Pakkasia. Haukkuvia kettuja. Talvitöitä. Salaperäinen kuilu. Pekari.
Herkullinen ateria. Hauli hampaisiin.
Kesäkuun lopulla sadeaika lakkasi, ilma kylmeni ja lämpömittari laski
alle nollan. Polttopuut hupenivat silmissä, ja uusia oli hankittava.
Helposti niitä lauttaamalla saatiinkin, ja helposti ne hinattiin
Graniittilinnaan, johon lujista köysistä oli kyhätty varsin kätevä
hissi. Tuotiinpa Franklinin vuoren liepeiltä kivihiiltäkin, ja kun myös
ruokasaliin oli rakennettu tulisija, ei siirtolaisten tarvinnut kärsiä
kylmyyttä.
Tehtiin lyhyitä metsästysretkiä. Kerrankin päästiin Laupeudenjoen yli,
se kun oli vetäytynyt jäähän, ja tavattiin siellä omituisia kettuja,
jotka haukkuivat kuin koirat. Pencroff ei paljonkaan välittänyt niistä,
ne kun eivät olleet syötävää riistaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin
rakenteli niille ketunkuoppia, ja silloin tällöin joku vikkeläjalkainen
repolainen erehtyi ja jäi merimiehen saaliiksi. Joka kerta hän
kuitenkin nurisi "mokomastakin riistasta". Hiukan häntä lohdutti Cyrus
Smithin neuvo, että hän rupeaisi käyttämään ketunraatoja muitten
otuksien syötteinä.
Ja kyllä oli merimies mielissään saatuaan kerran kuopasta erään
siansukuisen eläimen nimeltä pekari: sehän kelpasi ruoaksi saparosta
kärsään saakka.
Elokuun puolivälissä alkoi sataa lunta, ja pian sitä oli puolen metrin
paksuudelta. Samalla alkoivat rajut lumimyrskyt. Graniittilinnan luukut
suljettiin, ja siellä siirtolaiset miellyttävässä lämpimässä
kuuntelivat kaikessa rauhassa myrskyn ulvontaa, kun sen rajuista
puuskista suuret puut ryskyen kaatuivat maahan.
Elokuun lopulla alkoi sää vaihdella: satoi vuoroin vettä, vuoroin
lunta, mutta ilma pysyi yhä kolkkona, joten Graniittilinnan ikkuna- ja
oviluukut pidettiin edelleen suljettuina. Miehet alkoivat kyllästyä
talven yksitoikkoisuuteen ja pitkälliseen sisälläoloon, mutta vielä
rauhattomampi oli Top. Lakkaamatta se kuljeskeli huoneesta toiseen
ikäänkuin hakien aukkoa, mistä pääsisi ulos.
Cyrus Smith huomasi koiransa kovin usein kiertelevän pystysuoran kuilun
aukkoa, joka nyt oli laudoilla peitetty. Kummallisesti se haukkua
louskutteli siinä, ikäänkuin kuilun pohjalla olisi ollut jotain, joka
sitä ärsytti ja jota se samalla pelkäsi. Kuilu oli yhteydessä meren
kanssa, siitä ei ollut epäilystäkään. Tulikohan mereltä jokin
vedenalainen hirviö väliin levähtämään kuilun kohdalle?
Jotain kummallista siinä oli.
Lämpimäin talvivaatteiden puute sai heidät usein suunnittelemaan
villavarastojen hankkimista seuraavaksi talveksi. Franklinin vuoren
rinteillä oli laumoittain muflonlampaita. Sen he tiesivät. Parasta
olisi saada muutamia niistä kiinni elävinä ja kesyttää ne. Samalla
voisi pyydystää metsälintuja jonkinlaiseksi kanatarhaksi. Mutta sitä
varten pitäisi perustaa karjakartano, oikea farmi. Ja edullisinta olisi
sijoittaa sellainen Kaukaiseen Länteen.
Ensi kevätkelillä käytäisiin tarkastamassa noita tuntemattomia seutuja.
Mutta jo ennen sitä sattui tapaus, joka sai heidät entistä kiihkeämmin
tutkimaan Lincolnin saarta.
Oli lokakuun 24:s. Sinä päivänä oli Pencroff saanut ketunkuopasta
emäpekarin ja kaksi parin kuukauden ikäistä porsasta.
Silloin oli siirtolaisilla loistopäivällinen: kengurunlihalientä,
savustettua kinkkua, porsaanpaistia, manteleita, juuriolutta ja
oswego-teetä. Kaiken kruununa oli tietysti pekarinpaisti.
Liemen jälkeen kävi Pencroff itse leikkaamaan pekaria ja viilteli aimo
viipaleita kunkin lautaselle. Nämä juottoporsaat maistuivat todellakin
aivan erinomaisilta. Kummako, että Pencroffkin ahnaasti kävi oman
annoksensa kimppuun.
Äkkiä hän parkaisi ja päästi suustaan karkean sanan.
-- Mikä nyt? Cyrus Smith kysyi.
-- Se ... se vain ... että minulta lohkesi hammas! merimies vastasi.
-- Vai oli teidän pekarissanne kiviäkin? naurahti Gideon Spilett.
-- Lienee ollut, lienee ollut ... Pencroff puheli vetäen suustaan
kiven, joka oli maksanut hänelle poskihampaan.
Mutta se ei ollutkaan kivi. Se oli -- hauli!