Tiedätkös mitä on: kieltää itsensä ja elää suuria aatteita varten? Nyt
minä sanon sen sinulle.
Oli kerran poika Raahen kaupungissa. Hän oli kahdeksan vuotta vanha,
terve ja väkevä, rohkea ja neuvokas. Ei ollut niin jyrkkää mäkeä, ett'ei
hän siitä hiihtänyt notkeilla suksillansa. Ei ollut puuta niin korkeata,
ett'ei hän olisi kiivennyt sen heiluvaan latvaan. Hän ui kuin kalalokki,
juoksi kuin nuori varsa, hyppäsi kuin orava. Hän oli leikkien kuningas;
ei kukaan heittänyt palliansa paremmin kuin hän, ei kukaan tarkemmin
ampunut nuoliaan. Vanhemmat siskot, kumppanit, kaikki rakastivat häntä,
sillä hän oli yhtä hyvä kuin väkevä, yhtä tottelevainen kuin rohkea. Hän
taisi mennä vaikka tuleen ystäviensä edestä, ja jos hänen äitinsä olisi
sanonut hänelle: "August, tänään sinun täytyy lukea koko päivä, etkä saa
ruokaa ennen kuin huomenna!" -- niin hän olisi suudellut äitinsä kättä
ja vastannut iloisella, reippaalla tavallansa: "kernaasti, äiti, koska
sinä niin tahdot."
Sitä hänen äitinsä ei tosin sanonut, vaan totutti poikansa varhain
itsensä kieltämiseen ja tottelevaisuuteen. Usein sattui, että hän
mielellään antoi pois rakkaimman leikkikalunsa. Joskus, kuin hän
ilomielin toivoi pääsevänsä hauskoihin huveihin, sanoivat vanhemmat
hänelle: "Koetapas, voitkos olla pois niistä!" August vastasi: "Koetan
kyllä." Ja se onnistui kuin onnistuikin. Semmoinen ei ole helppoa eikä
lystiä, mutta siitä on voittoa koko elinajaksi. Sillä elämässä tapahtuu
usein, että täytyy kieltää itseltänsä, mitä mielellänsä tahtoisi, ja kas
silloin nähdään, voimmeko iloisina ja rohkeina luopua mieliteostamme.
Augustin vanhemmat eivät olleet köyhiä eikä rikkaita, heillä oli niin
paljo, kuin tarvitsivat, ja olisivat kyllä voineet vaatettaa lapsiansa
yhtä hienosti kuin muutkin, ja usein syöttää heitä kakuilla ja muilla
namusilla, mutta he totuttivat lapsiansa kohtuullisuuteen ja ankaraan
työhön. Huomattava on, ett'ei mikään suuri mies eikä mikään uljas nainen
ole kasvanut laiskuudessa, ei prameudessa eikä makeisten nauttimisessa.
Kerran oli August muiden poikain kanssa kaupungin läheisessä metsässä ja
juoksenteli, paperileijaa lennättäen. Kävi kova tuuli, leija lensi
korkealle, ja mitä korkeammalle se lensi, sitä uhkeammalta näytti. "Oi,
jospa voisin lentää niin korkealle!" ajatteli August itsekseen.
"Taistella myrskyn kanssa tuolla korkealla ilmassa maiden ja merien
päällä, se vasta jotakin olisi se!"
Tulivat he tuosta muutamien tuulimyllyjen kohdalle mäellä, jossa
myllynsiivet pyöriä surisivat kovassa tuulessa. "Olisipa tuokin hauskaa:
lentää myllynsiiven tavalla", ajatteli August, seisoen aivan likellä
myllyn siipiä ja kuunnellen, kuinka ne suhisten halkoivat myrskyistä
ilmaa. Huima ajatus iski hänen päähänsä; yks kaks tarttui hän molemmin
käsin myllynsiipeen samassa, kuin se lensi ohitse...
Pojat kiljasivat, mutta August, hän oli jo korkealla ilmassa. Hän ei
ollut niitä, jotka helposti hellittävät. Hän seurasi myötä niinkuin
riippuva takiainen ... tuopa näytti kovin omituiselta ja vaaralliselta!
Mutta kuin myllynsiipi sillä tavoin oli nostanut hänet niin korkealle,
että hän riippui suoraan myllyn yläpuolella, syöksyi siipi taas
alaspäin, ja sitä ei August osannut aavistaa. Hän laski kätensä irti ja
putosi huikasevasta korkeudesta kiviselle mäelle, mutta iso myllynsiipi,
huolimatta hänen kohtalostaan, suhahti vain hänen päällitsensä ja jatkoi
kulkuansa.
Kumppanit juoksivat paikalle ja luulivat hänen kuolleen. Mutta hän oli
vielä hengissä; häneltä oli vain taittunut molemmat käsivarret, ja siinä
tilassa hänet kannettiin kotiin vanhempain luokse.
Arvaat kyllä heidän hämmästyksensä! Molemmat käsivarret poikki, sepä
vasta kolaus! Vaikkapa hän jäisikin henkiin, niin mitä hän voisi
toimittaa ilman käsivarsia? No niin, onhan ollut semmoisiakin poloisia,
jotka ovat syntyneet ilman käsiä ja kumminkin oppineet kaikenlaisia
konsteja, joita rahan edestä näytetään ... mutta, mutta ... käsitön mies
... se on sentään surkea juttu. August näki rakkaan äitinsä itkevän,
eikä äiti parka syyttä itkenytkään.
Tämä koski hänen sydämmeensä enemmän kuin kaikki hänen omat vaivansa.
Hänen taittuneita käsivarsiansa pakotti niinkuin niitä olisi pistelty
palavaan tuleen, mutta hän ei sitä ajatellut, sanoihan vaan: "anna
anteeksi, äiti!" Ja sitte hän hymyili niin hyvin, kuin jaksoi ja
lohdutti äitiänsä: "kyllä minä paranen; koetan olla kärsivällinen."
Siihen aikaan ei ollut lääkäriä kaupungissa, ja he hankkivat luokseen
taitavan ämmän, joka oli tottunut semmoisia vammoja parantamaan. Hän
asetti taittuneet käsivarret jälleen sijoillensa, ja pani lastoja niiden
ympärille ja lastojen päälle taas liinakääreitä. Ei sekään ollut lystiä,
se teki hyvin kipeätä, mutta August puri hammasta, katseli äitiinsä ja
nyykähytti päätänsä: "älä pelkää, kyllä siitä hyvä tulee!" -- Katsopas,
niin paljon oli hän jo oppinut itsensä-unhottamisen suurta taitoa!
Ja hyvä siitä tulikin, sillä poika oli kärsivällinen, tottelevainen eikä
mikään turhan naukuja. Ja kahden viikon päästä otettiin lastat pois, ja
maattuaan vielä pari viikkoa aivan asemillaan, taisi hän taas vähitellen
ruveta käsivarsiansa käyttämään.
Hyvä eukko se olikin, se hänen hoitajansa. Ne kaksi pientä käsivartta,
jotka vasta maailmassa vielä tulivat niin vahvoiksi ja toimittivat niin
suuria urostöitä, -- ne hän paransi niin taitavasti, ett'ei niissä enää
näkynyt vikaa vähääkään. Jos eukko olisi elänyt vielä silloin, kuin
Augustista oli tullut mainio sankari, olisi August varmaan lähettänyt
vanhukselle jonkun niistä monista kunniamerkeistä, jotka hän
urhollisuudellansa oli ansainnut, sillä ilman eukkoa ja käsivarsia olisi
hänestä tullut rampa, unhotettu ja maineeton poloinen Pohjolan
yksinäisyydessä.
Mutta nyt hän kasvoi suureksi ja väkeväksi, ja lähti ulos maailmaan.
Hänen rinnassansa piili jotakin mahtavaa, joka pakotti häntä ulos
maailmaan. Jumala ei anna samaa älyä kaikille ihmisille. Muutamat on hän
luonut elämään tyyneessä onnessa, kodin rauhassa ja hiljaisessa työssä;
toiset on hän luonut elämän myrskyjä varten, ja muutamat sankareiksi
koko ihmiskunnalle. Mutta Jumalan edessä on yhden tekevä, mitä tietä
ihminen elämässä kulkee, kunhan vain kulkee tiensä rehellisenä ja
Jumalaa pelkääväisenä.
Tuo pieni poika, joka nyt oli tullut isoksi ja saanut paljon hyviä
tietoja, lähti ulos taistelemaan vapauden ja oikeuden edestä. Hänen
omassa maassansa asui vapaa kansa, joka eleli rauhassa ja sovinnossa
lakiensa turvissa, mutta kaikki kansat eivät olleet yhtä onnellisia.
Useita sortivat ankarat hallitsijat, jotka eivät kunnioittaneet lakia
eikä oikeutta; toiset surmasivat toisiansa keskinäisissä sodissa. Tuo
entinen poika Pohjanmaalta ei luullut paremmin voivansa käyttää uusia
käsivarsiansa, kuin taistelemalla sorrettujen edestä. Hän meni heikkojen
puolesta vapaatahtoisesti ottelemaan väkeviä vastaan; hän vuodatti
vertansa heidän tähtensä monen monessa taistelussa. Suomi oli hänen
äitinsä, Ruotsi hänen isänsä kotimaa, Pohja hänen kätkyensä, mutta avara
maailma oli hänen suuri isänmaansa. Jokainen hyvä ja rehellinen ihminen
oli hänen veljensä ja sisarensa; jokainen syyttömästi sorrettu hänen
suosikkinsa; kaikki jalomieliset hänen ystäviänsä ja
liittokumppanejansa.
Meidän aikamme ei tunne urhollisempaa sankaria kuin tuo poika
Pohjanmaalta. Hänen elämänsä oli täynnä satuja ja urhotöitä. Siellä
hänet aina nähtiin, missä vaara oli suurin: tuhansia kaatui hänen
ympärillänsä. Hän makasi verissään ja puolikuolleena verisillä
taistelutanterilla; kärsi usein nälkää ja kaikenlaista puutetta; oli
vankina ja hyljättynä, vainottuna ja ryöstettynä, sairaana ja
unhotettuna. Hän ui jokien poikki jäitten seassa. Hän kiipesi korkeiden
muurien yli, joissa orjantappuroita kasvoi. Hän taisteli yön pimeydessä,
vihollisten piirittämänä, jotka eivät sääliä tunteneet, ja joille
maksettiin vankien luvun mukaan. Hän taisteli melkein aina muutamien
harvojen kanssa suurta ylivoimaa vastaan, ja pääsi kuitenkin usein
voitolle Jumalan avulla ja verrattomalla urhollisuudellansa. Löytyipä
usein kavaltajiakin hänen omissa sotakumppaneissaan, ja kuin hän,
väsyneenä vaivoistansa, illan tultua laskeusi lepäämään kovalle maalle,
sotavaippa allansa ja taivaan kirkkaat tähdet yllänsä, täytyi hänen
valvoa käsi miekan kahvalla, torjuakseen murhamiehiä. Ihmeellisesti
Jumala kuitenkin varjeli häntä kaikissa vaaroissa, eikä hän milloinkaan
kadottanut iloista luottamustansa eikä sydämmensä armeliaisuutta
onnettomia kohtaan. Palveltuansa ensin pelkkänä sotamiehenä, pääsi hän
monen tuhannen päälliköksi, voitti suurta kunniaa ja mainetta, mutta
itsellensä hän ei koskaan pyytänyt enempää, kuin hän välttämättömästi
tarvitsi, ja vetäysi pois kaikista kunnianosoituksista. Ei hän ollut
niitä miehiä, jotka huolivat loistosta ihmisten edessä ja ylpeilevät
hyvin ansaitusta maineesta. Hän ei taistellut oman kunniansa eikä etunsa
tähden, hän taisteli vapauden ja ihmiskunnan hyväksi; niiden eduksi hän
tahtoi mielellänsä kuolla unhotettuna.
Kuin hän vieraalla nimellä oli taistellut seitsemän vuotta Kreikanmaan
vapauden puolesta, ja vanha Kreikanmaa vihdoin viimein oli torjunut
päältään turkkilaisten ikeen, etsivät häntä kreikkalaiset turhaan läpi
koko Europan, antaaksensa kiitollisuutensa osoitteeksi maassansa hänelle
suuren maatilan. Viimein he lahjoittivat sen toiselle, kun eivät
tienneet muuta kuin että heidän rakastettu sankarinsa oli aikoja sitte
kuollut. Mutta hän eli kainosti piilossa, välistä Ruotsissa ja Suomessa,
välistä jossakin Länsi-Intian saaressa. Hän oli köyhä eikä kuitenkaan
ottanut vastaan mitään palkintoa. Hän ei tahtonut saastuttaa korkeata
kutsumustansa eikä urhokasta miekkaansa pyytämällä itselleen maallista
rikkautta.
Tuosta pienestä pojasta, joka ensin oli taistellut tuulimyllyjä ja sitte
puolta Europpaa vastaan taikka puolen Europan puolesta, tuli vihdoin
harmaapäinen sotavanhus, joka, väsyneenä vaivoistansa ja
kunnianrikkaista haavoistansa, päätti elämänsä rauhallisessa kodossaan
ja laskettiin levolle Ruotsinmaan povehen. Harvat häntä tunsivat; ei
kukaan ikinä kuullut hänen puhuvan omista urhotöistään. Ja mitä kaikkea
hän olisi voinutkaan kertoa, ell'ei hän olisi välttänyt omaa kiitostansa
eikä antanut kaikkea kunniaa Jumalalle, kaikkein korkeimmalle, joka oli
johtanut häntä niin monessa vaarassa! Toiset, jotka ovat toimittaneet
sangen vähän maailmassa, eivät tiedä miten vain saattaisivat oman
itsensä, kunniansa ja merkillisyytensä muiden tietoon. Hän, jonka
sankarityöt hämmästyttivät silloista maailmaa, teki kaikki, mitä voi,
joutuaksensa unohduksiin. Sentähden maailma tunteekin varsin vähän hänen
monivaiheista elämäänsä, ja hänen urhollisimmat sankarityönsä ovat ehkä
ijäksi päiviksi jääneet unohduksiin. Mutta Jumala tuntee hänen
rehellisen sydämmensä, hänen lujan uskonsa, ja ihmiset tietävät hänestä
sen verran, että kunnioittavat hänen muistoansa.
Jos Jumala olisi suonut _August Maximilian Myhrberg'in_ taistella oman
isänmaansa puolesta, niinkuin hän taisteli sorrettujen puolesta maan
päällä, olisi siihen aikaan ainoastaan yksi saattanut vetää hänelle
vertoja, nimittäin italialaisten Garibaldi. Mutta hän taisteli kauan
tuntemattomana, nimetönnä ihmiskunnan oikeuden ja kansojen vapauden
puolesta, ja sentähden ei yksikään kansa seiso kyynelsilmin hänen
hautansa ympärillä. Mutta Suomi, hänen suuri äitinsä, ja Ruotsi, hänen
isänsä kotimaa, lukevat hänet kaikkina aikoina urhollisimpien
sankariensa joukkoon. Hänen elämäkertaansa kerrotaan kauan tarinana
talvivalkean ääressä ihmeeksi ja kummastukseksi jälkeen-tuleville
polville. Kaikki hänessä -- hänen rohkeutensa, hänen työnsä, hänen
rehellisyytensä, hänen vilpitön sydämmensä ja ennen kaikkea hänen jalo
itsekieltämisensä -- oli suurta ja sadun tapaista, ja sentähden saakoon
hänen suuri satunsa sijan näiden pienien joukossa.
Suomen poika, opi niinkuin hän taistelemaan sen edestä, joka oikeata on
maailmassa; opi niinkuin hänkin itseäsi kieltämään!