Joukko kaivosmiehiä oli kokoontunut vuorikaivoksen lähelle sinä aamuna.
Oli maksupäivä. Sääntönä oli, että aamuvuorolaiset kulkivat konttorin
kautta ennenkuin menivät kaivokseen kello kahdeksan, ja yövuorolaiset
kävivät palkoillansa kotimatkalla muutamaa minuuttia myöhemmin. Kun
ensimmäiset miehet saapuivat konttorille, oli ovi suljettu ja lappuun
oli kirjoitettu: "Kaikki palkat, jotka oli määrä maksaa tänään klo 8
a.p., maksetaan huomenna samaan aikaan."
Pian tulivat yövuorolaisetkin ylös ja hetkisen keskusteltuaan molemmat
vuorot yhtenä miehenä -- lukuunottamatta konemiehiä -- kokoontuivat
sopivalle paikalle neuvottelemaan. Noin sadan kyynärän päässä siitä
oli muuan kaivoksen alku. Se oli aikanaan tehty vuoren rinteeseen ja
nyt muodosti neliömäisen teatterin aukon, jonka molemmin puolin kohosi
jyrkkä vuorenseinä huimaavaan korkeuteen. Tänne nämä pari sataa miestä
suuntasivat askelensa kolmen ja neljän miehen ryhmissä, lyhdyt käsissä
ja ruosteenpunaiset puvut kiiltäen aamuauringossa.
Päätettiin lähettää lähetystö isännän luo pyytämään, ettei mitään
viivytystä pidettäisi, vaan maksu suoritettaisiin, kuten tavallisesti.
Toiset miehet jäivät paistattamaan päivää siksi, kun kaksi hartiakasta
jurria, jotka osasivat käyttää kieltänsä terävämmin kuin muut, meni
toimistoon neuvottelemaan.
He olivat juuri kulkemassa kaivosaukon ohi, kun koneenhoitaja ilmoitti,
että isäntä juuri tulee kaivoksesta ylös. Hetkistä myöhemmin Hugh
Ritson ilmestyikin flanellipuvussansa lähettiläiden eteen.
Kuultuaan heidän asiansa hän heti päätti itse tulla antamaan miehille
vastauksensa. Kaivosmiehet tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa ja
sitten kerääntyivät piiriin hänen ympärillensä.
"Miehet", hän sanoi vanhalla, päättävällä tavallansa, "sallikaa minun
sanoa rehellisesti, kuten mies miehelle sanoo, että minä en voi
maksaa tänä aamuna, kun minä en ole saanut rahaa. Minä koetin saada
sitä, mutta en onnistunut. Tänä iltana minä saan paljon enemmän kuin
maksuihini tarvitsen ja huomenna teille maksetaan koron kanssa."
Miehet vilkuilivat toisiinsa ja keskustelivat hillityllä äänellä.
"Tuohan on niinkuin pitääkin", virkkoi muuan.
"On kyllä, eikä kannata murista", lisäsi toinen.
Mutta oli muutamia, jotka eivät tyytyneet niin vähään eivätkä tahtoneet
suostua odottamaan, vaan sanoivat ajatuksensa suoraan. Niinpä rohkein
heistä työntyi esille ja virkkoi:
"Herra Ritson, me emme ole samanlaisia kuin paremmat ihmiset, jotka
voivat antaa saatavistaan luottoa. Me vaarimme kuuren päivän palkan,
koska olemme sitä kuusi päivää tienanneet. Ja jos me nyt jäämme
palkatta vaikkapa päiväksikin, täytyy meirän olla se päivä rahatta, ja
se on hieman haitallista, sillä meillä on vaimo ja perillisiä."
Kuului mutinaa joukosta, ja toinen tyytymätön lisäsi:
"Ajat ovat muuttuneet siitä, kun meillä oli varaa säästää. Me elämme
nyt kärestä suuhun, ja suu on silloinkin valmis, kun käsi ei olekaan."
"Näinä aikoina ei ole ollutkaan paljoa tuhlata", lisäsi se, joka oli
ensiksi puhunut. "Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin työmiehen
vaimo heitti viisipuntasen vasten miehensä silmiä ruikutellen, että
mitä hän sen vertaisella tekee."
"Niin, niin", myönsivät toiset kuorossa. "Minä en voi tarjota teille
menneen ajan makeanleivänpäiviä", sanoi Hugh Ritson, "eikä ole minun
syyni, ettei kaivos ole menestynyt niin hyvin, kuin olen toivonut."
Hän lähti astelemaan pois, kun joukko ympäröi hänet uudestansa.
"Varttokaas", huudahti joku kaivosmiehistä, "on eräs toinen asia,
josta muutamat meistä haluaisivat huomauttaa isännälle, ja se koskee
kaivoksen rakennetta."
"Miten niin?" kysyi Hugh Ritson katsahtaen ympärilleen.
"Muutamat meistä arvelevat, että kaivos ei ole varma, kun monista
osista hiekka juoksee melkein valtoinansa pohjalle. Useimmat meistä
ovat vanhoja kaivosmiehiä ja me ajattelemme, ettei olisi väärin
ilmoittaa teille ja pyytää rakentamaan jokseenkin kaikki varustukset
uurelleen."
"Kiitos, pojat, minä tahdon katsoa, mitä voin tehdä", sanoi Hugh Ritson
lisäten sitten hiljaisemmalla äänellä: "Minä olen jo pannut koko metsän
maanalaisiin varustuksiin, ja milloin tämä rahan hauta on valmis, sen
Jumala yksin tietää."
Hän kääntyi ympäri ja tällä kertaa hän sai jatkaa, mutta hänen
askelensa näytti tavallista epävarmemmalta.
Hän poikkesi kaivoskonttoriinsa ja tapasi siellä herra Bonnithornen.
"Aamu on varhainen, mutta minä en ole mikään unikeko, tiedäthän",
sanoi asianajaja. "Ajattelin, että meidän pitäisi hieman keskustella,
ennenkuin menemme kokoukseen Ghylliin."
Hugh Ritson ei kiinnittänyt tähän selitykseen sen suurempaa
huomiota. Hän näytti huolestuneelta ja pahatuuliselta. Riisuessaan
kaivosflanellinsa ja pukiessaan ylleen tavalliset vaatteensa hän kertoi
herra Bonnithornelle, mitä juuri oli tapahtunut ja lisäsi sitten:
"Jos jokin oli välttämätöntä minulle osoittamaan, että tämän päivän
ikävä selvitys on tapahtuva, niin on se tämä miesten esiintyminen."
"Se tulee kuin loppuisku sinun jo epäonnistuneille yrityksillesi",
sanoi asianajaja omituisella tavallansa hymyillen. "Omituista, eikö
totta?"
"Epäonnistuneille!" huudahti Hugh Ritson ja kohotti ihmetellen
silmäkulmiansa.
Hetkisen kuluttua hän huoahti syvään ja sanoi harmin kadotessa hänen
kasvoiltaan:
"Ah, niin, vaikkapa saakin kärsiä se nainen, joka on jo kärsinyt
kylliksi, on kuitenkin mies iäksi toimitettu pois tieltä."
Bonnithorne liikahti istuimellansa.
"Luuletko niin?" hän kysyi.
Ääni tuntui Hugh Ritsonin korvissa vahingoniloiselta.
"Se vaihto todellakin oli onneton, eikö ollutkin?" lisäsi asianajaja.
"Tämä toinen näyttää olevan monin verroin kiusallisempi."
Hugh Ritson jatkoi äänetönnä pukeutumistansa.
"Näethän, vaihdossa sinun asemasi kokonansa huonontui", lisäsi
asianajaja.
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Katsos, älä luota _liian_ paljoa voittoosi. Toinenhan oli _sinun_
käsissäsi, kun sen sijaan tämä _vieras_ nyt hallitsee sinua."
Hugh Ritson polki tulisesti jalkaa, mutta sanoi kuitenkin kiukkuansa
hilliten:
"Hänen rikoksensa antoi hänet minun käsiini."
"Antoi -- niin kyllä", myönsi herra Bonnithorne.
Hugh Ritson katsoi kysyvästi häneen.
"Kun sinä panit hänen rikoksensa _toisen_ niskoille, silloin tästä tuli
vapaa mies", selitti asianajaja.
Seurasi äänettömyys.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Hugh Ritson synkästi.
"Se merkitsee sitä, että sinun valtasi Paul Draytoniin on loppunut."
"Kuinka niin?"
"Koska sinä et koskaan voi ilmaista hänen rikostansa, ilmaisematta
ensin omaa syyllisyyttäsi."
"Kuka puhuu ilmaisemisesta?" sanoi Hugh Ritson äreästi. "Tänä päivänä
tämä mies muuttuu omaksi itseksensä Paul Lowtherin nimellä -- omalla
nimellänsä, vaikk'ei hän tiedä sitä, tomppeli kun on. Siksi kysyn: mitä
sinun epäilysi merkitsee?"
Bonnithorne liikahti kiusaantuneena.
"Ei mitään", hän sanoi nöyrästi, mutta kummallinen hymy leikki vielä
hänen alas-käännetyillä kasvoillansa.
Seurasi taaskin äänettömyys.
"Tiedätkö sinä, että Mercy Fisher saa piakkoin näkönsä takaisin?" sanoi
Hugh.
"Niinkö? Merkillistä, merkillistä!" sanoi asianajaja nyt todellakin
hämmästyen. "Lakikirjat eivät tiedä kertoa näin erikoisesta
tapauksesta, että jonkun henkilön persoonallisuuden voisi todistaa vain
yksi ainoa ihminen ja tämä henkilö juuri ratkaisevalla hetkellä tulee
sokeaksi. Omituista, eikö totta?"
Hugh Ritson hymyili kylmästi.
"Omituista? Sano kohtalon tuomio", hän vastasi. "Minä uskon, että
teidän, kirkon ihmisten, luulonne Jumalan johdosta on vain harhaanvievä
otaksuma ja johtuu lyhytnäköisyydestänne."
"Luulenpa kuitenkin, että jos _hän_ saa näkönsä, ei se suinkaan tule
olemaan aivan halveksittavan lyhyt", sanoi asianajaja.
"Toimitetaan mies pois tieltä ja nainen on vaaraton", selitti Hugh. Hän
otti kirjeen muutamasta laatikosta ja antoi sen herra Bonnithornelle.
"Muistanet kai, että aioimme sen toisen lähettää Australiaan?"
Bonnithorne nyökkäsi päätänsä. "Tämä kirje on mieheltä, jonka puolesta
hän aikoi matkustaa -- mies on isäni vanha ystävä. Vastaa tähän
Bonnithorne."
"Millä sanoilla?" kysyi asianajaja.
"Selitä, että pitkä sairaus on ollut esteenä, mutta ny on Paul Ritson
toipunut täydelleen ja voi ryhtyä toimeen."
"Mitäs sitten?"
"Mitäkö sitten?" kertasi Hugh Ritson kaikuna. "No mitä sinä arvelet?"
"Lähettää _hänet_?" kysyi asianajaja osoittaen peukaloillansa olkansa
yli.
"Hänet, niin," päätti Hugh.
Toisen merkillinen äänenpaino herätti taaskin Hugh Ritsonin huomiota ja
hän katsahti äkkiä toiseen, mutta ei nähnyt mitään. Nyt hän oli puettu.
"Minä olen valmis," ja lähestyen ovea hän loi yleissilmäyksen
huoneeseen ja lisäsi: "Huomenna minä tahdon saada parhaat näistä
huonekaluista muutetuksi Ghylliin. Talo on viime aikoina ollut aivan
sietämätön ja suurin osa ajastani minun on täytynyt viettää täällä."
"Sitten sinä et aio osoittaa hänelle kovin suurta armoa?" kysyi
Bonnithorne.
"Hän ei saa tuntiakaan viipyä."
Sinä hetkenä asianajaja painoi päänsä hyvin alas.