St. Margaretin luostarin ripityskappeli oli hämärä, tyhjä huone,
kalustona vain tamminen pöytä ja neljä tai viisi tammista tuolia.
Maalatuilla hiekanharmailla seinillä oli Florentinin maalaus, joka
kuvasi pakoa Egyptiin, ja vertauskuvallinen taulu sakramenttien
pyhyydestä. Muuten olivat seinät paljaat.
Neljä päivää oli kulunut Gretan lähdöstä tästä talosta, jossa hän
oli ollut tilapäisenä hoidokkina. Luostarin abbedissa istui illan
hämärtyessä ripityskappelissa ja hänen edessään oli eräs sisar
polvillansa. Sisaren puku oli harmaa ja hänen liinainen huntunsa oli
karkea. Hänellä ei ollut viittaa ja päähine oli vedetty syvälle hänen
otsallensa. Se oli sisar Grace.
"Äiti, kuulkaa minun syntini", hän sanoi kuiskaten vapisevalla äänellä.
"Puhu, tyttäreni."
"Me olimme molemmat Athlonessa viimeisenä suurena nälkävuonna. Hän
oli siellä oleskelevan rykmentin upseeri. Minä olin kokelas ja kävin
armeliaisuusjärjestön lähettinä lievittämässä kurjien puutetta. Me
tapasimme toisemme pyhitetyillä paikoilla. Oi, äiti, kurjuus oli suuri
ja hän oli äärettömän hyvä onnettomille. Nälkäisten laumat kiersivät
kuin heinäsirkkaparvet itkien ja valittaen. Heidän huutonsa ja
kuihtuneet kasvonsa seurasivat meitä kaikkialle. Niin, äiti, hän oli
hyvin, hyvin hyvä köyhille."
"No?"
Katuja painoi päänsä vieläkin alemma. "Oi, äiti, minä rikoin
lupaukseni, ja -- me menimme naimisiin."
Abbedissan huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa.
"Mikä hänen nimensä oli, tyttäreni?"
"Robert Lowther. Me tulimme Irlannista Lontooseen. Syntyi lapsi ja me
annoimme sille nimen Paul. Sitten minun mieheni rakkaus kylmeni ja
kuoli. Minä kauheasti surin sitä. Ehkä minusta siten tuli ikävä toveri.
Vihdoin hän ilmoitti minulle --"
Ääni sammalsi, koko ruumis vapisi.
"Mitä, lapseni?"
"Oi, äiti, hän ilmoitti minulle, että minä en ollut hänen vaimonsa,
koska minä olin katolinen ja hän protestantti ja koska katolinen pappi
oli meidät vihkinyt Irlannissa katolisen tavan mukaan. Englannin laki
ei tunnusta sellaista päteväksi."
"Häpeä Englannin laeille! Mutta mitä me tiedämme laeista ristin
juurella? Kuinkas sitten kävi?"
"Hän jätti minut. Äiti, minä tahdoin taistella Jumalan johtoa vastaan.
Minä koetin hukuttaa itseni ja lapseni mukanani, mutta ne pelastivat
minut. Minut pantiin hulluinhuoneeseen ja minun lapseni -- minun
Paulini -- annettiin sen vaimon hoitoon, jonka luona olin asunut. Enkö
minä ole rikkonut suuresti?"
"Sinun syntisi, tyttäreni, ovat suuret, mutta kärsimyksesi myöskin ovat
olleet suuret. Mitä sitten tapahtui?"
"Minä karkasin turvakodista ja menin hakemaan lastani. Se oli kadonnut.
Nainen oli muuttanut johonkin toiseen osaan Lontoota -- kukaan ei
tiennyt, mihin -- ja minun Paulini, minun lemmikkini, oli kadonnut
minulta iäksi. Pyhä Äiti, sen jälkeen minä tein syntiä syvimmin."
Hänen päänsä painui kiinni hänen vapiseviin polviinsa ja häpeän tuska
tahtoi kokonaan salvata äänen.
"Äiti, silloin minä rikoin Jumalaa vastaan enemmän kuin lopettamalla
Hänen antamansa elämän. Ah, kuinka minä voin sen kertoa teille? Teidän
jalkanne vapisevat, arvoisa äiti. Te olette pyhä nainen, ettekä tiedä
mitään tämän maailman kiusauksista."
"Vaiti, tyttäreni, minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin."
"Minä en voi sanoa teille. Äiti, äiti, te näette, että minä en voi."
"Se on sielusi autuuden tähden, tyttäreni."
"Minä olen koettanut palvella Jumalaa, ja Hän on nähnyt minun häpeäni.
Mitä minulle oli jätetty muuta kuin maailma, maailma, maailma! Minä
toivoin, että maailmalla olisi enemmän sääliä. Armollinen äiti, enkö
ole jo sanonut kylliksi?"
Abbedissa teki ristinmerkin.
"Ah, tyttäreni, sielusi vihollinen oli silloin sinun kanssasi. Sinun
ei olisi pitänyt lakata kohottamasta käsiäsi taivaan puoleen palavassa
rukouksessa. Sinun olisi pitänyt maata tomussa ja tuhassa kolme päivää
ja yötä valmistuen saamaan apua pyhästä sakramentista."
Katuja kohotti kalpeat kasvonsa.
"Vähässä ajassa minusta tuli kokonaan turmeltunut, langennut nainen."
Abbedissa siirsi muutamia helmiä vapisevin sormin. Sitten hän kohotti
ristin, joka riippui hänen rinnallaan ja piti sitä sisaren edessä.
"Minä ajattelin lastani ja rukoilin, että hän olisi kuollut. Minä
ajattelin häntä, joka ei ollut minun mieheni ja minun sydämeni tuli
kylmäksi ja kovaksi. Äiti, minun vapahdukseni hetki vihdoin koitti.
Niin, mutta sen mukana minun sielussani lakkaamatta kaikuivat sanat,
_liian myöhään_. Elämän pyörteissä, etsiessäni iloa, vaikka löysin vain
häpeää, minä tapasin hyvän miehen. Niin, pyhä äiti, hyvän miehen. Äiti,
nyt hän on tuolla."
Hänen kalpeat, surulliset ja juhlalliset kasvonsa kohosivat taas, ja
käsi, joka piti ristiinnaulittua, ojentui pään yli.
"Minä inhosin elämääni. Hän vapautti minut siitä -- hän vei minut
mukanaan vuoristoon -- Skotlantiin ja siellä syntyi lapsi. Äiti, vasta
silloin minä heräsin kuin huumeesta. Minusta tuntui kuin synnin kahle
olisi kiertynyt minun ympärilleni. Kyyneleet -- -- ah, kuinka paljon
minä vuodatinkaan kyyneleitä! Mutta lepo ja rauha tuli vihdoin, ja me
menimme naimisiin."
"Tyttäreni, vähän saatoin aavistaa ottaessani lupauksesi, että sielusi
vihollinen oli sinua niin kokonansa pitänyt vallassansa."
"Kuunnelkaa minua vielä vähän, pyhä äiti. Lapsesta tuli minun
lemmikkini -- minun Paulini ilmetty kuva -- jokainen piirre, jokainen
ilme oli sama. Ja osiksi unohtaakseni kadottamani lapsen ja osiksi
muistaakseni häntä minä nimitin toisenkin lapseni Pauliksi. Äiti,
vuodet vierivät rauhassa. Menneisyys jäi taakseni. Sen muisto painoi
raskaana vain minun yksinäistä, vaivattua sydäntäni. Minä sain toisen
pojan ja annoin hänelle nimen Hugh. Monen vuoden kuluttua minun mieheni
kuoli." Katuja vaikeni.
"Äiti, nyt minä rikoin toisella tavalla, mutta minä olen sen jo
tunnustanut. Pitääkö minun se toistaa?"
"Ei, tyttäreni, jos se koskee valaa, joka raskaana painoi sydäntänne."
"Minä ajattelin, että minun ensimmäinen lapseni oli kuollut. Minä en
ollut nähnyt häntä kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta meidän elämämme
polut yhtyivät kuitenkin viimein. Ja vaimo, joka häntä hoiti, tuli
tähän taloon neljä päivää sitten."
"Tänne?"
"Äiti, minun poikani, minun lapseni ensimmäisestä väärästä liitosta,
minun lemmikkini, jonka puolesta olin vuodattanut katkeria kyyneleitä
monta pitkää, pitkää vuotta -- minun Paulini, joka oli menettänyt
kaiken paitsi äitinsä sydämen, minun poikani on varas ja roisto."
Abbedissan huulet liikkuivat taaskin rukouksessa.
"Hän on mies, jonka maailma tuntee nimellä Paul Drayton, minä nimellä
Paul Lowther."
"Rakas tyttäreni, nöyryytä sydämesi Kaikkivaltiaan ankaralle tuomiolle.
Sanoitko Drayton -- Drayton, joka, kuten olen kuullut, on tänään
tutkittu ja tuomittu?"
"Ei -- kyllä -- kuinka minä sen sanoisin? -- sama eikä kuitenkaan sama.
Äiti, rikoksen teki minun poikani Paul Lowther, mutta minun poikani
Paul Ritson tuomittiin."
"Rakas tyttäreni --"
"Minä olin oikeuspaikalla ja kuulin kaikki. Ja minä yksin tiesin kaikki
-- minä yksin, yksin! Oi, rukoilkaa minulle armoa, vaikka minä rikoin
nämä pyhät säännöt. Ajatelkaa, oi, pyhä äiti -- että nunna oli vielä
vaimo, ja ennen kaikkea äiti. Niin, minä kuulin kaiken. Minä kuulin
tuomion, joka langetettiin minun pojalleni Paul Lowtherille. Hän oli
rikollinen Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta vanki syytetyn penkillä
oli minun poikani Paul Ritson. Minä tunsin hänet ja uskoin häntä, kun
hän kielsi sen nimen, jonka he hänelle antoivat. Oi, minua onnetonta,
minun sydämeni vuosi verta!"
"Mitä sinä teit, tyttäreni?"
"Äiti, minä olin heikko, hirveän heikko. Minä en voinut nähdä
velvollisuuttani selvästi. Minun sielussani riehui kauhea taistelu.
Minä en voinut tuottaa oikeutta toiselle tuomitsematta toista. Ja
molemmat olivat minun kohtuni hedelmät."
"Kauheaa, kauheaa! Mutta, tyttäreni, toinen oli rikollinen ja toinen
oli syytön."
"Niin, niin, tuhat kertaa niin! Mutta sitten olin minä itse. Kuinka
minä saatoin tuomita rikollisen paljastamatta salaista syntiä, jota
olen sydämessäni salannut ja säilyttänyt kolmekymmentä vuotta? Ja minun
viheliäinen luontoni lannistui ja minä vaikenin."
"Tyttäreni, meidän täytyy ristiinnaulita henkinen ylpeytemme."
"Niin, niin. Mutta kysymyksessä oli minun poikani Paul Ritsonin rakkaus
-- ja hän ajattelee minua vielä hyvänä naisena. Kuinka minä saatoin
paljastaa tämän syntisen menneisyyden menettämättä sen ainoan olennon
rakkautta, joka pitää minua puhtaana ja kunniallisena? Äiti, on
äärettömän ihanaa olla rakastettu."
"Oi, tyttäreni, kauhea asema -- kauhea, kauhea!"
"Äiti, minä olen kertonut teille kaiken. Sanokaa minulle nyt, onko
minulla mitään toivoa, neuvokaa minua."
"Tyttäreni, nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan edessä ja rukoilkaamme,
että Hän kirkastaisi meille tiensä ja näyttäisi velvollisuutemme. Tule."
Abbedissa nousi, otti sauvansa käteensä ja astui ulos huoneesta. Sisar
seurasi häntä. He kulkivat sakastin läpi kirkkoon.
Oli ilta. Talvisen auringon säteet, pilkistivät läntisistä akkunoista
ja loivat lämmintä, keltaista valoansa alttarille. Tänne ei ulottunut
maailman pauhu nyt, kun päivä vaihtui yöksi. Näiden muurien
ulkopuolella oli tuska ja taisto, sisällä lepo ja rauha -- tyyneys,
kuten pyörremyrskyn sydämessä.
Ja hyvä äiti ja sisar lankesivat yhdessä polvillensa rukoillen valoa
ja johtoa. Äiti nousi, mutta sisar jäi polvilleen; pimeys peitti maan,
mutta hän oli yhä polvillaan, ja kun päivänsarastus kajasti itäisellä
taivaalla, valaisi harmaa päivä hänen kumartunutta päätänsä ja
kohotettuja käsiänsä.