Enkelien keskustelua.
»Voi synnin kuormaa, kirousta,
Mi painaa kurjaa mailmaa!
Eik' edes tunne katumusta,
Surua synnin katkeraa,
Nuo itsepäiset ihmislapset,
Vaan kilvotellen synnissään
Niin nuoret kuni valkohapset,
Vaan paaduttavat itseään.»
Niin lausui enkel ihanainen,
Ja itki kuuman kyyneleen,
Jonk' otti toinen taivahainen
Taltehen kulta maljaseen,
Lausuen: »Totta, liiaksikin,
Mikael, Herran sankari!
Mut ällös' itke ihanaisin,
Vaan riennä maahan kanssani».
»Oi Gabriel», niin puhuteltu
Suruisin mielin vastasi:
»Sa maahan! Onko Jehovalta
Taas sinne määrä matkasi?»
»On, Mikael, ja ihmeellinen,
Ääretön ilosanoma,
Mi itse Tuonen kartanoissa
On synnyttävä riemua!»
»Oi, Gabriel, mik' olla voisi
Niin suuri ilosanoma,
Mi synninmaahan valon loisi
Ja kuolemahan eloa?»
»Se rakkaus on palveltava
Jumalan kurjiin syntisiin:
Se mahdoton on aateltava:
Mut ihmisille annettiin
Jumalan poika ainokainen --
Hän syntyy neitseen kohdussa --
Ja pian kasvaa pienokainen:
Jumala ihmis-lihassa!»
»Oi, onko totta? mahdollista?
Näin onko voinut Jehova
Rakastaa kurjaa vihollista,
Ihmistä vastahakoista?»
»Niin totta kuin ma Jehovalta
Sain käskyn tämän ilmoittaa....
Pian särkyy ota kuolemalta
Ja synnin valta raukeaa.»