"Nyt tulee sota!" huusi Matti, ja tallusteli sisään aivan punaposkisena,
noella piirretyt viikset huulilla, kukon höyhen lakissa ja puusapeli
sojossa.
"Herra varjelkoon!" parkasi vanha Maija, joka aamupäivällä lakasi salin
lattiata ja säikähti niin, että oli vähällä pudota istualleen lattialle.
"Mitä Matti sanoo? Tuleeko sota?"
"Tulee kyllä", virkkoi Matti ylpeästi ja pisti sapelinsa ympärillänsä
olevan vyön silmukkaan. "Sota tulee, niin että paikat paukkuu, mutta
antakaa, hyvä Maija, minulle ensin voileipä; nälkäisenä on niin ikävä
sotia."
"No, mitä minä nyt kuulenkaan?" virkkoi Maija vieläkin yhtä
peljästyneenä. "Sota on paha onnettomuus. Sehän on hirveätä, että
ihmiset tappavat toisiansa ja polttelevat kaupunkeja ja kyliä ja
sotkevat viljan pelloilla. Onko mahdollista, että turkkilainen on maahan
tullut?"
"Se on tietty", sanoi Matti, ja haki ruokakaapista leipäkorista
itselleen kuivaa leipää koko puoliskon, levitti sen päälle voita ja
alkoi syödä kaikin voimin. Suu täynnä voileipää sanoi hän turkkilaisia
vilisevän pihan täydeltä. "Mutta äläs huoli, kyllä me heidät ajamme
pakoon. Kyll' eivät Urholan linnaa saa valloitetuksi."
"No tuosta puheesta minä en ymmärrä sanaakaan!" sanoi Maija ja keräsi
rikat rikkalapiolle ja kiiruhti, niitä viemään ulos. Sillä muori oli
utelias näkemään, mitä kummia siellä ulkona mahtoi ollakaan, ja avasi
siis oven aivan peloissaan.
Mitäs hän siis näki? Ei muuta kuin että piha oli täynnä koulupoikia ja
kulmassa aitaa vastaan oli iso lumilinna, ja sen muurille juuri nyt
asetettiin lippu, joka oli tehty punaisesta kaulahuivista siten, että se
sidottiin heilumaan pitkän leipävartaan päähän. Muori äkäili itsekseen
jotakin "paholaisen maalaamisesta seinälle" ja heitettyään rikat pois,
meni hän äkeissään takaisin huoneesen.
Mutta Maija ei älynnytkään, että aidan takana oli toinen parvi
seitsenkorttelisia sotureja, joilla oli paperista leikatut puolikuun
kuvat nuppineulalla pantu takin selkämykseen kiinni, sillä sitä ei
sopinut muuhun paikkaan kiinnittää. Nämä ne nyt varmaan olivat
turkkilaisia ja olivat luotia valavinansa, kuin puristelivat lumipalloja
ja asettivat ne oikein säännöllisiin riveihin aidan vierustalle.
Kristityt olivat pihan puolella ja niiden tunnusmerkkinä oli
napinreikään pistetty havun oksa.
"Missä kenraali on?" kysyi joku kristittyjen joukosta ja katseli samalla
levottomasti sinne päin, josta vihollinen oli tulossa. -- "Herra
kapteeni! hän on ruokakaapilla voileipää syömässä", vastasi toinen ja
nosti käden lakin reunaan, asettuen samalla asentoon.
"Sopiiko kenraalin syödä voileipää, kuin vihollinen hyökkää päälle?"
muistutti kapteeni nurisevan näköisenä.
"Kyllä, herra kapteeni", niinhän Sandelskin teki, vastasi toinen soturi
rohkeasti.
"Vääpeli ei saa siinä seista viisastelemassa, vaan käyköön pian
komentamassa päällikköä marssimaan pois ruokakaapilta", virkkoi kapteeni
oikein mahtavasti.
"Se tapahtuu heti", vastasi vääpeli. Mutta samassa näkyikin kenraali jo
rappusilla, Ihan ensiksi hän näki punaisen lipun linnan muurilla. "Kuka
on uskaltanut asettaa tuon veripunaisen lipun Urholan linnaan?" huusi
kenraali käskevästi. -- Ei vähintäkään vastausta kuulunut.
"Herra kenraali," virkkoi viimein kapteeni hämillänsä, "minä lainasin
lipun Kyökki-Priitalta ja maksoin lainan sotakassasta. En minä siihen
mitään voinut, että hänen huivinsa oli punainen."
"Kapteeni," sanoi ylipäällikkö, "ette te ymmärrä eri väreistä enempää
kuin kissa kyökissä. Olemmeko me merirosvoja ja ryöväreitä, että
pitäisimme punaista lippua? Sen sanon teille, että valkoinen ja sininen
on meidän värimme: -- valkoinen talviemme lumen takia, ja sininen
sini-järviemme mukaan." -- Ja silloin hän kaivoi taskustansa esille
kappaleet kuluneesta lippuvaatteesta, jonka hänen sisarensa Sofia oli
eilispäivänä kutonut kokoon. Punainen rosvolippu otettiin alas ja kohta
sen jälkeen heilui sinivalkoinen lippu leipävartaan nenässä.
"Turkkilaiset tulevat! Joka mies paikoillensa!" huusi aidan vieressä
oleva etuvartia. Nytkös tuota pikaa syntyi suuri kiiru kristittyjen
sotajoukossa. Koko joukko jaettiin kolmeen eri osastoon. Kaksi asettui
portin viereen, voidaksensa molemmilta puolilta antaa viholliselle
tervetuliaisiksi oikein hirmuisen luotisateen, ja kolmas osasto kiiruhti
linnaan järjestämään sen pattereita ja siellä täällä paikkaamaan sen
muuria, missä lumi oli liian pehmeä. Kenraali tarkasti jok'ainoata
paikkaa, ja joka vain ei ollut kylliksi sukkela, sai säälimättä
muksauksen selkäänsä. Mutta rumpali, pikku Rietrikki, jonka ei tehnyt
mieli kunnian eteen uhrata seitsenvuotiasta elämäänsä, hämmästyi niin
suuresti, että hän kadotti rumpupalikkansa ja vetäytyi pakoon
koirankoppiin.
Turkkilaisia oli melkein kahta vertaa enemmän kuin kristityitä ja sen
vuoksi he suurella rohkeudella hyökkäsivät portista sisään. Hurraa! Nyt
saivat ensimmäisen pallotuiskun vastaansa -- loiskis, ropsis!
Turkkilaiset hämmästyivät, ja nuorimmat heidän joukossaan alkoivat
itkeä. Mutta heidän päällikkönsä Dshingis-Khan, pitkä yläluokkalainen,
osasi heitä rohkaista. He viskoivat kauhean joukon lumipalloja. Turhaan
kokivat kristityt suojella itseään takin kauluksia pystyyn kääntämällä,
hyökkäys oli liian ankara; he alkoivat peräytyä. Tällä kertaa kaikki
riippui rumpalista. Mutta rumpua, jonka piti elähyttää kaikkien
urhoutta, sitä ei kuultu, ei nähty. Turhaan huusi kenraali rumpalille:
tämä istui hiljaa kenenkään huomaamatta koirankopissa.
"Voi sitä petturia!" huusi kenraali. Mutta mikäs nyt enää auttoi?
Viholliset hyökkäsivät sisään, ja vaikka kristityt verrattoman
urhollisesti puolustivat paikkaansa; täytyi heidän viimein väistyä
ylivoiman edestä ja vetäytyä lumilinnan turviin.
Kenraali oli hirveästi harmissaan. Mutta voitolla olevat turkkilaiset
hurrasivat hyvin lujasti ja heiluttelivat pitkin pihaa
taistelutantereelta saamiansa voiton merkkejä, joiden joukossa oli: yksi
saapas, kaksi puusapelia, seitsemän lakkia ja neljä- tai viisitoista
paritonta villa-lapasta.
Nyt pidettiin aselepo ja turkkilainen komentaja vietti voittojuhlaa,
tarjoten runsaasti nekkuja miehillensä sotakassan kustannuksella. Sitte
hän lähetti sanansaattajan, joka ylpeällä äänellä vaati linnalaisia
antautumaan ehdottomasti. Muutoin heidän pitäisi jokaisen kuoleman, joka
merkitsi, että kaikkien piti ruveta maahan ja olla olevinaan kuollut.
Vääpeli, joka oli ensimmäisnä linnan muurilla, arveli täydellä syyllä,
että sellainen vaatimus olisi kovin häpeällinen, ja sieppasi kuin
sieppasikin patterilta lumipallon, jonka hän lennätti ihka suoraan tuon
ylpeän turkkilaisen otsaan, niin että lakki lensi pois päästä ja
turkkilainen lähti käpälämäkeen minkä kerkesi.
"Tuohan on vastoin kansain oikeutta!" huusi Dshingis-Khan vihoissansa
pihalla. -- "Niin," huusi vääpeli, "mutta tässä vallitseekin
nyrkkioikeus!" ja samalla hänen tarkka kätensä lennätti toisen pallon
niin liki Dshingis-Khanin korvia, että ylpeä voittaja töin tuskin sai
päänsä pelastetuksi.
"Kas se oli oikein tehty, vääpeli!" kuului kenraali sanovan. "Joka
uskaltaa puhua antautumisesta, se ammutaan heti paikalla. Minä julistan
vääpelin vänrikiksi, mutta" -- nyt kenraali huusi niin lujasti, että
kuului yli koko pihan, -- "rumpali on pelkuri raukka ja hänet minä
alennan kuormarengiksi."
"Urholliset turkkilaiset," huusi Dshingis-Khan, "kuulkaas, mitä nuo
kerskailijat tuolla sanovat! En tahdo maksaa teidän urhouttanne, mutta
sen sanon, että aidan takana vielä on korillinen nekkuja, ja
ensimmäinen, joka linnan muuria yli pääsee, hän saa -- niin, en tahdo
kantaa Dshingis-Khanin nimeä, joll'ei hän saa palkinnoksi koko koria."
"Hurraa! Eläköön Dshingis-Khan!" huusivat turkkilaiset kaikki yhteen
ääneen, ja syöksivät linnaa vastaan. Mutta eipä Urholan linna ollutkaan
yhtä helposti valloitettava kuin varustamaton pihamaa. Sieltä sateli
luotia ympäri korvia kuin herneitä vaan. Turkkilainen toisensa perästä
tulla tuiskahti takaisin muurilta. Nyt ei enää voitu käyttää kuulia,
vaan käytiin käsikähmään, painiskeltiin mies miestä vastaan ja
kaaduttiin toistensa päälle, muuria murrettiin, niin että suuret
kappaleet kukistuivat maahan ja siellä täällä muutamat kaikessa
hiljaisuudessa joutuivat tukkanuottasillekin, mutta se oli
kansain-oikeutta, nyrkki-oikeutta ja sotajärjestystäkin vastaan.
Kenraali ja hänen väkensä teki kaikki, mitä vaan voidaan vaatia
urhollisilta miehiltä paljain päin, ilman lapasia ja muutamat
saappaitakin vailla. Kaikki taistelivat viimeiseen mieheen saakka, mutta
pahaksi onneksi olivat turkkilaiset niin paljon lukuisammat. Sitä ei
voitu enää auttaa, turkkilaiset pääsivät voitolle. Kenraali oli jo saatu
vangiksi, lippu temmaistiin alas, viholliset syöksivät jo linnan muurien
yli, silloin -- -- -- Niin, silloin alkoi rumpu päristä!
Tämän aavistamattoman merkin kuultuansa turkkilaiset hämmästyvät. He
eivät voineet muuta arvella kuin että toinen kristitty sotajoukko oli
tulossa heidän takanansa, ja syöksivät suin päin alas muureilta,
lähtivät käpälämäkeen eivätkä seisattuneet ennen kuin hyvän matkan
päässä portin takana.
Pahanpäiväisen tappion kärsittyänsä ryömi kenraali väkinensä linnan
jäännöksien seasta esiin ja he uskoivat tuskin silmiänsä, kuin näkivät
pikku Rietrikin tulevan rummuttaen aivan yksinänsä pihan yli. Mutta kun
hän lähestyi kenraalia, otti hän lakin päästänsä, laski polvilleen ja
sanoi: "Nyt kenraali saatte minut ammuttaa, minä en ole sen parempaa
ansainnut; minä läksin rivistä pakoon, kuin vihollinen lähestyi. Parempi
on tulla ammutuksi kuin alennetuksi kuormarengiksi. Niin, kyllä minä
kuulin, mitä kenraali sanoi, kuin istuin koirankopissa ja silloin
sydämmeni vavahti, ja kyllähän minä turkkilaista pelkäsin, mutta
pahemmin minä pelkäsin, että minua sanottaisiin pelkuriksi raukaksi. Sen
tähden minä purin hammasta, ja hain rumpupalikkani ja sitte ajattelin:
vaikkapa he minua löisivätkin, niin minä rummutan kuitenkin! -- Mutta he
juoksivatkin kaikki tyyni tiehensä."
Kenraali tarttui rumpalin korviin, nosti hänet korkealle ylös ja suuteli
häntä niin, että maikahti. "Toverit," sanoi hän, "Rietrikki rumpali on
pelastanut Urholan linnan ja meidät kaikki. Minä julistan tässä koko
sotajoukon kuullen, että Rietrikki rumpali on rehellinen mies. Maltas
vaan, jahka hän on kasvanut päätä pitemmäksi, niin hän ei enää sovi
koirankoppiin. Mutta sen sanon teille, pojat että silloin hän ei
_tahdokaan_ sinne ryömiä. Häpeä sille pojalle, joka koskaan ryömii
koirankoppiin, kuin Urholan linna on pelastettava! Vaan kunnia
jokaiselle, joka mieluummin antaa lyödä itsensä kuoliaaksi kuin viskaa
pois rumpupalikat, kuin pitäisi seista tai kaatua isänmaan
puolustamisessa!"