Päästyään nukkuvan miehen kanssa kahden Hugh Ritson seisoi katsellen
häntä tarkasti. Tuli oli palanut, niin että jäljellä oli vain liekitön,
punainen hiillos. Huoneessa ei ollut mitään muuta valoa.
Nukkuja alkoi raotella silmiään ja venytellä, kuten ihminen, jonka
äkkiä valtaa ilkeä tunne, että joku tuijottelee häneen. Sitten hän
päätään pudistaen ja olkiansa ravistaen nousi tuolillensa istumaan. Hän
työnsi hatun otsaltansa takaraivolle, ja tupsu aaltomaisia, ruskeita
hiuksia vierähti sijalle. Pää oli painunut alas ja silmät olivat
suunnatut tuleen. Hugh Ritson astui hänen luokseen ja laski toisen
kätensä hänen olalleen.
"Paul Drayton", hän sanoi, ja hätkähtäen mies kohotti silmänsä häneen.
Heidän katseensa yhtyivät, ja Hugh Ritson sai nähdä, kuten oli
odottanutkin -- Paul Ritsonin kasvot. Tässä heikossa, punertavassa
valossa jokainen piirre oli sama. Ensi hetkenä saattoi olla vakuutettu,
että se oli juuri sama mies eikä kukaan muu -- aivan kuin Paul Drayton
ja Paul Ritson olisivat olleet sama mies.
Kömpelösti nousi Drayton jaloilleen, ja sinä hetkenä harhakuva oli
hävinnyt. Hän potki paksuilla kengillänsä hiiltyviä hiiliä kasaan,
ja räiskyen ne syttyivät ja leimahtivat ilmi liekkiin. Kirkas valo
lankesi hänen kasvoillensa. Piirteet olivat hienot, mutta säännötön
elämä näytti ne veltostuttaneen. Kasvot olivat voimakkaat, miehekkäät
ja ilmeikkäät. Mitä Jumala oli tehnyt, oli sangen hyvä; mutta silmät
olivat sameat, huulet värittömät ja ilme, jonka olisi pitänyt olla
ystävällinen, oli juro ja yrmeä.
"En ihmettele, että olette väsynyt matkanne jälkeen, olihan se aika
pitkä", sanoi Hugh Ritson. Hän koetti esiintyä vapaasti, mutta ääni
kuitenkin hermostuneesti vapisi. "Te läksitte aikaisella junalla
Penrithistä", hän virkkoi, veti penkin takan luo ja istahti siihen.
Drayton tarkasti puoliksi epäillen vierastansa ja virkkoi sitten:
"Saakeli vie, etteköhän lie se sama lurjus, joka jo ennemmin on ollut
täällä tutkistelemassa meidän vanhaa eukkoa. Sanokaa meille nimenne."
Ääni oli karkea, mutta siitä huolimatta siinä oli jotakin Paul Ritsonin
äänensoinnusta.
"Se lienee tarpeetonta", vastasi Hugh Ritson hilliten täydellisesti
itsensä. "Me olemme tavanneet ennenkin", hän lisäsi hymyillen.
"No, saakeli, olemmeko -- missä?"
"Te olitte yötä Laiskassa Hevosessa Keswickissä, eikä siitä ole vielä
viikkoakaan kulunut", sanoi Hugh.
Drayton ei osoittanut vähintäkään hämmästystä.
"Viime lauantai-iltana te olitte sammutustyössä vanhan myllyn palossa
Newlannissa."
Draytonin jurot kasvot olivat liikkumattomat.
"Ohimennen sanoen", jatkoi Hugh kohottaen ääntänsä ja siinä helähti
lämmin sointu, "minä olen omasta puolestani teille käynnistänne
kiitollinen. Mitä te juotte? -- Viinaa?"
Mennen ovelle hän pyysi pullon viinaa ja lasit.
"Sitten maanantai-iltana", hän lisäsi palaten huoneeseen, "te teitte
minulle sen kunnian, että vierailitte talossani."
Drayton seisoi yhä.
"Minä tunnen teidät", hän virkkoi. "Sanonko teidän nimenne?"
Hugh hymyili hyväntuulisesti. "Sehän on tarpeetonta", hän sanoi riisuen
hitaasti käsineensä.
"Mitä te tahdotte? Minulla ei nyt juuri ole aikaa juopotella."
"Hyvä niin, katsotaan. Kello on juuri kymmenen", sanoi Hugh Ritson
vetäen kellonsa esille. "Minä tahtoisin antaa teidän ansaita
kaksikymmentä puntaa ennen puolta yötä."
Herra Draytonin suu vetäytyi epäilevään naurunirvistykseen.
"Tietysti sen voi tehdä, mutta millä ehdoilla. Te itse tahdotte ansaita
kaksisataa ennen kahtatoista."
Herra Drayton vilkaisi syrjäsilmällä Hughiin, ja viekkaus välähti hänen
katseestaan.
Hugh Ritson kohotti kulmiaan ja pudisti päätänsä.
"Raha ei ole minun tarkoitukseni."
"Oh, eikö, no? Hyvä, minä en pelkää sanoa teille, että -- minun
tarkoitukseni on pääasiassa se", ja herra Drayton väänsi uudestaan
suunsa irviin.
Rouva Drayton astui sinä hetkenä huoneeseen tuoden viinan, kaksi lasia
ja vesipullon, jotka hän asetti honkaiselle pöydälle.
"Sallikaa minun tarjota teille vähän virvoitusta", ja Hugh otti pullon
kaataen lasit puolilleen.
"Kiitti, kiitti."
"Vettä? Sanokaa, koska."
Mutta herra Drayton esti sekoituksen kokonansa siepaten lasinsa
käteensä. Hänen käytöksensä oli aivan muuttunut. Villielukan
varovaisuus oli hävinnyt ja sijalle oli ilmestynyt häikäilemättömyys ja
uhma, jotka olivat valmiit millaisiin sopimuksiin tahansa.
"Mistä siis on kysymys?" hän kysyi nauraa hohottaen täyttä kurkkua.
"Saattaa erästä rouvaa Kentish-kaupungin asemalle ja toimittaa hänet
turvallisesti puolen yön junaan -- siinä kaikki."
Drayton nauroi taaskin.
"Tietysti se käy", hän sanoi.
"Rouva on täällä vähää ennen puolta yötä."
"On kai, kun niin sanotte."
Hymy katosi Hugh Ritsonin kasvoilta.
"Älkää naurako noin -- en voi sietää sitä."
Herra Drayton otti viinapullosta toisen ryypyn ja sitten nojasi
tuolinsa selustan yli Hugh Ritsoniin päin.
"Katsokaahan", hän sanoi, "elokuussa oli kulunut juuri kolmekymmentä
vuotta siitä, kun minun äitini sitoi minut kapaloon ja laittoi minut
vankilaan, josta en vielä ole vapaaksi päässyt."
"Mitä te tarkoitatte, ystäväni?" sanoi Hugh.
Drayton nauroi pilkallisesti.
"Puhukaa selvästi", hän sanoi. "Antakaa työlle oikea nimi. Minä en
säikähdä, olkoon se mikä tahansa. Mies ei anna kahtakymmentä puntaa
turhan vuoksi. Ei, jos työ on kunniallinen, kuten minäkin. Minä olen
oikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies -- niin, se minä olen, jos
haluatte tietää."
Hugh Ritson kieltäytyi kuitenkin osoittamasta tarpeetonta
uteliaisuutta, mutta herra Drayton näki hyväksi terästää miehuuttaan ja
vaatimuksiansa, jonka vuoksi hän haki vielä apua viinapullosta ja kysyi
sitten: "Ja minä te itseänne pidätte?"
Hugh ei heti tyydyttänyt herra Draytonin uteliaisuutta.
"Vähät siitä, herra Drayton", hän sanoi. "Teidät minä tunnen
täydellisesti. Sanonko teille, mitä varten olitte Cumberlannissa?"
Huomauttaen, että oli helppo kerrata vanhan vaimon juoruja, herra
Drayton otti taskustansa vuohennahkaisen tupakkakukkaron ja alkoi
tukkia täyteen merenvahaista piippuansa, josta maali oli kokonaan
kulunut pois.
"Kolmekymmentä vuotta sitten", alkoi Hugh Ritson, "eräs nuori nainen
koetti hukuttaa itsensä ja lapsensa. Hänet pelastettiin ja pantiin
turvakotiin. Lapsi, poika, annettiin erään hyvän naisen hoitoon, jonka
luona hän on asunut tähän päivään asti."
Herra Drayton keskeytti: "Kiitoksia paljon, mutta se asia on nyt jo
selvä."
Hugh Ritson nyökkäsi ja jatkoi herra Draytonin ahkerasti tupakoidessa:
"Sen hetken jälkeen ette ole kuullut mitään äidistänne; mutta eräänä
päivänä kuulitte siltä nuorelta naiselta, jonka kohtalo on heittänyt
teidän kasvatusäitinne hoitoon, että Cumberlannin vuoristossa elää
toinen mies, joka hämmästyttävässä määrässä on teidän näköisenne. Se
kiihoitti teidän uteliaisuuttanne. Teillä oli syytä otaksua, että jos
äitinne vielä eläisi, hän varmaankin on rikas. Mutta onnettomuudeksi te
satutte olemaan köyhä."
"Enkä minä pelkää sitä, että kaikki sen tietävät", keskeytti herra
Drayton. "Tulkaa suoraan itse asiaan. Katsokaahan, me olemme kuin
kaksi hyenaa, jotka eräänä päivänä näin eläintarhassa. Toinen sai
ruokinta-aikana luun hampaihinsa ja odotteli, ties kuinka kauan, eikö
toinen tulisi riistämään sitä siltä."
"Hyvä", lisäsi Hugh Ritson epävarmasti hymyillen, mutta savupilvi
esti hänen toverinsa huomaamasta sitä, "te olette mies, joka tunnette
jonkun verran maailmaa, olette perinyt ajatuskyvyn, vaikk'ei muuta --
vanhemmiltanne, jotka eivät jättäneet teille mitään muuta kuin --"
Herra Drayton ojensi kätensä. "Minulla on ravintolanpito-oikeus ja minä
olen herrasmies, vaikk'ei ulkomuotoni olekaan loistava", hän sanoi
puolustellen. "Minä en voi sitä auttaa, kun en ole käynyt kouluja --
te kyllä voitte ymmärtää sen." Ja herra, jonka ulkomuoto ei ollut
loistava, pudisti sydämellisesti sen herrasmiehen kättä, jolla oli
kaikki ulkonaiset edut.
"Aivan oikein, herra Drayton, aivan oikein", sanoi Hugh Ritson. Hän
vaikeni katsellen Draytonia tarkasti. Tämä arvon herra oli ottanut
piippunysän hampaistaan ja katsoa toljotti tyhmin silmin, suu auki
tuleen.
"Matkallanne ette löytänyt mitään."
"Mistäs sen tiedätte?"
"Teidän kasvonne tällä hetkellä ilmaisevat sen."
"Puh! Älkää te kierrelkö täällä urkkimassa asioita, jotka eivät
teille kuulu. Minä en ollenkaan ole tottunut teidänlaisianne tekemään
uskotuikseni."
Hugh Ritson nauroi.
"Teistä ja remusta täytyy tulla ystävät, herra Drayton", hän sanoi.
"Mutta oppikaamme ensin ymmärtämään toisiamme. Ajatuksenne, että
voisitte löytää vanhempanne Cumberlannista, oli turha otaksuma."
"Häh! Miksi?"
"Koska teidän äitinne on kuollut."
Drayton pudisti hetkeksi viinanhöyryt päästänsä ja osoitti tavatonta
mielenkiintoa.
"Sen turvakodin luettelo, johon hänet otettiin itsemurhayrityksen
jälkeen, sisältää ilmoituksen --"
"Mutta hän karkasi", keskeytti Drayton.
"Sisältää ilmoituksen, että hän karkasi ja pääsi turvaan -- kuoli.
Hänen ruumiinsa saatiin joesta ylös, tunnettiin mainituksi henkilöksi
ja haudattiin hänen nimellänsä."
"Millä nimellä?" kysyi Drayton.
Hugh Ritsonin ilme muuttui äkkiä.
"Mitäs sillä on väliä", hän sanoi, "olen sen unohtanut."
"Todellako unohtanut?" epäili Drayton. "Eikö se olisi voinut olla
Ritson, häh?"
Hugh iski nyrkkinsä pöytään.
"Totisesti ei -- hänen nimensä _ei_ ollut Ritson."
Ääni suututti herra Draytonia Hän katsoi Hugh Ritsoniin ikäänkuin
sanoen, että tämä sai kiittää luojaansa, joka oli tehnyt hänen toisen
jalkansa hervottomaksi, niin että hän nilkutti.
Hugh Ritson tyynnytti häntä selittämällä, että jos hän oli utelias
tietämään, mikä hänen äitinsä nimi oli, hän kyllä voi sen saada
selville ja lisäsi: "Mitäpä nimi silloin hyödyttää, jos teidän äitinne
kerran on kuollut?"
"Se on totta", sanoi Drayton, joka nyt oli tyyntynyt ja alkoi tulla
vakuutetuksi, että hänen vaivannäkönsä oli ollut turha.
"Saatte olla varma, että teidän isänne, missä hän nyt lieneekin, on
aika lurjus", sanoi Hugh Ritson.
Drayton nousi jaloillensa ja kävi edestakaisin laahustavin askelin.
Äkkiä lensi eräs ajatus hänen mieleensä. "Se nainen, joka otettiin ylös
virrasta, saattoi olla joku toinenkin. Sellaisesta olen kyllä kuullut."
"Mahdollista kyllä, mutta vaikka se olisi erehdyskin, ei se kuitenkaan
teitä hyödyttäisi." Tätä sanoessaan Hugh näytti neuvottomalta, mutta
Drayton ei sitä huomannut.
"Pah! Mitäpäs siitä?" sanoi Drayton ja päättäen olla enää vaivaamatta
aivojansa tällä asialla hän lähestyi viinapulloa ja joi vielä puoli
lasia. Heidän suhteensa muuttui nyt perin ystävälliseksi.
"Sanokaa minulle", pyysi Hugh, "mitä tapahtui Ghyllissä
maanantai-iltana?"
"Ghyllissä? Maanantaina? Se oli se ilta, jolloin satoi lunta. Mitä
tapahtui? Ei mitään."
"Mitä te siellä teitte?"
"Halusin nähdä teidän äitiänne. Näin teidän veljenne eräänä myöhäisenä
iltana pappilan ovella. Näin teidät tulipalossa. Olittehan tulipalossa?
-- tietysti. Seisoin kymmenen kyynärän päässä, kun se nuori pukki,
tallimies, palasi rattaineen taloon. Mitä syytä käyntiini? Hittoko ne
kaikki syyt tietää! Minä koputin eikä ketään kuulunut. En tiedä, kuinka
kauan seisoin ja palellutin jalkojani ovella. Sitten minä näin valoa
muutamasta ensimmäisen kerroksen huoneesta, mutta minä menin ylös ja
koputin. 'Sisään', sanoi joku. Minä menin sisään. Harmaahapsinen vanhus
nousi ylös. Mustassa puvussa ja rukousnauha kaulassa, tiedättehän.
Mutta ennenkuin minä ehdin puhua mitään, hän pyörtyi kuin kana ja
lyyhähti lattialle. Jumal' avita, ellei se vanha tyttö pitänyt minua
aaveena." Herra Drayton nosti kulmiansa ja lisäsi: "Minä lähdin
tieheni."
"Ja tullessanne te säikytitte käytävällä erästä nuorta naista, joka,
kuten minun äitinikin, luuli teitä minun veljekseni Pauliksi. No niin,
tämä nuori nainen on tänään mennyt naimisiin minun veljeni kanssa.
He ovat nyt matkalla Lontooseen. He aikovat jättää Englannin ensi
keskiviikkona, ja nyt he ovat päättäneet viettää ensi yön teidän
ravintolassanne."
Herra Draytonin kulmat kohosivat taaskin.
"Sitä tietenkin on sangen vaikea ymmärtää, mutta katsokaa", ja Hugh
Ritson antoi Bonnithornelta saamansa sähkösanoman Draytonille. Tämä
herra katseli ja käänteli sitä minuutin ajan sumein ja hämmästynein
silmin ja sitten kääntyi vieraaseensa saadakseen selvitystä.
"Tämä nainen ei saa lähteä Englannista", sanoi Hugh.
Drayton koetti kaikin voimin hallita tasapainoansa ja näyttää
hämmästyneeltä.
"Sieluni kautta te saatte minun vereni kiehumaan", hän sanoi. "Mitä
minun pitää tehdä saadakseni teidän kaksikymmentä puntaanne? Puhukaa
selvästi. Minä en ole lurjus, en. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija
ja herrasmies --"
"Mitäkö on tehtävä? Teidän on vain lähetettävä se nainen takaisin
kotiin ensimmäisellä junalla."
Drayton alkoi nauraa.
"Kuten näette, ei ollut mitään pelästymisen syytä", sanoi Hugh
viattomasti hymyillen.
Draytonin nauru tuli äänekkääksi.
"Minun on toimitettava se nuori rouva pois uskottelemalla hänelle, että
olen hänen miehensä, vai?"
"Herra Drayton, te olette sukkela veitikka."
"Ja mitäs sanoo siihen oikea aviomies -- eikö hänkin ole sukkela
veitikka?"
"Jättäkää hänet minulle. Hetken tultua älkää viivytelkö. Älkää puhuko
tarpeettomasti mitään. Käyttäkää tuota ulsteria, joka teillä nyt
on. Puhukaa niin vähän kuin mahdollista -- eikä mitään muuta kuin
välttämätöntä. Viekää rouva vaunuun, joka odottaa tässä ovella, ajakaa
asemalle, ostakaa piletti Keswickiin, toimittakaa hänet junaan viime
hetkessä ja rientäkää sitten viivyttelemättä tiehenne. Yöjuna ei
koskaan pysähdy ennen Bedfordia."
Drayton löntysti yli lattian ääneen nauraen. "He, he, he, kuinka,
kuinka -- minun on jätettävä hänet asemalle, häh? Nuori raukka --
minulla ei ole sydäntä, ei ole voimaa olla niin raaka. Ei, ei, minä
en voi olla sellainen aviomies-roisto, he, he, voi, voi, ja vielä
tyttöparan hääpäivänä."
Hugh Ritson hypähti seisoalleen.
"Jos te menette tuumankaan pitemmälle kuin asemalle, saatte katua sitä
elämänne loppuun", hän kivahti iskien vielä kerran nyrkkinsä pöytään.
Tämä teki Draytonin naurun ja hyväntuulen vieläkin äänekkäämmäksi ja
hän selitti, että olisi tarpeen tilata toinen puolikas viinaa, joka
huuhtoisi pahan halun pois hänen suustaan.
Sitten hänen naurunsa asettui.
"Katsokaa, te tahdotte saada minut tekemään työn, johon kykenee
vain yksi ainoa elävä olento. Ja mitä te tarjoatte siitä minulle?
Kaksikymmentä vaivaista puntaa. Pitäkää nekin", hän sanoi, "se ei
kävele, herra."
Tuli oli kokonaan riittynyt. Iloton huone oli melkein pimeä ja ilma
sakea savusta ja tukahduttavan ummehtunut vanhasta tupakan ja viinan
hajusta. Drayton napitti pitkän takkinsa kurkkuun asti.
"Minä olen myöhästynyt", hän sanoi, "hyvää yötä."
Lasten ääniä kuului kapakasta. Pienokaiset olivat matkalla kotiin.
"Hyvää yötä, neiti, ja kiitoksia paljon", sanoi naisääni.
"Hyvää yötä, Mercy", huusivat lapset.
Drayton aikoi avata oven.
"Ajatelkaa tarkemmin", sanoi Hugh. "Teille ei ole siinä mitään vaaraa.
Yksitoista ja neljäkymmentä viisi täsmälleen sen tulee tapahtua."