Sinä päivänä, jona Anahitan oli määrä lähteä Melik shaahin luo
Mervimin asiaa kertomaan, oli hän auringon noustessa poistunut
vuoteestaan ja toimittanut puhdistavan kylpynsä. Senjälkeen hän oli
antautunut hartaisiin rukouksiin ja lukenut useita lukuja koraanista.
Muetsinien kajahutettua Raghan minareteista ensimäisen aamuhuutonsa,
rupesi hän pukeutumaan juhlallista menoaan varten. Kun muetsinien
toinen huuto kuului, oli hän valmis lähtemään.
Hietakello-salissa odottivat hänen äitinsä Sabeiha, vanha Tumadir
ja kuusi seuralaisnaista. He olivat kaikki juhlapukuihin puetut.
Seuralaisnaisilla oli hienot valkeat liinahameet yllä ja kasvoilla
silkkiharsot. Heidän tuli matkan päässä seurata valtijatartaan aina
Raghan portille saakka.
Anahita ei antanut kauan odottaa itseään. Ferengiksen seuraamana
hän astui hietakellosaliin. Hänellä oli yllään valkea silkkihame,
joka jätti käsivarret ja kaulan paljaaksi. Ainoa koristus oli hänen
oma, helmillä ompelemansa kultakuteinen vyö. Hänen tumma pitkä
tukkansa valui vapaana alas selälle. Hienot kultavitjat riippuivat
hänen somankaarevassa kaulassaan, ja niihin oli kiinnitetty pieni
koraanilehti. Kasvot olivat harsosta vapaat, kuten vanha tapa sääsi.
Hänen näkönsä oli vakava, mutta hänen sinisilmänsä säteilivät
kirkkaina kuin kaksi tähteä.
Kun hänen jäähyväisiksi piti syleillä äitiänsä, tuntui liikutus ja
vähäinen heikkous valtaavan hänet. Hän voitti sen kuitenkin pian ja
virkkoi sointuvan kirkkaalla äänellä:
-- Hyvästi rakas äiti. Tänä iltana syleilen sinua taas, kun Allah on
antanut minun toteuttaa ensimäisen suuren työni.
Kyynel välkkyi harmaapäisen Sabeihan silmässä, kun hän irtaantuessaan
tyttärensä pitkästä syleilystä sanoi:
-- Allah sinua auttakoon ja siunatkoon, lapsi!
Vanha Tumadir oli siihen määrään mielenliikutuksen valtaama, ettei
hän aluksi löytänyt sanoja jäähyväisiksi. Itsekseen hän hiljaa mutisi
lauseita koraanista. Kun Anahita rupesi poistumaan avaraan etusaliin,
heittäytyi Tumadir polvilleen hietakellon viereiselle matolle ja
huudahti:
-- Allah, sinä korkein ja voimakkain, suojele tuota viatonta lasta!
Etusalin olivat Ferengis ja muut naiset somasti kukilla koristaneet.
Sabeiha ja Tumadir saattoivat Anahitaa aina ulkomuurin rautaportille,
joka oli auki. Sen luona kääntyi Anahita vielä kerran heitä
kädenviittauksella ja hellällä katseella tervehtimään. Tumadir
vuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen mielenliikutuksensa oli
niin suuri, että hän horjui, ja että hänen täytyi nojata Sabeihan
käsivarteen.
Kun Anahita oli astunut ulos portista ja rupesi kulkemaan mäen
rinnettä alas Raghaan päin johtavaa tietä, riensi Ferengis astumaan
hänen jälkeensä; muut naiset ryhmittyivät kulkemaan matkan päässä
heidän jälessään.
Molemmin puolin tietä oli taajoja ihmisryhmiä, jotka jo aikaisesta
aamusta olivat siinä kertojattaren tuloa odottaneet. Sillä tämä päivä
oli harvinainen merkkipäivä, ja köyhä ja rikas, ylhäinen ja alhainen
tahtoi nähdä nuoren kertojattaren verhosta vapaat kasvot.
Kansa tervehti Anahitaa sydämellisin suosionhuudoin ja siroitti hänen
eteensä tielle tuoreita kukkia.
Joukko Raghassa asuvia parsejakin oli yhtynyt katselevaan
kansanjoukkoon. Nähdessään Anahitan kauniit sinisilmät ja hänen
siron vartalonsa, sekä katsellessaan häntä, kun hän siinä keväisessä
päivänpaisteessa hitaasti kulki edelleen pitkin kukilla siroitettua
polkua, huudahti eräs parsi tovereilleen:
-- Hän on ylevä kuin sovinnon hengetär, Ashi Vanuhi!
Anahita läheni lähenemistään Melik shaahin pääkaupunkia, jonka
kullatut kupukatot ja ohuet minaretit jo selväpiirteisinä kohosivat
hänen edessään.
Lähellä Raghan pohjoista porttia istui kivellä sokea vanhus. Hänen
vieressään seisoi nuori nainen. Anahitan tullessa heidän kohdalleen,
sanoi nainen vanhukselle:
-- Nyt kulkee kertojatar ohitsemme.
Sokea vanhus antoi toverinsa johtaa hänet kertojattaren luo.
Kunnioittavasti tarttui vanhus Anahitan silkkihameen helmaan ja
kumartui sitä suutelemaan.
Anahita tunsi omituista iloa, mutta samalla epämääräistä pelkoa ja
kainoutta nähdessään kaikkien näiden lukuisten ihmisten katseiden
olevan häneen suunnattuina. Moni loi häneen puhtaan ihailun ja
kunnioituksen katseita, monen vanhan ja vaivaisen silmässä välkkyi
kyynel, moni vääryyttä ja sortoa kärsivä kiinnitti häneen toivoa
ilmaisevan silmäyksensä. Sillä hänet nähdessään tulivat kaikki
ajatelleeksi, että tuo hyvä ja viaton olento oli heidän kaikkien
asiaa puolustava.
Mutta toiset taas, etenkin nuoret miehet, loivat häneen toisenlaisia
katseita, jotka saattoivat hänet usein kääntämään silmäyksensä heistä
pois tai luomaan ne maahan.
Raghan kaduilla oli vielä tiheämmät ihmisparvet kertojattaren
kulkua katsomassa. Ja kukkia sateli yhtenään hänen jalkojensa
juureen. Pohjoiselle portille olivat Anahitan kuusi seuralaisnaista
pysähtyneet palatakseen takaisin linnaan. Ainoastaan Ferengis seurasi
nyt valtijatartaan. Portilta shaahin ylhäinen vartija, jolla oli
pitkä käyräpäinen hopeasauva kädessä, oli sijoittaunut kulkemaan
Anahitan edelle, hänelle tietä shaahin linnaan näyttämään.
Sykkivin sydämin kulki kertojatar sisälle suurherran linnan
pohjoisesta portista. Avara piha oli laskettu leveillä valkeilla
marmoriliuskoilla, ja linnan isolle ovelle johtava käytäväpaikka oli
heleäväristä mosaiikkia. Molemmin puolin pihaa sijaitsivat jalopuiset
puutarhat, joiden puiden runkojen välillä näkyi silkkinuoraisia
kiikkuja sekä bambuputkista, tornien, kupujen ja minaretien
muotoisiksi rakennettuja pieniä huvimajoja joiden ulkoseinillä
riippui erivärisiä, Raghan taitavimpien väritaiteilijoiden maalaamia
lyhtyjä. Näiden puutarhojen ulkomuureilla oli komeat riippupuutarhat,
harvinaisine pensaineen, kukkaisuurnoineen ja köynnöskasveineen.
Paksukankaiset punaiset ja siniset silkkiliput liehuivat
linnarakennusten katoilla, ja seldshukilaiset puolikuut välkkyivät
räystäillä ja hevoskengänmuotoisten ikkunakaarten yläpuolella.
Anahita ei malttanut tarkemmin katsella kaikkea tätä suurpiirteistä
komeutta; hän katsahti vaan kerran ympärilleen avaralla pihalla ja
kulki edelleen taustalla kohoavaa rakennusryhmää kohti.
Pääkäytävän ovella oli kahden puolen joukko punavaippaisia
palvelijoita, joilla oli ranteissa paksut kultaiset renkaat ja
kultavitjat kaulassa. He kumarsivat syvään Anahitan kulkiessa
heidän muodostamansa kujan läpi. Nyt johti opas kertojattaren isoon
eteiseen, jonka seinät olivat kullatut, sekä peileillä ja jalokivillä
koristetut. Siinä oli joukko verhottuja naisia, jotka tervehtivät
Anahitaa, ja siinä täytyi kertojattaren luopua Ferengiksen seurasta.
Hän syleili ystävätärtään, joka liikutettuna väistyi naisten piiriin.
Kultakuteisiin viittoihin puettu eunukkiparvi astui nyt esiin
Anahitan saattojoukoksi, ja yhä seuraten edellä kulkevaa opastaan
meni Anahita ulos tästä avarasta eteisestä, kulkien pitkien
puolihämärien käytävien, pihojen, salien ja puutarhojen läpi.
Epämääräinen pelon ja turvattomuuden tunne liikkui Anahitan mielessä,
kun hän näin ilman ainoatakaan naisseuralaistaan, outojen vartijain
johdattamana, kulki avaran linnan käytävien ja sokkeloiden läpi. Ja
hänestä tuntui, kuin tämä kulku ei koskaan loppuisi; sillä juuri,
kun hän luuli jo saapuneensa suurherran kuulustelusalin ovelle,
astuttiinkin vaan uuteen käytävään tai uuteen läpikulkusaliin.
Vihdoin johti opas Anahitan pihalle, jota peitti hienon hieno hiekka.
Pienet kulta-ammeiset suihkulähteet pulppuilivat siellä täällä,
ja niissä uiskenteli erivärisiä hohtavia kaloja. Oikealla oli
marmorikohonteella suuri rautahäkki, jossa iso jalopeura levottomana
kulki edestakaisin.
Tämän pihan taustassa kohosi vaaleankeltaisesta marmorista rakennettu
palatsi, ja sen kultalevyillä päällystetyn leveän oven kummallakin
puolen oli komeita soturipukuja ja loistavia kypäriä kantavia
vartijoita.
Anahitan saapuessa tämän oven kohdalle, väistyi hänen oppaansa
syrjään, ja saattava eunukkiparvi pysähtyi. Yksi vartijoista aukaisi
kultalevyillä päällystetyn oven, ja viittasi kertojatarta astumaan
sisälle.
Anahita kulki komeaan, mosaiikkipermantoiseen eteiseen. Hänen
ylitseastumansa kynnyksen vastaisessa seinässä oli leveä oviaukko,
jonka sulki ainoastaan paksu kullalla kirjailtu purppuranpunainen
intialainen laskosverho. Tämän laskosverhon vieressä seisova vartija
veti sen syrjään, ja nyt avautui Anahitan eteen avara sali.
Katsottuaan vaan vilahdukselta sisään tähän saliin, huomasi Anahita,
että hän nyt oli astumaisillaan suurherran valtaistuimen eteen.
Hänen sydämensä sykki levottomasti, ja hän huomasi hieman väsyneensä
pitkästä kävelystään ja jännityksestään.
Mutta hän luki itsekseen lyhyen rukouksen koraanista, ja hänen
ehdoton luottamuksensa Allahin apuun, rauhoitti nyt, kuten aina
ennenkin, hänen mielensä.
Selittämätön varmuus ja levollisuus tuntui laskeutuvan
hänen sydämeensä. Hän oikaisi ryhtinsä ja meni suurherran
valtaistuinsaliin. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen, ja kevyesti
ja epäröimättä hän astui edelleen paksua shaahin valtaistuimelle
johtavaa mattoa, lukuisien läsnäolevien hovilaisten ja todistajien
aukaisemaa kujaa pitkin.
Haomakin oli näiden parissa, ja nähdessään Anahitan tulevan sisään,
vavahti hänen sydämensä omituisesti, kun hän näki hänen säteilevän
kauneutensa ja viattomuuden ilmeensä, joka nyt näytti kirkastuneelta.
Oven vastaisella seinällä kohosi shaahin korkea, norsunluusta ja
kullasta tehty valtaistuin.
Melik, punapurppurainen, hohtokivillä siroitettu silkkipuku yllä, ja
valkea, töyhdöllinen silkkiturbaani päässä, istui valtaistuimella, ja
hänen henkivartijansa, joilla oli taivaansiniset soturivaipat yllä,
sekä heidän etumaisinaan, oikealla Abu'l-ganaïm ja vasemmalla Demur,
ympäröivät kummallakin puolen valtaistuimen portaita.
Siitä hetkestä kuin Anahita oli ilmestynyt valtaistuinsalin
kynnykselle, oli Melik kiinnittänyt tuliset, läpitunkevat katseensa
häneen, eikä hän ollenkaan kääntänyt niitä muuanne.
Saavuttuaan lähelle valtaistuimen portaita, pysähtyi Anahita,
notkisti toisen polvensa, ojensi molemmat käsivartensa ylös shaahia
kohti ja lausui:
-- Terve, Persian suurherra, maan isä ja tuki! Allahin siunaus
tulkoon pääsi ylitse! Nöyrä tyttäresi, Anahita, kertojatar,
anoo, että kallistaisit korvasi sorretun oikeuden puoleen, että
voimakkaalla kädelläsi pelastaisit viattomasti kärsivän ja
vapauttaisit hänet hänen kavaloiden vihamiestensä vallasta!
Hänen äänensä kajahti varmana, heleänkirkkaana kuin hopeakello, ja
avarat marmoriholvit antoivat siitä kauniin kaiun.
Kurdilaispäällikkö Mervim, joka kolmen poikansa seurassa seisoi
todistajien parissa, tunsi kertojattaren äänen kuultuaan syvää
liikutusta.
Selittämätöntä liikutusta uhkuivat myöskin Haoman tunteet, hänen
kuullessaan tämän tutun kirkkaan äänen helähdystä.
Melik shaahi viittasi valtikallaan Demurille ja Abu'l-ganaïmille.
Tämä oli merkki siitä, että suurherra aikoi ottaa kuultaviinsa
kertojattaren asian, ja että hän halusi puhua kertojattaren kanssa
kahden kesken.
Henkivartijat siirtyivät maalauskuvilla koristettujen
marmoripatsaiden luo ja nostivat kirjavia silkkiverhoja.
Salissa olevat hovilaiset ja todistajat rupesivat nyt poistumaan.
Kun viimeiset olivat menneet, lähtivät henkivartijat. Demur ja
Abu'l-ganaïm yksin olivat jääneet valtaistuimen portaiden juureen.
Melik viittasi heille. Kumpikin alkoi kulkea pilareiden ohi nostaen
raskaita laskosverhoja ja tarkastaen, oliko joku jäänyt niiden taakse
kuuntelemaan. Tarkastuksensa toimitettuaan ja huomattuaan kaikkien
todella menneen, he poistuivat valtaistuinsalista.
Anahita oli jäänyt yksin suurherran valtaistuimen eteen. Hän oli
noussut seisomaan ja valmistautui jatkamaan kertojattaren tointansa.
Lukuisat pitkäjalkaiset kullatut lamput, jotka hämäräisen kattovalon
riittämättömyyden vuoksi oli sytytetty avaraa valtaistuinsalia
valaisemaan, paloivat leimuten ja korkealiekkisinä.
Melik piti yhä hehkuvat silmänsä kiinnitettyinä Anahitaan, joka ensin
avokatsein niitä kesti, mutta joka, jäätyään kahden kesken suurherran
kanssa, vaistomaisesti väisti niitä, luomalla katseensa alas.
Nyt katsoi hän velvollisuudekseen jatkaa asiansa esittämistä ja nosti
taas silmänsä suurherran puoleen, luoden häneen avoimen, vilpitöntä
intoa ja varmuutta kuvastavan katseen. Mutta yhä hehkuvammin
ja terävämmin silmäili shaahi häntä. Anahita tunsi sisässään
selittämätöntä vavistusta, mutta alkoi kuitenkin melkein tyyneellä
äänellä:
-- Tulen esittämään sinulle, suurherra, onnettoman
kurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.
-- Et luultavasti tiedä, että olen itse tuominnut Mervimin
juonittelijana ja maankavaltajana -- sanoi Melik.
-- Sen tiedän, suurherra. Mutta Mervimin vihamiehet sekä väärät
todistajat olivat saattaneet tietosi harhaan, niin että langetit
väärän tuomion, sillä Mervim on viaton.
-- Tiedätkö, kertojatar, mikä rangaistus sinua uhkaa, jos olet
ottanut ajaaksesi väärää asiaa?
-- Sen tiedän.
-- No mitä sanoisit, jos tuo Mervim sittenkin olisi syyllinen?
-- Sitä en voi uskoa, sillä on siksi lukuisia todistajia, jotka
kaikki ovat valmiit valalla vahvistamaan väitöstään, että Mervim on
syytön. Koko läntinen parsien heimo saattaa tämän todistaa ja valalla
vahvistaa todistuksensa.
-- Entä jos minulla olisi vielä lukuisammat, vielä tehoisammat
todistajat, jotka vannovat Mervimin olevan syyllisen?
-- En tunne sinun todistajiasi, suurherra. -- Mutta suvaitse ensin
kuulustella minun todistajiani.
Anahita katsahti sivulleen, ikäänkuin olisi etsinyt todistajiaan ja
tunsi helpoitusta päästessään hetkeksi vapaaksi shaahin katseesta,
jonka omituinen hehku nyt kävi hänelle vallan sietämättömäksi.
Silloin Melik nousi norsunluu-istuimeltaan ja astui alas muutaman
valtaistuimen portaan kertojatarta kohti. Hänen silmissään välkkyi
lempeämpi hohde ja hän virkkoi:
-- Tahdoin vaan koetella varmuuttasi ja rohkeuttasi. Huomaan
nyt, että olet yhtä rohkea kuin kaunis. -- Todistajasi ovat
tarpeettomat. Suurvisiirini, Hassan Ibn Alin, kautta olen jo paljon
ennen ilmoitustasi saanut kuulla, että hän puolestaan on Mervimin
asiaa uudestaan tutkinut. Hän piti sitä niin vaarallisena, ja
ajatellessaan edeltäjättäresi kovaa kohtaloa, tahtoi hän suojella
sinua samanlaisesta ja ryhtyi asiaa tiedustelemaan. Nyt on minunkin
vakaumukseni varma, ja kohta on Mervim julistettava vapaaksi ja
entisiä oikeuksiaan nauttivaksi.
Ilo välkähti Anahitan silmiin, kun hän kuuli nämät shaahin sanat.
Shaahi huomasi tämän hänen kasvojensa ilonkirkkauden ja astui vielä
muutaman portaan alemmaksi, niin että hän nyt seisoi valtaistuimen
alimmalla portaalla. Hän virkkoi:
-- Siltä ei sinun ansiosi vähene, sillä olet osoittanut suurta
rohkeutta, ottamalla kerrottavaksesi näin vaarallisen asian.
Sinun ilmoittamanasi se yksistään saattoi joutua uudelleen
käsiteltäväkseni. Ja sinun ylistystäsi annan kuuluttaa moskeoissa
ympäri maata. Vaan näön vuoksi annan kuulustella todistajia. Voit
olla varma siitä, että Mervim pääsee vapaaksi.
Iloissaan laskeutui Anahita matolle polvilleen ja rukoili palavan
kiitosrukouksensa Allahille, joka näin palkitsi hänen pyrkimyksensä,
joka näin oli valaissut suurherran mielen.
Hänen rukoillessaan oli Melik astunut hänen viereensä ja silmäili
häntä ihailevin katsein.
Kun Anahita lopetettuaan rukouksensa taas nousi pystyyn, säpsähti hän
nähdessään suurherran vallan vieressään. Tämä tarttui hänen käteensä
ja vei hänet valtaistuimen portaiden vieressä olevien korkeiden
sillkkipatja-istuinten luo, virkkaen:
-- Olet jo varmaankin väsynyt. Levähdä siis tässä hetkinen!
Kun Anahita ujona oli noudattanut kehoitusta, istuutui shaahi vallan
hänen viereensä ja sanoi:
-- Onneasi voit kiittää, että ryhdyttyäsi tähän vaikeaan asiaan
olet välttänyt kaikki uhkaavat vaarat. Ihme on näet, ettei peljätyn
ja kukistamattoman Alamutin fidaavienkaan ole onnistunut sinuun
tikarejansa tähdätä.
-- Allah on ollut vahvana turvanani.
-- Niin on; ja lisäksi minä ja suurvisiirini. Mutta eivät vaarasi
nytkään lopu. Päinvastoin kaikki Mervimin vihamiehet nyt kiivaasti
rupeavat sinua ahdistamaan. Tahdon vapauttaa sinut näistä vaaroista,
sillä nuoruutesi ja kauneutesi ansaitsevat ylhäisintä asemaa. --
Kuuletko, kertojatar? Olen mieltynyt sinuun, ei yhdenkään naisen
sulo vielä ole minusta tuntunut niin viehkeältä kuin sinun; äänesi
kaiku on hopeanheleä ja korvalleni vienointa soittoa. Senvuoksi
tahdon kohoittaa sinut puolisokseni, lempipuolisokseni, haaremini
valtiattareksi. -- Kuuletko, kertojatar? Niin vastustamatta on sulosi
minut hurmannut.
Anahita oli tämän kuultuaan vallan tyrmistynyt, hän ei voinut uskoa
korviaan, eikä hän voinut vastata sanaakaan.
Shaahi ei intohimonsa kiihkossa huomannut Anahitan kauhunilmettä,
vaan jatkoi yhä enemmän tulistuen:
-- Sinäkö ainaiseksi harsoihin peittäisit nuo silmät, jotka
säteilevät kirkkaina kuin soheil-tähti, levittäen ainaista onnea
niille kuolevaisille, jotka asuvat sen valaisemilla mailla!
Voimatta kauempaa hillitä itseään, kietoi Melik käsivartensa Anahitan
ympäri ja tahtoi painaa suudelman hänen silmilleen.
Mutta Anahita kokosi kaiken tarmonsa, tempautui irti hänen
käsivarrestaan ja syöksyi läheisen marmoripilarin luo, tarttuen
siihen käsivarsineen, ikäänkuin turvautuen vankan kiven apuun.
Hänen vastustuksensa kiihoitti yhä enemmän Melikin intohimoisia
pyyteitä. Leimuavin katsein hän lähestyi Anahitaa toistaakseen äsken
yrittämänsä hellyyden osoitetta.
Kun Anahita taas näki hänet vallan lähellä itseään, puhkesi hänen
itsesuojelemisvaistonsa esiin, hän irroitti käsivartensa pylväästä
ja väistyi pari askelta. Sitten hän ojensi vartalonsa ja asettui
ikäänkuin vastarintaan.
Ääni varmana ja silmät säihkyen vakaumusta hän huudahti:
-- Muista minun valaani... ja muista myöskin omaa valaasi!
-- Ne muistan -- sanoi Melik -- mutta ylimäinen pappi saattaa meidät
molemmat valastamme vapauttaa. Hänet kutsutan viipymättä tänne, sillä
jo tänä iltana täytyy sinun tulla omakseni!
-- Se olisi Allahin pyhän tahdon rikkomista, se olisi hänen pyhän
lakinsa pilkkaamista!
-- Olen Allahin tahdon ja lain edustaja maan päällä.
-- Kansa ei ole suostuva siihen, että sen valitsemaa ja voitelemaa
näin loukataan.
-- Kansan täytyy taipua minun tahtoni alle. Ei yksistään Persian
kansa ole käskyjeni alainen. Olen masentanut toistakymmentä eri
kansakuntaa Aigean meren ja Induksen välillä. Kaikki tottelevat ne
käskyjäni. Kuka rohkenisi nousta minun tahtoani vastustamaan? Minulla
on valta vaikka kokonaan lakkauttaa kertojattaren toimi ja käskeä
vääryyttä kärsivien suorastaan kääntyä minun puoleeni.
Voimatta hillitä verensä tuimaa kuohahdusta, lähestyi Melik uudestaan
Anahitaa; kertojatar vaipui hervottomana alas mosaiikkipermannolle
patsaan viereen, ruveten itsekseen rukoilemaan.
Nähdessään Anahitan pelon ja tuskan, tyyntyi Melik hieman ja päätti
malttaa mielensä ja lohduttaa häntä.
-- Nouse -- sanoi hän -- ja levähdä patjaistuimella. Älä pelkää
minua, sillä olen ystäväsi... ja olen rakastava sinua kiihkeämmin
kuin ketään muuta naista. Ymmärrän levottomuutesi ja arvelusi. Mutta
kun ylimäinen pappi saapuu, on hän mielesi rauhoittava.
Kuullessaan ylimäistä pappia mainittavan, tointui Anahita hieman,
ja toivon välke välähti hänen sielussaan. Ehkäpä ylimäinen pappi
oli häntä puolustava, oli vastustava suurherran mielettömyyttä ja
soimaava hänen rikollista aiettaan.
Melikin poistuttua valtaistuimen luo, meni Anahita patjaistuimelle,
jolle hän hervottomana vajosi. Hänen voimansa olivat uupuneet.
Melik astui sillävälin ylös valtaistuimelle ja näpäytti sen sivulla
riippuvaa kultalevyä. Seuraavassa tuokiossa riensivät Demur ja
Abu'l-ganaïm esille.
Melik viittasi heitä tulemaan syrjään ja sanoi Abu'l-ganaïmille:
-- Mene kutsumaan tänne ylimäinen pappi. Hän pukekoon ylleen täyden
ylimäispapillisen pukunsa ja tuokoon juhlakoraanin mukaansa. Hän
toimittakoon ensin puhdistavan kylvyn ja valmistautukoon rukouksella
isossa sinisessä moskeassa sitä tärkeätä tointa varten, jonka hänelle
täällä olen määräävä.
Visiiri Abu'l-ganaïmin poistuttua suurherran käskyä täyttämään,
kääntyi tämä Demurin puoleen ja sanoi puoliääneen:
-- Kutsu tänne haaremin naisia ja kertojattaren saattonainen ja käske
heidän johdattaa hänet lempipuolison-huoneisiin. Kertojattarelle
annettakoon parhaita virvokkeita, ja odaliski-kuoro laulakoon ja
tanssikoon hänen edessään, jos se häntä huvittaa. Hänelle tuotakoon
runsaasti kulta- ja helmikoristeita sekä hohtokiviä. Seinät ja
divaanit peitettäköön kaiteilla verhoilla, ja jos hän haluaa
levähtää, levitettäköön sisimmässä makuuhuoneessa pehmeimmät patjat
ja silkkipeitteet. Ruusuöljyä priiskoitettakoon kaikkialle näissä
haaremin valiohuoneissa. -- Muistatko toimittaa kaikki, mitä käskin?
-- Palvelijasi on täyttävä kaikki käskysi.
-- Saatettuasi kertojattaren lempipuolison-haaremiin, tulee sinun
kutsua hovilaiset, Mervim ja todistajat tänne. Tahdon julistaa
Mervimin vapaaksi.
-- Sen teen, suurherra. Pitääkö minun myös järjestää todistajat
tavanmukaisesti saattamaan kertojatarta takaisin hänen linnaansa?
-- Se on tarpeetonta. -- Kertojatar jää tänne. Hänen äänensä on
liian heleä, hänen silmänsä liian kauniit, jotta hän voisi sulkeutua
ahtaiden muuriensa sisälle. Hän on tästälähin muuttava ammattia.
Tämän sanottuaan Melik iski Demurille merkitsevästi silmää.
Suurvisiirin pojan mentyä naisia kutsumaan, lähestyi Melik Anahitaa,
joka sivulle päin nojaavana, tyrmistyneenä kuiskaili rukouksiaan.
Melikin istuutuessa hänen viereensä, hän kavahti rukouksistaan ja
näytti taas aikovan paeta.
Mutta Melik tarttui hellästi hänen käteensä ja sanoi lempeällä
äänellä:
-- Opit vielä minusta pitämään, siitä olen varma. Sillä olen
kohoittava sinut haaremin ylimmäksi. Kaikkien tulee sinua palvella,
kaikkien tulee ihanien silmiesi väikkeestä lukea vähimmätkin
mielihalusi ja ehdottomasti täyttää ne, jos ne suinkin ovat
täytettävissä. Haaremin aarreholvit tulevat olemaan avoinna sinulle;
saat valita itsellesi sieltä niin paljon kultaa, helmiä ja hohtokiviä
kuin vaan halajat. Juhlatiloissa olet ajava minun rinnallani
kultavaunuissa, ja tulevalla Bagdadin retkellä olen Itämaan
ruhtinaille ylpeänä näyttävä sinun harvinaista suloasi. Ja kaikki
tulevat sinua ihailemaan ja ylistystäsi toistamaan ympäri maanpiiriä.
Anahita kokosi kaiken rohkeutensa ja virkkoi:
-- Kaikki aarteesi ja tarjoamasi kunnia eivät saata poistaa häpeää
ja Allahin vihaa, jonka aiot vetää itsesi ylitse, ja myöskin minun
ylitseni.
Pilarien välistä raskasta verhoa nostettiin nyt, ja Demurin kutsumat
naiset, Ferengis etumaisena, astuivat sisään. Notkistettuaan toisen
polvensa suurherran edessä, menivät he Anahitan luo.
Huomattuaan Ferengiksen, nousi Anahita patjaistuimelta ja syleili
häntä. Kertojatar koetti hillitä liikutustaan; hän ei valittanut,
mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Ferengis ei ymmärtänyt hänen syvää liikutustaan, mutta siitä
kiihkeästä tavasta, jolla Anahita häntä syleili, ikäänkuin
äänettömänä anoen häneltä suojelusta, saattoi hän aavistaa jotakin
tavatonta.
Suurherra viittasi Demurille, joka naisten jälkeen oli ilmestynyt
marmoripylvään luo.
Suurvisiirin poika virkkoi:
-- Suvaitse, kertojatar, seurata näitä naisia sisähuoneisiin lepoa ja
virvokkeita nauttimaan.
Anahita huomasi, ettei hänellä ollut muu edessä, kuin noudattaa
käskyä. Nojautuneena Ferengiksen olkaa vastaan ja haaremin
ylhäisten palvelijanaisten seuraamana alkoi hän hitaasti astua pois
valtaistuinsalista Demurin osoittamasta sivuovesta.
Melik seurasi tarkasti katseillaan poistuvaa kertojatarta, ja hänen
tulinen silmäilynsä ilmaisi rajatonta ihastusta.