Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, ja koska hän
oli kuninkaan tytär, niin nimitettiin häntä prinsessaksi. Hän oli
Adalmina nimeltään ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sen vuoksi he hänestä
pitivät niin paljon, melkeinpä liiaksikin, sillä Jumala ei suvaitse,
että ketään rakastetaan epäjumalan tavalla. Silloin unhotetaan, mitä
katkismuksessa sanotaan, että pitää rakastaman _Jumalata_ kaikesta
sydämmestä ja kaikesta sielusta. Kun Adalmina prinsessa kastettiin, oli
sinne kummiksi kutsuttu kaksi hyvää haltiatarta, toinen punainen, toinen
sininen; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat hyvät
haltiattaret eivät myöskään unhottaneet antamatta pikku-prinsessalle
kumpikin kumminlahjaansa. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren
puhtaan helmen, niin verrattoman kauniin, ett'ei sen vertaista ole ikinä
nähty, ja sitä seurasi vielä kolme kelpo lahjaa. "Tiedä se," sanoi
haltiatar, "niin kauan, kuin Adalmina kantaa helmeä tykönänsä, pitää
hänen päivä päivältä tuleman yhä _kauniimmaksi_, yhä _rikkaammaksi_ ja
yhä _älykkäämmäksi_. Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän
auttamattomasti samalla kadottaa ne kolme lahjaansa: kauneutensa,
rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin ennen, kuin on jälleen
saanut helmensä."
Niin se oli. Sininen haltiatar sanoi: "Adalmina on saanut kolme niin
suurta lahjaa, että moni ei mitään suurempaa haluaisi maailmassa. Vielä
on kuitenkin yksi lahja, joka on kaikkein paras, ja sen annan minä
Adalminalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin
prinsessalla on helmensä ja ne kolme lahjaa, niin kauaa ei minun
lahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä,
kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta
neljännen lahjan, ja se on _nöyrä sydän_. Niin on, näet, sen asian." --
Ja samassa nyökäyttivät molemmat haltiattaret jäähyväsiä ja katosivat
kuin kaksi poutapilveä siniseltä kesätaivaalta.
Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä, He ajattelivat
itseksensä: "kunhan vain pikku prinsessamme tulee kauniiksi, rikkaaksi
ja älykkääksi, niin on yhtä kaikki, millainen hänen sydämmensä on. Me
kyllä pidämme huolen hänen helmestänsä, ja siten voi hän olla ilmankin
tuon sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar sepä totta
paremmin tiesi, mitä prinsessan kaltainen tarvitsee! Hänen lahjansa
olivat kuninkaallisia lahjoja, vaan tuo sininen haltiatar oli oikein
saita, se täytyy sanoa; hän antoi lapsi-hyvälle armolahjan, aivan
niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään pennin raha."
Nyt laitatutti kuningas kultakruunun, joka tarkallensa sopi pienen
Adalminan päähän ja joka oli niin tehty, että prinsessan kasvaessa
kasvoi kruunukin samassa ja sopi yhtä hyvin kuin ennen. Mutta kaikille
muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni.
Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin
tukevasti ja lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.
Kruunu nyt pantiin Adalminan päähän, ja sitte hän alati sitä piti, sekä
maatessaan pienessä kullatussa kehdossansa että valveilla
juoksennellessansa kaikkialla linnassa. Mutta koska kuningas ja
kuningatar, hänen vanhempansa, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan,
niin oli kovasti kielletty laskemasta prinsessaa kauemmaksi kuin sille
suurelle veräjälle, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä; ja
kuitenkin häntä aina ulos mennessä seurasi neljä kammaripalvelijaa ja
neljä kammarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään
tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Jos he vain
yrittivätkään olla huolimattomat, niin hirveä, punaviittainen mestaaja
jolla oli julma parta ja hirmuinen mestauskirves, ei ymmärtänyt leikkiä.
Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja tapahtui aivan niin, kuin punainen
haltiatar oli ennustanut. Adalmina tuli kaikkein kauneimmaksi
prinsessaksi, kuin ikänä oli nähty, niin kauniiksi, niin kauniiksi, että
hänen pienet silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä
kevätiltana, ja minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, ja
kaikki kukkaset kasvitarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: "sinä
olet meitä kauniimpi!" Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että
hänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen kammarinsa
lattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat pelkkää suurta
peililasia, ja katto oli kullasta ja kiiltokivillä koristettu; voi,
miten se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, makasi
kultavuoteella ja pukeutui kultavaatteihin; niin jospa olisi ollut
mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, vaan se oli
sentään liian kovaa hampaille. Ja niin älykäs oli hän, niin älykäs, että
osasi arvata kaikkein vaikeimmat arvoitukset ja muistaa kaikkein
pisimmät läksyt, jos vain kerran niitä silmäili; ja kaikki viisaat
miehet kuninkaan valtakunnasta tulivat kokoon tekemään prinsessalle
kysymyksiä, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ett'ei niin älykästä
eikä ymmärtäväistä prinsessaa kuin Adalmina koskaan ennen ole ollut
maailmassa, eikä vastakaan koskaan tule olemaan, niin kauan kuin maailma
seisoo.
No niin, kaikki oli hyvin; ei ollenkaan ole syntistä olla kaunis ja
rikas ja älykäs, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon
jälkeen, mutta siinäpä se vaikeus on. Kuningas ja kuningatar luulivat
ihastuksissaan Adalmina prinsessaa parahimmaksi ja täydellisimmäksi
olennoksi koko maan päällä; ja onnetonta oli, että Adalmina itsekin
rupesi samaa luulemaan. Kun kaikki hänelle alinomaa sanoivat, että hän
oli tuhatta vertaa kauniimpi, rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä,
uskoi hän itsekin mielellänsä sen, ja siitä tuli hänen mielensä
ylpeäksi, niin että hän piti kaikkia muita, jopa omia vanhempiansakin,
itseänsä huonompina. Adalmina parka, se oli suuri, julma tahra, joka
sokasi hänen kauneutensa loistoa; se oli suurta köyhyyttä kaikessa hänen
rikkaudessansa; se oli kaikkein suurinta älyttömyyttä kaiken hänen
älynsä rinnalla, ja melkeinpä hän sen kautta oli joutua kokonaan
kadotukseen.
Sillä mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän tuli, ja ylpeyttä
seurasivat kaikkein häijyimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli
ilkeäksi ja kovasisuiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki
kauniin kukkasen kasvitarhassa, kiirehti hän sitä jaloillansa survomaan,
sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalmina
tapasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin se
suututti häntä sanomattomasti, sillä rikas ja ylhäinenkään ei saanut
olla kukaan muu kuin hän. Ja jos toista tyttöä sanottiin siivoksi ja
ymmärtäväiseksi, niin itki Adalmina harmista katkeria kyyneleitä, sillä
kuka käski toisen olemaan niin älykkään? Adalmina torui kaikkia, jotka
eivät hyvitelleet häntä, ja teki kaikkea, kuin päähän pisti; mutta
kuitenkin hän kaikkein enimmin halveksi niitä, jotka olivat
kuuliaisimmat hänen tahdollensa. Hän oli hirmuvaltias, jota kaikki
pelkäsivät eikä kukaan rakastanut; kuningas ja kuningatar olivat
valtakunnassa ainoat, joita hänen kopeutensa ei harmittanut.
Kuin prinsessa oli viidentoista vuoden vanha, meni hän eräänä päivänä
kävelemään kuninkaan puistoon. Kuin hän veräjälle tultuansa yritti
menemään puistoon, oli veräjä lukittuna, eikä kukaan rohjennut sitä
auaista vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Ne neljä kammarineitsyttä ja
neljä kammaripalvelijaa olivat seurassa; ensi kerran eläissänsä he eivät
luvanneet noudattaa prinsessan käskyä. Silloin tuli Adalmina vihaiseksi,
niin vihaiseksi, että päiväpaiste hänen kauniista kasvoistansa kokonaan
pimeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi pois
heidän luotansa, kiipesi veräjän ylitse; ja kuin palvelijat seurasivat
jäljissä, juoksi hän yhä loitommaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaan
palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välistä.
Silloin tunsi Adalmina ensi kerran eläissänsä janoa ja väsymystä, ja
istuutui lähteen viereen huokaamaan. Vieläpä hän alentihe ammentamaan
lähteestä vettä hienolla valkealla ylhäisellä kädellänsä ja juomaan sitä
ihan niinkuin muutkin ihmiset tekevät, milloin ei kukaan kumarrellen
kanna heille lautasella vesilasia. Yht'äkkiä hän huomasi kuvansa
lähteessä. "Voi, miten olen kaunis!" sanoi hän itsekseen, ja niin sanoen
kallisti hän päätänsä yhä lähemmäksi lähteen kalvoa, paremmin
nähdäksensä kuvaansa, kunnes -- loiskis, siinä nyt koko kultakruunu
helminensä putosi Adalminan päästä ja katosi yht'äkkiä lähteen
värähtelevään helmaan.
Tuskinpa Adalmina sitä huomasikaan, niin hänen oma kauneutensa hurmasi
häntä. Vaan kuinka kävi? Lähteen vesi oli tuskin jälleen tyyntynyt ja
kirkastunut, kuin Adalmina sen kalvossa näki ihan toisenlaisen kuvan
kuin oman itsensä. Hän ei enää nähnyt tuota ihmeen kaunista prinsessaa,
jolla oli kultakudosta hameessa, kalliita kiviä hiuksissa ja
korvarenkaat välkkyvistä timanteista; hän näki ainoastaan ruman ja
köyhän kerjäläistyttö-raukan, paljain päin, paljain jaloin, ryysyisissä
vaatteissa ja hiukset kampaamatta. Silmänräpäyksessä katosi myöskin
hänen suuri älynsä; hän tuli niin taitamattomaksi ja yksinkertaiseksi
kuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja sepä ihmeellistä, että hän
samassa tuokiossa kadotti kokonaan muistinsakin, ett'ei hän enää
tiennyt, kuka oli ollut, mistä tuli ja mihin aikoi mennä. Hän tunsi vain
himmeästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin,
että hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi juoksemistaan yhä kauemmaksi
metsään, tietämättä, minne tiensä kulki.
Näin tuli illalla pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalmina
rupesi yhä enemmän pelkäämään ja juoksi yhä kauemmaksi, kunnes etäältä
näki kynttilän valoa. Sen lähelle tultuansa, näki hän pienen mökin, ja
siinä asui vanha ja köyhä eukko. "Lapsi parka," sanoi eukko, "mistä
tulet näin myöhään illalla?" Vaan Adalmina ei osannut hänelle vastata.
Hän ei edes tiennyt, kuka oli ja missä vanhempansa asuivat. Sitäpä eukko
oikein pani ihmeeksensä, ja surkutellen lasta sanoi hän: "koska olet
niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun
tykönäni. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen sinä
saat työksesi, lapseni, jos olet siivo ja tottelevainen ja tyydyt
syömään vettä ja leipää ja hiukan vuohen maitoa lisäksi, milloin meillä
on pidot."
Niin, hyvinpä kyllä, siihen oli Adalmina sangen tyytyväinen ja suuteli
hyvin kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättänsä oli sininen
haltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen, joka oli
parempaa kuin kauneus, äly ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän
sydämmen. Paljon onnellisempi oli hän nyt kaitessaan vuohia ja
syödessään halpaa leipäänsä ja maatessaan kovalla vuoteellansa oljilla
ja sammalilla. Paljon parempi oli hän nyt kuin ennen, sillä nöyrän
sydämmen mukaan tulee monta oivallista lahjaa, esimerkiksi hyvä omatunto
ja tyyni tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne hyvänsä
maailmassa joutuu. Ja missä vain Adalmina kulki, tuli jälleen
päiväpaistetta hänen lähistöönsä, mutta se paiste ei enää ollut hänen
ulkonaisen katoavan kauneutensa, vaan sen rauhallisen kirkastuksen, joka
paistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä, joiden
sielut heloittavat kauneina, kuin enkelien kasvot, milloin ne suurilla,
valkoisilla siivillänsä laskeutuvat tämän maailman laaksoihin.
Mutta kuninkaan kartanossa tuli hirveä melu, kuin prinsessa oli poissa.
Ei siitä apua, että nuo poloiset kammarineitsyet ja nuo säikäyksestä
höpelömäiset kammaripalvelijat, jotka häntä veräjälle olivat seuranneet,
viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä paistanut eikä kuu
kumottanut ja jonka ovella tuo punaviittainen, rumapartainen mestaaja
seisoi, kirves olalla. Kuningas ja kuningatar surivat lohduttomasti. He
käskivät koko valtakuntansa pukeumaan murhevaatteihin ja kuuluttivat
kaikissa kirkoissa, että se, joka voisi saada selvän Adalmina
prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos ei vähempään tyytyisi,
ja lisäksi puolen valtakuntaa kaupan päällisiksi. Se oli tapana siihen
aikaan, kuten jokainen tietää.
Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja
ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet
ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään,
mutta eivät vain löytäneet, eivät edes Adalminan kultaista kengän
korkoakaan. Vihdoinpa sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan
prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui vanhan eukon mökkiin. Siellä
eukko istui murhepuvussa, ja se ei tosiaankaan ollut hieno, mutta musta
se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. "Ketä
surette, eukkoseni?" kysyi prinssi. "Kuningas on käskenyt kaikkien
suremaan kadonnutta prinsessaamme", vastasi eukko; "mutta eipä hänestä
suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän kaunis oli ja rikas ja älykäs, vaan
ihmiset hokevat hänellä olleen ylpeän sisun, ja se oli sen pahempi,
sillä sen tähden ei häntä kukaan ihminen oikein rakastanut."
Samassa tuli Adalmina kotiin vuohinensa metsästä. Prinssi katsoi häntä
eikä voinut käsittää mitenkä tyttö, vaikka oli niin köyhä ja ruma,
kuitenkin voi hellyttää hänen sydäntänsä niin ihmeellisesti, että hän
melkein jo piti hänestä, ennenkuin oli nähnyt enempää kuin hänen
korvansa nipukan. Hän kysyi häneltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. "En",
vastasi Adalmina. "Se on ihmeellistä", sanoi prinssi, "kolmeen pitkään
vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Vaan nyt
en häntä enää etsi. Nyt aion rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja
asua täällä kaiken elinaikani." Sanottu ja tehty. Prinssi rakensi linnan
ihan lähelle sitä lähdettä, jonka luona Adalmina eräänä päivänä oli
toiseksi muuttunut. Nytpä kerran tapahtui, kuin oli hyvin lämmin, että
prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä.
"Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kiiltää tuolla veden
pohjassa?" sanoi hän itsekseen. "Annas katson, mikä se on."
Prinssi kumartui alas, pisti käsivartensa lähteesen ja nosti sieltä
kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen kaunis puhdas helmi. Nyt
joutui hänen mieleensä eräs seikka. Entä jos se olisi Adalminan helmi!
Sitte hän lähti kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja
kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, kuin jo molemmat huusivat
yht'aikaa: "Adalminan helmi! Adalminan helmi! Voi, missä on hän itse,
missä on kaunis, rakas, pieni prinsessamme?"
Silloin laski kuningas päässään, että prinsessan, jos hän vielä eläisi,
pitäisi olla kahdeksantoista vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren
ennustuksen ja rupesi arvelemaan niin tapahtuneen, kuin todella oli
tapahtunut. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa kaikkia
tyttöjä, jotka olivat kahdeksantoista vanhat, kokoutumaan hänen
kartanonsa pihalle kruunua koettamaan. Ja se, jonka päähän kruunu ihan
sopisi, se oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja
Frankinmaan prinssi Sigismund oli hänet saava vaimoksensa.
Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka
olivat alle tai päälle kahdeksantoista, eivät olleet tuota
muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä, ja vähintäänkin tuhannen tyttöä
tuossa seisoi pitkissä jonoissa onneansa koettamassa. Aamusta varhain
myöhään iltaan asti kulki kultakruunu päästä päähän, ja kaikki sitä
koettelivat, vaan kenellekään ei se sopinut. Viimein rupesivat kaikki
tytöt nurisemaan ja sanomaan: "kuningas tekee meistä pilkkaa;
heittäkäämme arpaa, ja kuka voittaa, hänen pitää saaman kruunu ja
prinssi."
Sitä keinoa piti Sigismund prinssi sangen pahana, ja käski heitä
odottamaan päivän laskuun asti. "Olkoon menneeksi", sanoivat tytöt.
Vähän ennen auringon laskua pantiin vartia pitämään silmällä, oliko
ketään vielä tulossa tuolla maantiellä. Prinssi huusi: "Ilta kuluu;
näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?"
Vartia vastasi: "näen kukkasten kallistuvan nukkumaan, sillä yö on
tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan."
Taasen kysyi prinssi: "Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä
tulevan?"
Vartia sanoi: "pilvi kulkee laskevan päivän eteen, ja lintu metsässä
kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, vaan ketään
en näe tiellä tulevan."
Vielä kerran kysyi prinssi: "Ilta on kulunut; vartia, etkö näe ketään
tiellä tulevan?"
Vartija sanoi: "näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla.
Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön ajavan vuohia maantiellä."
"Koettakaammepa kruunua paimentytön päähän", sanoi prinssi. Toiset
tytöt, jotka kaikki pitivät itseänsä paljon parempina, huusivat: "ei!
ei!" Vaan kuningas tuotti paimentytön, ja katso, kuin kruunua koetettiin
hänen päähänsä, niin sopi se ihan.
Samassa meni päivä maillensa, ja pimeä tuli, ett'ei oikein voinut
erottaa paimentytön muotoa. Vaan Sigismund prinssi ajatteli mielessään:
"näet, hyvä Jumala tahtoo minua ottamaan köyhää vaimokseni, ja sen minä
teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän,
että hänen ympärillänsä paistaa päivä, minne hyvänsä hän käy."
Ja kaikki kansa huusi: "Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina
prinsessa!" Mutta moni ajatteli itseksensä: "tuohan vain on köyhä
paimentyttö!"
Sitte vietiin paimentyttö, kruunu päässä, kuninkaan saliin, jossa loisti
tuhansia vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston
voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kuin hän yht'äkkiä seisahtui
niiden kaikkien keskelle, kultaiseen pukuunsa puettuna. Sillä saadessaan
takaisin helmen, sai hän myöskin jälleen kaikki punaisen haltiattaren
lahjat. Ja koska hän sai takaisin myöskin hyvän muistonsa, niin muisti
hän vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sisunsa ennen oli, ja kuinka hän
sitten toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma on paljon
onnellisempi rauhallisen omantuntonsa kerralla, kuin rikas ja kaunis
kaikessa ylpeydessänsä. Sen vuoksi hän nyt lankesi polvilleen isänsä ja
äitinsä eteen ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen entistä
ylpeyttänsä, -- ja osoitteeksi muuttuneesta sydämmestänsä talutti hän
nyt esille köyhän metsätorpan eukon, syleili häntä ja sanoi: "Armelias
on rikkaana köyhyydessänsä, vaan rikkaalla, jonka sydän on kova, on
tarvetta ja puutetta kaikkien aarteittensa keskellä."
Ja kaikki, jotka tämän näkivät, uskoivat tuskin silmiänsä. Mutta
Sigismund prinssi sanoi: "Minä tiesin niin käyvän. Adalminan helmi on
kaunis, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän."
Sitte pidettiin häitä ja suuria iloja kuninkaan kartanossa, ja ne neljä
kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista,
ja punaviittainen, rumapartainen mestaaja asetti kirveensä nurkkaan
häpeämään, ja kaikki huusivat mailla, mantereilla: "Kaunis, kaunis on
Adalminan helmi, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"
[Kuva]