Kohtaus Yhdysvaltain sisällissodassa v. 1865. Cyrus Smith. Gideon
Spilett. Neekeri Nab. Pencroff. Nuori Harbert. Odottamaton ehdotus.
Pako myrskyssä.
Haaksirikkoiset -- sellaisiksihan heitä syystä sopii sanoa -- eivät
olleet ilmailijoita ammatiltaan eivätkä tämän urheilun harrastajiakaan.
He olivat sotavankeja, jotka olivat paenneet piiritetystä Richmondin
kaupungista.
Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain sisällissodan aikana oli
pohjoisvaltioiden armeijan päällikkö kenraali Ulysses Grant helmikuussa
1865 saartanut Richmondin kaupungin, joka oli eteläisten valtioitten
käsissä. Hyökkäyksissä hän menetti joukon upseereita, joista muutamat
otettiin vangiksi ja vietiin piiritettyyn kaupunkiin.
Tärkeimpiä sotavankeja oli Cyrus Smith, erinomaisen taitava insinööri
ja tiedemies, jolle liittohallitus oli uskonut sodan ajaksi
rautateittensä ylivalvonnan. Cyrus Smith oli pohjoisamerikkalainen,
laiha, luiseva, kasvot tarmokkaat, lujapiirteiset, katse tulinen, suu
harvoin naurava. Hän oli sekä työn että aatteen mies. Minkä hän keksi,
sen hän myös pani täytäntöön. Kokemusten kova koulu oli kehittänyt
hänet lujaksi ja neuvokkaaksi, niin ettei hän hämääntynyt
arveluttavimmissakaan tilanteissa.
Samana päivänä kuin Cyrus Smith oli eräs toinenkin henkilö joutunut
etelävaltalaisten vangiksi, nimittäin _New York Heraldin_
kirjeenvaihtaja Gideon Spilett, jonka oli määrä seurata
pohjoisvaltioiden armeijaa ja lähettää kuvauksia kaikista sen
vaiheista. Tämä Gideon Spilett oli noita merkillisiä reporttereita,
joita ei pidätä mikään este, milloin vain on saatava lehdelle nopeasti
kaikkein tuoreimmat uutiset. Ja koska sellaiset lehdet kuin
_New York Herald_ ovat oikeita suurmahteja alallaan, ovat niiden
reportteritkin kaikkialla arvossapidettyjä miehiä.
Gideon Spilett oli tässä toimessaan ennättänyt kiertää koko avaran
maailman, milloin sotilaana, milloin taiteilijana. Hän ei edes
huomannut vaaraa eikä väsymystä, kun jostain tärkeästä asiasta oli
hankittava tieto. Hän kirjoitti muistiinpanojaan tykkien jyskeessä ja
luotituiskussa. Viimeinen lause hänen muistikirjassaan, ennenkuin hän
joutui etelävaltalaisten vangiksi Richmondin edustalla, oli seuraava:
"Muuan etelävaltalainen tähtää parhaillaan minuun."
Cyrus Smith ja Gideon Spilett, edellinen viidenviidettä, jälkimmäinen
neljänkymmenen vuoden ikäinen, olivat siihen saakka tunteneet toisensa
vain nimeltä. Nyt sotavankeudessa he tutustuivat toisiinsa, ja heistä
tuli pian ystävykset, joita yhä lähemmin liitti toisiinsa palava halu
päästä karkaamaan. He saivat kyllä liikkua vapaasti mielensä mukaan,
mutta kaupunki oli niin tarkkaan vartioitu, että pako näytti aivan
mahdottomalta.
Pian heihin liittyi kolmaskin, Cyrus Smithin palvelija, muuan neekeri,
jonka insinööri oli ostanut ja vapauttanut. Tämä neekeri oli
murtumattoman uskollisuuden sitein kiintynyt herraansa ja valmis
uhraamaan henkensä hänen puolestaan. Neekerin nimi oli Nab, oikeastaan
lyhennys sanasta Nabukodonosor (= Nebukadnesar).
Kuultuaan herransa joutuneen vangiksi Richmondin edustalla Nab kiirehti
viipymättä paikalle ja siellä hän oveluutensa ja neuvokkuutensa
ansiosta, pannen monta kertaa henkensäkin alttiiksi, pääsi livahtamaan
piiritettyyn kaupunkiin. Mielihyvin vastaanotti Cyrus Smith uskollisen
palvelijansa. Nabin riemu oli suorastaan rajaton.
Richmondin piiritys jatkui yhä. Kenraali Grant oli saanut avukseen
Butlerin armeijan, mutta linnan valloittaminen viipyi viipymistään, ja
yhä kauemmaksi siirtyi sotavangeilta vapautumisen toivo.
Paitsi sotavankeja oli piiritettyjen joukossa monta muutakin, jotka
mitä hartaimmin pyrkivät saarretusta kaupungista pois päästäkseen
yhtymään etelävaltioiden armeijaan. Näitä oli muuan Jonathan Forster,
kiihkeä sesessionisti. Richmondin kuvernöörin olisi jo aikaa sitten
ollut varsin tärkeää saada lähetetyksi viestejä kaupungin
ahdinkotilasta kenraali Leelle, jotta tämä tietäisi tulla apuun.
Silloin johtui Jonathan Forsterin mieleen pyrkiä ilmapallolla
saartajain leirin yli liittolaisten puolelle.
Kuvernöörin avulla ryhdyttiinkin heti toimeen. Pallo rakennettiin ja
jätettiin Forsterin käytettäväksi runsaine ase- ja ruokavaroineen.
Siinä oli Forsterin määrä viiden seuralaisen kanssa lähteä liikkeelle
maaliskuun 18. päivää vasten yöllä. Kohtalaisella tuulella he toivoivat
muutamassa tunnissa pääsevänsä kenraali Leen leiriin.
Mutta tuuli, alkuaan kohtalainen, alkoikin kiihtyä kiihtymistään ja
osoitti jo maaliskuun 18:ntena taipumusta muuttua myrskyksi. Lähtö
siirrettiin tuonnemmaksi siinä toivossa, että ilma asettuisi; mutta
tuulen raivo yltyi yhä hurjemmaksi, ja 19. ja 20. päivän välisenä yönä
se muuttui hirmumyrskyksi. Oli täysin mahdotonta lähteä.
Maaliskuun 20:ntenä outo mies pysähdytti kadulla insinööri Cyrus
Smithin. Hän oli muuan merimies, nimeltään Pencroff, noin
kolmenkymmenenviiden, neljänkymmenen vuoden ikäinen, lujarakenteinen,
vilkassilmäinen, kasvoilla hyväntahtoinen ilme. Hän oli
pohjoisamerikkalainen, oli kulkenut kaikki maapallon meret ja ollut
mukana kaikissa seikkailuissa, mitä ikinä saattaa tapahtua
kaksijalkaiselle olennolle, joka on siipiä vailla. Hän oli vuoden
alussa tullut kaupunkiin kauppa-asioissa, mukanaan kapteeninsa poika,
Harbert Brown, viisitoistavuotias orpo, jota hän rakasti kuin omaa
lastaan. He olivat asiainsa tähden viipyneet kaupungissa liian kauan ja
jääneet suureksi harmikseen saarroksiin sinne. Nyt ei hänellä ollut
kuin yksi ainoa ajatus: päästä pakenemaan. Kuulopuheelta hän tunsi
insinöörin ja tiesi tämänkin mitä kiihkeimmin haluavan päästä vapaaksi
kahleistaan. Muitta mutkitta hän nyt pysähdytti kadulla insinöörin.
-- Mr Smith! hän sanoi. -- Ettekö ole jo saanut tarpeeksenne
Richmondista?
Insinööri katsahti häneen ihmetellen. Merimies lisäsi matalalla
äänellä:
-- Tekisikö mielenne lähteä pakoon, mr Smith?
-- Milloin? insinööri kysäisi välittömästi, ottamatta muukalaisesta
edes selvää.
Mutta pian hän huomasi, ettei tuota suorasukaista, rehellisen näköistä
merimiestä tarvinnutkaan epäillä.
Saatuaan tietää, kuka Pencroff oli, insinööri sanoi:
-- Millä keinoin pako on teidän mielestänne mahdollinen?
-- Tietenkin ilmapallolla, joka tuolla joutilaana ajelehtii. Se näkyy
odottavan meitä. Te osaatte hoitaa ilmapalloa. Siis...
Sanaakaan sanomatta insinööri paiskasi miehelle kättä.
Pencroffin ehdotus oli uskalias, jopa uhkarohkeakin, mutta mahdollinen:
pallohan oli aivan lähtövalmiina. Tällaisessa myrskyssä ei sitä niin
tarkkaan vartioitukaan; yön pimeässä voisi nousta gondoliin, katkaista
kiinnitysköydet ja...
-- En ole yksin, virkkoi mr Smith.
-- Kuinka monta teitä on?
-- Paitsi minua ystäväni Spilett ja palvelijani Nab.
-- Siis kolme; meitä on kaksi, Harbert ja minä, yhteensä viisi. Pallo
on tarkoitettu kuudelle hengelle. Sopii.
Ja niin päätettiin lähteä tälle huimapäiselle retkelle jo seuraavana
yönä.
Kello puoli kymmenen aikana, ennakolta sovitulla hetkellä, hiipivät
retkeläiset eri tahoilta toria kohti, jonne pallo oli kiinnitetty.
Tuuli oli sammuttanut kaikki lyhdyt torin varrelta. Tuskin erotti tuota
suunnatonta palloa, jota tuuli painoi melkein maan tasalle.
Pakolaiset kohtasivat toisensa gondolin ääressä. Kukaan ei ollut heitä
nähnyt. Tuskinpa he näkivät toisiaankaan. Sanaakaan sanomatta nousivat
gondoliin Smith, Spilett, Harbert ja Nab. Pencroff jäi irrottamaan
hiekkasäkkejä, jotka oli kiinnitetty painoksi verkkoon. Tämän tehtyään
nousi hänkin gondoliin. Pallo oli nyt kiinni yhdellä ainoalla köydellä,
jonka toinen pää oli pylvääseen lyödyssä renkaassa.
Cyrus Smith oli antamaisillaan lähtömerkin, kun samassa muuan koira
hyppäsi gondoliin. Se oli insinöörin Top, joka oli päässyt kahleistaan
irti ja seurannut isäntäänsä. Välttääkseen liikaa painoa insinööri
yritti heittää eläinparan ulos, mutta Pencroff esti sen.
-- Yksi lisää! Vähät siitä! hän virkkoi pudottaen kaksi säkkiä
pohjalastia pois.
Köysi lyötiin poikki, ja pallo kohosi vinosti ylös.
Rajumyrsky pauhasi hirmuisella voimalla. Yön aikana ei ollut
ajattelemistakaan laskeutua maahan. Päivän tultua oli koko ympäristö
sakean sumun vallassa.
Vasta viiden päivän kuluttua ilma selkeni sen verran, että kulkijat
näkivät allansa pauhaavan meren.
Lukija tietää jo, kuinka tämä pallo maaliskuun 24:ntenä paiskautui
oudolle hiekkarannalle, noin kahdentoistatuhannen kilometrin päässä
lähtöpaikasta.
Ja se, joka noista viidestä puuttui ja jonka avuksi muut nyt lähtivät
juoksemaan, oli heidän päällikkönsä, insinööri Cyrus Smith.
(Huhtikuun 5:ntenä antautui Richmond kenraali Grantille.
Etelävaltioiden vastustus oli saanut surmaniskun. Jonkun ajan kuluttua
sota lakkasi. Pohjoiset valtiot olivat voittaneet.)