Mikä ja mistä? _Duncan_ se ei ole. Merirosvojen musta lippu. Tykin
pamaus.
Cyrus Smith ja Harbert kutsuivat heti Gideon Spilettin, Pencroffin ja
Nabin suureen saliin ja ilmoittivat heille havaintonsa. Pencroff
sieppasi kiikarin ja alkoi tähystellä taivaanrantaa.
-- Tuli ja leimaus! hän huudahti hetkisen kuluttua. -- Laiva se on kuin
onkin.
-- Tännekös päin sillä on matka? kysäisi Gideon Spilett.
-- Mahdotonta vielä sanoa: ei näy vasta kuin yläosat purjeista.
Omituinen liikutus valtasi siirtolaiset. Olihan heidän täällä
verrattain hyvä olla. Puutetta he eivät kärsineet minkäänlaista.
Saareensa he olivat jo ennättäneet tottua, jopa kotiutua. Mutta
sittenkin ... tuolla, jonkin matkan päässä, oli laiva ... siinä ehkä
kappale heidän omaa isänmaatansa...
-- Mitähän jos se olisikin _Duncan_? lausui Harbert äkkiä.
_Duncan_ -- sehän oli, kuten muistamme, lordi Glenarvanin laiva,
joka oli jättänyt Ayrtonin Taboriin. Mahdotonta ei ollut, että se oli
lähtenyt hakemaan häntä takaisin ja matkallaan saanut näkyviinsä
Lincolnin saarenkin.
Päätettiin viipymättä antaa asiasta tieto Ayrtonille. Reportteri
sähkötti hänelle:
-- Tulkaa heti!
Hetken kuluttua soi kello uudestaan, ja reportteri vastaanotti sanoman:
-- Tulen.
-- Jos se on _Duncan_, niin Ayrton tuntee sen heti.
Tunnin kuluttua Ayrton saapui.
-- Tärkeitä asioita, Ayrton, virkkoi insinööri. -- Laiva näkyvissä.
Ayrton kalpeni hetkiseksi, mutta riensi heti ikkunaan.
-- Ottakaa tämä kiikari, sanoi Gideon Spilett, -- ja katsokaa, olisiko
se ehkä _Duncan_, joka tulee hakemaan teitä.
-- _Duncanko!_ Ayrton mutisi. -- Nytkö jo!
Eikö kahdentoistakaan vuoden rangaistusaika ollut hänestä vielä
riittävä? Eikö hän mielestään vieläkään ollut ansainnut anteeksiantoa?
Hän tähysteli ulapalle kauan.
-- Laiva se on, hän viimein sanoi, -- mutta tuskin _Duncan.
Duncan_ on höyrylaiva, mutta tässä ei näy ollenkaan savua.
Laiva kohosi vähitellen taivaanrannasta ja näkyi nyt selvemmin.
Pencroff tunsi sen prikiksi, siis isoksi alukseksi, jommoisilla
malaijilaiset merirosvot eivät liikkuneet. Mutta jos se yhä pitäisi
kurssia lounaaseen, se pian kokonaan katoaisi Kynsiniemen taakse ja
saattaisi yön aikana hävitä ainaiseksi. Tulisiko enää milloinkaan
toista laivaa Lincolnin saaren näköpiiriin?
-- Olkoon tuo laiva mikä tahansa, virkkoi Cyrus Smith hetken kuluttua,
-- meidän täytyy antaa sille merkki, että saari on asuttu, muuten
saamme kenties aina katua laiminlyöntiämme.
Päätettiin sen vuoksi, että Pencroff ja Nab lähtevät Ilmapallon
valkamaan ja sytyttävät siellä yön tultua ison nuotion, jonka priki
tietystikin huomaa.
Mutta juuri kun Nab ja merimies olivat lähtemäisillään ulos, laiva
äkkiä käänsi keulansa Liittolahtea kohti. Se oli enää vajaan
kahdenkymmenen kilometrin päässä saaresta.
Ayrtonin oli nyt määrä ottaa lopullinen selko oliko laiva _Duncan_
vai ei, sillä _Duncan_ oli prikiksi takiloitu sekin. Taivaanranta
oli kirkas, laivan erotti vielä melko hyvin.
Pian Ayrton laski kiikarin kädestään ja virkkoi:
-- Ei se ole _Duncan_.
Pencroff sieppasi vuorostaan kiikarin ja alkoi tarkastella tulijaa. Se
oli noin kolmen-, neljänsadan tonnin vetoinen purjealus ja kaikin
puolin varustettu pikakulkijaksi. Mutta mitä kansallisuutta se oli?
-- Onhan sillä lippu kahvelissa, Pencroff virkkoi, -- mutta en erota
värejä.
Ilta alkoi pimetä, ja samassa tuuli asettui. Lippu retkahti kokonaan
alas.
-- Yhdysvaltojen lippu se ei ole, Pencroff saneli, silmä yhä
kiikarissa, -- eikä Englannin eikä Saksan eikä Venäjänkään...
Olisikohan Brasilian; mutta sehän on vihreä... Japaninko... Sehän on
punavalkoinen, mutta tämä...
Hänkin kyllästyi kiikaroimiseen ja jätti kiikarin Ayrtonille.
Samassa tuli tuulenpuuska. Se leyhäytti lippua, ja pian kuului Ayrtonin
kumea ääni:
-- Musta lippu?
Oliko se sittenkin merirosvojen laiva? Mikä sillä oli tarkoituksena?
Tuliko se tuntematonta saarta tarkastamaan? Talvisatamaako hakemaan
kenties? Oliko saarelaisten rauhallisesta asuinsijasta tuleva
merirosvojen pesäpaikka?
Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin.
-- Hyvät ystävät, lausui Cyrus Smith, -- kenties tuo alus pysytteleekin
vain ulompana rannasta. Mutta oli miten tahansa, emme saa ilmaista
saaren olevan asuttu. Mylly Näkötornin ylängöllä on liiaksi
silmäänpistävä. Ayrton ja Nab käykööt ottamassa siivet pois. Samoin on
Graniittilinnan ikkunat peitettävä tiheillä lehvillä. Tulet
sammutetaan.
Insinöörin käskyt pantiin heti täytäntöön. Sen jälkeen kukin
varustautui asein ja ampumavaroin odottamattoman hyökkäyksen varalta.
-- Ystävät! puhui insinööri sitten, ja ääni ilmaisi syvää liikutusta.
-- Jos nuo kurjat tahtovat anastaa meiltä tämän saaren, niin
puolustammehan sitä, eikö niin?
-- Puolustamme, vastasi reportteri, -- ja viimeiseen hengenvetoon, jos
se on tarpeen.
Kello oli nyt puoli kahdeksan. Aurinko oli jo kaksikymmentä minuuttia
sitten mennyt mailleen Graniittilinnan taakse. Mutta laiva laski yhä
syvemmälle Liittolahteen nousuveden ajamana.
Käykö se ankkuriin vai laskeeko miehistönsä maihin? Onko tulijoita
monta, ja ovatko he paremmin aseistettuja kuin siirtolaiset?
Ikäänkuin vastaukseksi näihin kysymyksiin välähti äkkiä mereltä
leimahdus, ja kohta sen jälkeen pamahti tykki. Valon ja pamauksen väli
oli kuusi sekuntia: laiva oli siis tuhannen kahdensadan metrin päässä
rannasta.
Samassa kuului ketjujen räminää.
Laiva jäi yöksi Liittolahteen.