Yksi puuttuu. Nabin epätoivo. Etsintä. Surkea yö. Nab lähtee uimaan.
Manner näkyvissä. Ensimmäinen ateria. Joen suu. Hormit. Kaatopuulautta.
Verkonsilmät olivat pettäneet ja insinööri oli syöksynyt mereen; siitä
ei ollut epäilystäkään. Uskollinen koira oli omin päin lähtenyt
isäntänsä jälkeen.
-- Eteenpäin! komensi reportteri.
Ja haaksirikkoiset, unohtaen oman väsymyksensä, lähtivät kadonnutta
toveriaan etsimään.
Insinööri oli kadonnut pohjoisrannalla, enintään puolen kilometrin
päässä putoamispaikalta. Sinne päin he lähtivät nyt pyrkimään.
Kello oli silloin kuuden maissa iltapäivällä.
He kulkivat kivikkoista rantaa pohjoista kohti tuon tuostakin
pysähdellen ja miehissä huutaen. Mutta meren pauhina oli ainoa vastaus
heidän huutoihinsa. Parinkymmenen minuutin kuluttua he saapuivat
paikkaan, jossa vaahtopääaallot hyrskyten taittuivat rantakiviin.
-- Tämä on niemi, sanoi Pencroff.
He lähtivät takaisin oikeanpuoleista rantaa, pysähtelivät tuon
tuostakin ja huusivat yhtaikaa, mutta turhaan. Eikä siinä kyllin:
jonkin ajan kuluttua tuli taaskin meri heitä vastaan.
He eivät olleetkaan manterella, eivät edes saarella, vaan parin
kilometrin pituisella kapealla luodolla. Pimeys ja sakea sumu esti
heitä näkemästä, oliko tämä aivan yksinäinen särkkä vai jonkin manteren
ulkokallioita.
Reportteri ehdotti, että tehtäisiin nuotio merkiksi eksyneelle, mutta
luodolla ei ollut ainoatakaan puuta, ei pientä pensastakaan, hiekkaa ja
kiviä vain ylt'ympäri.
Seurasi surkea ja murheellinen yö avoimella luodolla. Haaksirikkoiset
saivat kärsiä kauheasti, mutta toivo kadonneen kumppanin löytämisestä
ylläpiti yhä vielä heidän voimiansa. Tuuli alkoi nyt jonkin verran
tyyntyä; meren pauhina oli hiljaisempaa.
Tuntuipa jo kerran kuin kaukainen kaiku olisi vastannut Nabin huutoon.
Harbert huomautti siitä Pencroffille.
-- Sehän todistaisi, hän virkkoi, -- että lännessä on vastaranta
lähellä.
Merimies nyökäytti päätään.
Taivas kirkastui vähitellen. Jos haaksirikkoisilla olisi ollut Cyrus
Smith mukanaan olisi hän huomannut, etteivät tähdet täällä olleet
ensinkään samanlaisia kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohjantähteä
ei näkynyt lainkaan; sen sijaan loisti Etelän risti kaikessa
komeudessaan.
Päivän sarastaessa oli koko tienoo sakean sumun vallassa. Vasta kello
puoli seitsemän, kolme neljännestuntia auringon nousun jälkeen, usvat
kohosivat ylemmäksi. Luoto tuli näkyviin. Idässä levittäytyi ääretön
meri, mutta lännessä sitä rajoitti ranta.
Maata oli todellakin näkyvissä! Sen ja luodon välillä oli vajaan
kilometrin levyinen salmi, jossa kävi kova virta.
Se oli tarpeeksi Nabille. Kuulematta muuta kuin sydämensä äänen hän
äkkiä heittäytyi mereen ja alkoi uida salmen poikki. Reportteri aikoi
seurata hänen esimerkkiään, mutta Pencroff sai hänet pidätetyksi.
-- Malttakaa! hän sanoi. -- Nab kykenee kyllä yksinkin antamaan
herralleen apua. Me panisimme vain turhaan henkemme alttiiksi, sillä
virta on meille liian kova. Sitä paitsi tuo virta johtuu luoteesta,
joka päivemmällä laskee. Silloin löydämme ehkä kahlaamon salmen poikki.
Merimies dli oikeassa.
Suurin ponnistuksin Nab taisteli kovaa virtaa vastaan, vihdoin hänen
onnistui päästä toiselle rannalle. Hän nousi rannalle korkean
graniittikallion juurella, ravisteli itseään ja lähti juoksemaan.
Tuokion kuluttua hän oli kadonnut kallion taakse, joka oli luodon
pohjoisen niemen kohdalla.
Omituisin, pelon ja toivon sekaisin katsein silmäilivät jäljelle
jääneet salmen toisella puolella olevaa mannerta. Sinne hekin kotvan
kuluttua pääsisivät hakemaan turvapaikkaa ja saisivat toivottavasti
muutakin ravintoa kuin pelkkiä simpukoita, joita heille oli täällä
luodolla tarjona ja joita he paremman puutteessa nyt käyttivät
hyväkseen.
Vastainen ranta muodosti avaran lahden, jonka eteläinen niemi oli aivan
karu. Pohjoinen niemi ulottui lounaasta koilliseen. Niemien väliä oli
suunnilleen viisitoista kilometriä. Lahden hiekkarannan takana, joka
yhä enemmän paljastui luodeveden paetessa, kohosi maa yhä ylemmäksi ja
muuttui oikealla näköjään varsin viljavaksi seuduksi. Äärimmäisenä
luoteessa kimalteli vuoristossa valkoinen huippu: se oli jonkin
kaukaisen vuoren luminen lakki.
Luodolta katsoen oli mahdotonta sanoa, oliko vastassa oleva maa saarta
vai mannerta. Geologi olisi empimättä sanonut maanlaadun olevan
tuliperäistä.
Kello kymmenen tienoissa pakovesi oli alimmillaan. Haaksirikkoiset
riisuivat vaatteensa ja lähtivät, vaatemytyt päälaella, matalimmasta
paikasta salmen yli, siinä kun ei ollut vettä kuin puolitoista metriä.
Harbertille se oli liian syvä, mutta hän ui sukkelaan kuin kala ylitse,
ja niinpä olivat kaikki kolme muutamassa minuutissa toisella rannalla.
Ensi työkseen reportteri käski muitten odottaa häntä rannalla ja lähti
kiireisin askelin sinne päin, mihin aamulla Nab oli kadonnut näkyvistä.
Harbert olisi mielellään lähtenyt mukaan hänkin, mutta Pencroff pidätti
häntä.
-- Jääpäs tänne, poikaseni, hän virkkoi. -- Meidän täytyy tässä sillä
välin hankkia ystäville jotain parempaakin suuhunpantavaa kuin pelkkiä
limaisia näkinkenkiä. Väsyneitä me olemme joka mies, ja kylmä meidän on
ja nälkä myös. Siis tarvitaan kattoa pään päälle, tulta ja ruokaa.
Metsässä on puita, puissa linnunpesiä ja pesissä munia; vain pata
puuttuu.
He lähtivät kulkemaan vuorenseinämän viertä, ei kuitenkaan pohjoista,
vaan etelää kohti. Pencroff oli nimittäin huomannut rannan muodostavan
muutaman sadan askeleen päässä kapean solan, joka varmaankin oli joen
tai puron suu.
Harbert, joka oli joutunut hiukan kauemmas vasemmalle, löysi rannalta
suuret joukot näkinkenkiä, jotka hän tunsi litodomeiksi, osterien
tapaisiksi simpukoiksi.
Nuoresta iästään huolimatta Harbert oli hyvin perillä luonnontieteistä,
joita hän harrasti intohimoisesti ja joita hän oli isänsä vielä eläessä
tutkinut Bostonin parhaimpain opettajain johdolla.
Mielihyvin nyt Pencroff ja Harbert söivät näitä simpukoita ja keräsivät
niitä toveriensa varalta kaikki taskunsa täyteen ja nenäliinoihinsakin.
Sitten he lähtivät Pencroffin äsken ehdottamaan suuntaan, sitä
hanakammin, koska kova janokin alkoi heitä vaivata. Pian he saapuivat
noin kolmenkymmenen metrin levyisen joen suuhun ja huomasivat sen veden
olevan juotavaa.
-- Kas tässä vettä ja tuolla tuonnempana polttopuita! huudahti
Pencroff. -- Puuttuu vain maja.
Lähellä joen suuta, nousuveden saavuttamattomissa, oli
kalliolohkareitten muodostama monisokkeloinen rotko, jonka kaltaisia
usein tapaa graniittiseuduissa ja joita sanotaan savukanaviksi eli
hormeiksi.
Valoa tuosta rotkosta ei puuttunut, mutta samalla se oli alttiina
tuulille, niin että siellä kävi ankara veto. Tämä epäkohta oli
Pencroffin mielestä helposti autettu sillä että jokin sokkelo
suljettaisiin kivillä ja hiekalla. Rotko oli lyhennysmerkin &
muotoinen. Kun sen ylin mutka suljettaisiin, olisi se suojassa
etelä- ja länsituulelta.
Siinä nyt oli heidän asuntonsa; ja tuohon vasempaan mutkaan laitetaan
uuni, jonka savu pääsee yhdestä aukosta ulos. Näin he suunnittelivat ja
lähtivät viipymättä hakemaan polttopuita hormejansa varten, miksi he
tästä lähtien aina rotkoa nimittivät.
Kuljettuaan neljännestunnin joen vasenta rantaa he saapuivat kohtaan,
jossa joki teki äkkinäisen mutkan vasempaan. Siitä se juoksi tiheän
metsän läpi, jossa kasvoi havupuita. Maa puski korkeaa ruohoa, ja
heidän jalkainsa alla katkeili rysähdellen ja risahdellen kuivia
puunrytöjä ja paksuja oksia.
-- Tästä saa polttopuuta, minkä vain mieli tekee, sanoi Pencroff, -- ja
ollapa meillä vielä rattaat tai vene, niin pian sitä saisi hormeille
saakka!
-- Mutta onhan tuossa joki! virkkoi Harbert.
-- Se oli kohdalleen sanottu, poikaseni! Siinähän meillä on kuormajuhta
ja hyvä.
-- Paha vain, että sen vesi vuoksen aikana kulkee päinvastaiseen
suuntaan.
-- Sillähän siitä pääsee, että odottaa luoteen aikaa. Viipymättä he
ryhtyivät työhön, eikä aikaakaan, niin heillä oli kuivia polttopuita
suuret kasat joen muodostaman pienen lahdelman rannalla. Pencroff,
kätevä ja käytännöllinen kuten merimiehet ainakin, oli ennen pitkää
rakentanut kaatopuista jonkinlaisen lautan käyttäen siteinä kuivia
köynnöskasveja. Liaaneista hän niinikään punoi pitkän köyden, jolla
lauttaa voi ohjata. Yhdessä he sitten pakoveden aikaa odotellessaan
latoivat polttopuut lautalle.
Koska vielä oli joku tunti aikaa, päättivät Pencroff ja Harbert kiivetä
vuorenseinän ylimmälle pengermälle katsellakseen seutua, johon he näin
kummallisella tavalla olivat joutuneet.
Parinsadan askeleen päässä joenmutkasta laskeutui vuorenseinä hitaasti
metsää kohti. Siinä oli kuin luonnon luomat portaat, ja niitä myöten
kumppanukset pääsivät jonkin aikaa kiivettyään vuorenseinän harjalle.
Sieltä näkyi pohjoinen rannikko, jossa tapaturma oli kohdannut Cyrus
Smithiä. Heidän silmänsä haeskelivat pallon jäännöksiä, jotka voisivat
kannattaa niihin takertunutta miestä, mutta turhaan.
Idässä ja etelässä kimalteli valtameren pinta auringonpaisteessa.
Pohjoisessa ja lännessä oli korkea maa kaikkialla edessä. Mahdotonta
oli vielä sanoa, mantereelleko he olivat joutuneet vai saarelle.
Hedelmälliseltä näytti kuitenkin seutu, paitsi koillisessa.
-- Meidän täytyy sittenkin olla kiitollisia kohtalollemme, virkkoi
merimies.
-- Jumala olkoon ylistetty, lisäsi Harbert, jonka hurskas sydän oli
täynnä kiitollisuutta kaiken Luojaa kohtaan.
Laskeutuessaan sitten paluumatkalle vuoren eteläistä rinnettä myöten he
säikyttivät lentoon suuret parvet metsä- ja kalliokyyhkysiä, jotka
pesivät kallioitten koloissa. Helposti he löysivät niitten pesiä ja
ottivat mukaansa pari tusinaa munia, jotka kiedottiin merimiehen
nenäliinaan.
Heidän saapuessaan joen rannalle oli kello jo yksi. Pakovesi oli
alkanut. Lautta työnnettiin vesille, ja heti se lähti kulkemaan merta
kohti. Merimies ohjaili sen kulkua liaaniköydestä ja Harbert työnteli
pitkällä seipäällä sitä ulommaksi rannasta.
Kahden tunnin kuluttua lautta oli Hormien kohdalla.