Seuraava päivä oli sunnuntai ja aamujumalanpalveluksen jälkeen
kokoontui joukko miehiä kirkon portin edustalle keskustelemaan
edellisen päivän tapauksista. Illalla oli Lentävä Hevonen täynnä
laakson asukkaita ja siellä vahvistettiin ja hylättiin monta viisasta
teoriaa Paulin salaperäisestä ilmestymisestä palopaikalle ja hänen
samanaikaisesta matkastaan Lontoon-junalla.
Hugh Ritsonia ei kenkään ollut nähnyt sinä päivänä. Mutta varhain
maanantaiaamuna hän riensi talliin, käski Nattin satuloida hevosen,
hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin.
Aamu oli purevan kylmä, ja ratsastaja oli napittanut nuttunsa leukaan
asti. Ilma oli sakea, ja sumu ja höyry täyttivät laakson, niin että
vuorien huiput vain silloin tällöin epäselvinä pistäytyivät esille.
Hämärä talvinen päivä, jolloin aurinko ei pilkistänytkään pilven
raosta, ei kyennyt hajoittamaan näitä sumuja. Tuuli oli kääntynyt
pohjoiseen ja puhalsi jäisenä ja kosteana. Lumimyrsky oli tulossa.
Hugh Ritsonin kasvot olivat veltot ja kuluneet. Hän kumartui syvään
eteenpäin satulassansa. Pureva tuuli löi suoraan vasten. Hänen
katseensa oli terävä, mutta hän ei näyttänyt huomaavan ihmisiä, jotka
sivuutti tiellä.
Dick-mylläri kyhnysteli puoliksi palaneen myllynsä lähettyvillä.
Kun Hugh ajoi hänen ohitsensa, nosti mylläri katseensa ja mutisi
hampaittensa välitse kirouksen. Vanha loordi Fisher lykkäsi
työntökärryjä sulaton raunioilla. Suurin hiilihauta parhaillaan savusi.
Hughin kulkiessa pajan ohi John Proudfoot seisoi vasara kädessä oven
edessä selkäraudattoman vaunun pyörän vieressä. John kuului sanovan:
"Vaikea on sanoa, missä Paul-herra vietti yönsä pyhää vasten. Koko
juttu peittyy hämärään." Ja ääni pajasta vastasi: "Onneton enne, John,
onneton enne." Kerjäläisen poni oli sidottu portin hakaan.
Kertaakaan kohottamatta silmiään ja painunutta päätänsä Hugh Ritson
ratsasti huulet lujasti yhteen puristettuina vasten nousevaa myrskyä.
Hänen sielussaan oli pohjamutia myöten myllertävä myrsky, joka oli
ulkonaista paljon voimakkaampi. Kun hän tuli pappilaan, hän pysähtyi
ja kolkutti kiivaasti porttia. Veli Peter tulla kuhnusti ulos kuuden
askelen nopeudella minuutissa.
"Onko herra Christian kotona?" kysyi Hugh.
"En tierä, liekö", sanoi Peter.
"Missä hän on?"
"En tierä, olisinko sattunut kuulemaan."
"Sano hänelle, että minä poikkean hänen luokseen palatessani parin
tunnin kuluttua."
"En tierä, tapaanko minä häntä."
"Mene sitten hakemaan", karjaisi Hugh kärsimättömästi iskien
piiskallansa hevosta lautaselle.
Veli Peter Ward kääntyi äreänä ympäri.
"Enpä tierä, menenkö", hän murisi ja löntysti takaisin sisään.
Sitten Hugh Ritson ratsasti tiehensä. Alkoi sataa räntää ja se
löi suoraan vasten kasvoja. Tie oli kohvettunut ja hevonen joskus
kompasteli. Mutta ratsastaja ajoi edelleen.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa hän oli ratsastanut kaupunkiin.
Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet torille ryhmiin, hajaantuivat antaen
hänelle tietä. He tervehtivät häntä kunnioittavasti. Hän vastasi
lyhyesti tai ei ollenkaan. Huolimatta pitkästä ratsastuksesta hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja huulensa verettömät. Hän pysähtyi Laiskan
Hevosen portille, vanha Willie Calvert, kapakoitsija, seisoi vastassa
ja hipaisi hattuansa, kun Hugh lähestyi.
"Minun veljeni, Paul, oli täällä yötä muutamia päiviä sitten, olen
kuullut", sanoi Hugh.
"Niin oli", vastasi kapakoitsija.
"Mikä yö se oli?"
"Mikä yö? Odottakaahan. Keskiviikkona tulee siitä viikko."
"Näittekö te itse hänet?"
"En, minä makasin pitkään."
"Kuka hänet näki -- rouva Calvert?"
"Niin, hän varmasti näki -- Jannet" -- huutaen sisään. -- "Hän kertoo
teille prikusta prikkuun."
Hauskannäköinen vanhanpuoleinen eukko, jolla oli valkoinen päähine ja
poimuinen esiliina, ilmestyi ovelle.
"Näittekö te minun veljeni Paulin -- tiedättehän kun hän oli täällä
yötä viime keskiviikkona?"
"Näin, varmasti", sanoi Jannet.
"Mitä hän sanoi?"
"Ei mitään. Oli aika myöhä -- ehkä kello kaksitoista -- minä olin juuri
menossa vuoteeseen, kun kolkutetaan ja kuka siellä oli ellei herra
Paul. Hän sanoi tahtovansa vuoteen, mutta hän näytti tahtovan karttaa
huomiota tai muuten pysyä rauhassa enkä minä senvuoksi häirinnyt häntä
kysymyksillä, vaan vein hänet pieneen, vihreään kamariin ja sanoin
hyvää yötä."
"Ja seuraavana aamuna -- näittekö te häntä?" kysyi Hugh.
"En muuta kuin silloin, kun hän maksoi vuoteensa, sillä hän ei ollut
nauttinut koko talossa yhtään mitään."
"Näyttikö hän muuttuneelta? Oliko hänessä mitään erikoista?"
"Ei, ellei ota huomioon, että hän esiintyi hieman karkeammin ja oli
puettu hieman toisin kuin tavallisesti."
"Miten toisin? Mitä hänellä silloin oli yllä?"
Hugh Ritsonin ennestäänkin kalpeat kasvot olivat nyt kuin ruumiin
kasvot kuutamossa.
"Taisi olla vaalean harmaa puolivillainen takki, mutta en voi ihan
varmaan sanoa tällä hetkellä."
Hughin suuret silmät tuijottivat kuin päästä tipahtamaisillaan. Kieli
tuntui tarttuvan kitalakeen ja hetkisen kieltäytyi tottelemasta, kun
hän tahtoi puhua.
"Kiitos, rouva Calvert. -- Tässä Willie, ukkoseni, juokaa rouvan kanssa
lasi terveydekseni."
Näin sanoen hän pisti hopearahan kapakanpitäjän käteen, meni ulos ja
ratsasti tiehensä.
"Mää en ymmärr' nii yhtikäs mittää", sanoi vanha mies.
"Mistä? Rahasta?" ihmetteli Jannet.
"Ei, vaan koko tuost' vanhast' poijast'."
"Anna siis kunkin pitää huolta asioistaan ja pirä sinä lukua vain
omistasi. Sinä olet aina niin hanakka toisten asioihin."
Kapakoitsija oli jo pistäytynyt sisään ja täyttänyt itselleen
olutkannun.
"Hanakka! Mää tahron nährä, mitä mikin tahtoo", hän huomautti veitikan
pilke silmässä ja olutkannu huulilla.
"Jospa sinä oppisit huomaamaan, mitä sinä itse tahrot."
"Mää tahron olla huolellinen, vanha tyttö."
Hugh Ritsonin hevonen juosta loksutti kadun kivitystä, kunnes tuli
herra Bonnithornen talolle. Siinä Hugh äkkiä pysäytti, hyppäsi alas
satulasta, sitoi ohjasperät portin pieleen ja soitti kelloa. Seuraavana
hetkenä hän oli ruokailuhuoneessa, jossa iloinen valkea räiskyi
takassa. Herra Bonnithorne pitkässä aamunutussaan ja tohveleissaan
nousi lepotuolistansa hämmästyksen ilme kasvoillansa.
"Oletko sinä kuullut lauantai-iltana tapahtuneesta myllyn tulipalosta?"
kysyi Hugh änkyttäen.
Herra Bonnithorne nyökkäsi.
"Kovin ikävää, kovin", sanoi asianajaja. "Mies voi vaatia korvausta, ja
laki on hänen puolellansa."
"Lörpötystä -- se nyt on pieni asia!" sanoi Hugh kärsimättömin ilmein.
"Tietysti, jos sinä sanot, niin --"
"Etkö sinä ole kuullut mitään Paulista?"
Herra Bonnithorne vastasi pudistaen keltaista päätänsä ja kysyvin
ilmein.
Sitten Hugh kertoi hänelle tulipalossa nähdystä miehestä ja Nattin
jutun, kun hän pysähtyi portille. Hän puhui ilmeisesti hämillään ja
äänellä, joka tuskin kuului toiselle. Mutta se kamala pelko, joka hänet
oli vallannut ei vielä ollut tarttunut asianajajaan. Herra Bonnithorne
kuunteli hymyillen ja epäilevin ilmein. Hugh lopetti ja väristys kävi
hänen lävitseen.
"Mitä sinä ajattelet?" hän kysyi hermostuneesti.
"Että Natt valehtelee."
"Sano yhtä hyvin, että tulipalossa olleet ihmiset valehtelevat."
"Ei, sinä itsehän näit Paulin siellä."
"Bonnithorne, kuten kaikki teräväsilmäiset miehet, sinä olet
lyhytnäköinen. Minä voin sanoa enemmänkin sinulle. Laiskan Hevosen
pitäjät sanovat, että Paul oli heidän luonaan viime keskiviikkoa vasten
yötä. Mutta minä tiedän, että hän makasi silloin kotona."
Herra Bonnithorne hymyili taas.
"Erehdys, kuten silloin illallakin", hän sanoi. "Mikä voi olla sen
selvempää."
"Älä kiemurtele, katso tosiasioita silmiin."
"Tosiasioita? Otaksumia, näennäisyyksiä -- tavallisia erehdyksiä."
"Jumala suokoon, että niin olisi!" Hugh kiersi ympäri huonetta silmät
maahan luotuina, ja hänen sielussaan taistelivat peloittavat voimat.
"Bonnithorne, mikä oli se paikka, jossa Mercy-tyttö asuu?"
"Vieraskoti Hendonissa."
"Eivätkö ne sano sitä Haukka-Haikaraksi?"
"Sanovat. Vanha vaimo, nimeltä Drayton, pitää sitä."
Hugh Ritsonin askel horjui. Hän kuunteli tyhmin ja hämmästynein ilmein.
"Enkö minä ole koskaan sanonut sinulle, että Oglethorpe-kerjäläinen
sanoi nähneensä Paulin Haukka-Haikaran edustalla Hendonissa?"
Herra Bonnithorne istahti takaisin tuolilleen virkkamatta sanaakaan.
Epävarmuuden ilme kohosi hänen kasvoilleen.
"Mitä ihmiset siitä sanovat?" hän vihdoin kysyi.
"Sanovat? Että se oli aave, enne ja mitä muuta tahansa -- idiootit!"
"Mitäs _sinä_ sanot, herra Ritson?"
"Että se oli _toinen mies_."
Asianajaja istui yhä; hänen silmänsä kävivät läpitunkeviksi ja
vaaniviksi.
"Mitä sitten? Mitä siitä, vaikka se _olikin_ toinen mies? Yhtäläisyydet
ovat tavallisia. Me olemme kaikki veljiä. On esimerkiksi paljon
ihmisiä, jotka ovat ihan samanlaisia kuin minä itse. Omituista, eikö
totta?"
"Kovin", sanoi Hugh raa'asti naurahtaen.
"Ja mitä siitä, vaikka olisikin olemassa mies, joka on niin sinun
velipuolesi Paulin näköinen, että kolmessa eri tilaisuudessa on heidät
vaihdettu? Mistä se johtuu?"
Hugh vaikeni.
"Johtuu? Jumala tietää. Minä tahdon saada sen selville. Kuka on tämä
mies? Mistä hän tulee? Mitä tekemistä hänellä on täällä? Miksi hän koko
avarassa maailmassa aaveena kiertää juuri minun kotiani?"
Hugh Ritson oli vieläkin huomattavan levoton.
"Tässä jutussa piilee ehkä enemmän kuin sinä ja minä voimme
aavistaakaan", hän virkkoi.
Herra Bonnithorne katsoi häneen hetkisen ääneti.
"Minä luulen, että sinä teet tästä omituisen johtopäätöksen. Mikä se
on?" hän kysyi.
"Mikä?" kertasi Hugh ja lisäsi hajamielisesti: "Kuka sen voi sanoa?"
Hän asteli levottomana edestakaisin katse maahan luotuna ja kasvoillaan
veltto, masentunut ilme. Vihdoin hän pysähtyi ja otti hattunsa
sohvalta, johon oli sen heittänyt.
"Bonnithorne", hän sanoi, "sinä ja minä ajattelimme, että olimme
nähneet tämän salaisuuden sydämeen. Taivas varjelkoon meitä sokeista
päätelmistä. Minä pelkään, ettemme vielä ole mitään nähneet."
"Mitä -- miksi, miten siis -- kun --" herra Bonnithorne änkytti eikä
päässyt sen pitemmälle.
Hugh oli astunut ulos huoneesta ja ulos koko talosta. Hän hyppäsi
satulaan ja ratsasti pois.
Tuuli oli kiihtynyt. Jäisenä ja purevana se puhalsi takaa päin, kun
hän suuntasi matkansa kotiin. Sumuisen ilman läpi oli punertava valo
kuvastuvinaan vuorten huipuilta. Ankerias-kallion yläpuolelle oli höyry
asettunut pilveksi, joka oli kuin omituinen, suunnaton lintu siivet
levällään.
Hugh piti ohjaksia puoliksi kylmettyneellä kädellä. Hän tuskin tunsi
purevaa tuulta. Hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin ja ainoa
selvä tunne oli ääretön pelko, joka tuntui mahdottomalta kestää.
Kuukausia oli paksu verho peittänyt hänen sieluansa ja nyt yht'äkkiä
sattuma repi sen rikki. Oliko hän viihdyttänyt sielunsa uneen? Nyt ei
nukuttava viisastelu voinut estää hänen sieluansa heräämästä. Se alkoi
jo olla valveilla. Hän alkoi käsittää, että hän aikoi esiintyä kuin
konna.
Pappilassa hän pysähtyi, astui alas satulasta ja kävi sisään.
Pysähtyessään eteiseen hän kuuli ääniä keittiöstä. Siellä keskustelivat
veli Peter ja pieni Jacob Berry, räätäli, joka oli päiväpalkalla
ompelemassa ja istui pöydällä.
"Minä olen kuullut sellaisista ilmestyksistä ennen", virkkoi pieni
räätäli. "Kun vanhan äiti Langdalen poika murhattiin Borrowdalen
kahakassa ja äiti Langdale makasi vuoteessa reumatismissa, hän näki
poikansa tulevan vuoteensa luo vaatteet verta valuvina ja niin kalpeana
kuin kalpeana olla voi eikä kulunut tuntiakaan, kun ne paarilla
kantoivat hänet kotiin vanhan äidin luo -- ja se on aivan tosi."
"Selvä juttu. En ollenkaan epäile, eikö monet ihmiset ole aivan yhtä
pähkähulluja kuin äiti Langdale", mutisi Peter vastaukseksi.
Hugh Ritson löi kovasti ovea ratsupiiskallansa.
"Onko kirkkoherra Christian kotona?" hän kysyi kun Peter avasi oven.
"Ollut ja mennyt", sanoi Peter.
"Etkö sinä sanonut hänelle, että minä aioin poiketa palatessani?"
"Enpä tierä, sanoinko."
Hugh iski kärsimättömästi piiskallansa säärivarteensa.
"Tiedätkö sinä _yhtään mitään_?" hän kysyi. "Tiedätkö sinä, että nyt
puhuttelet herrasmiestä?"
"Enpä tierä, puhuttelenko" mutisi Peter vetäytyessään sisään.
"Jos neiti Greta on kotona, sano hänelle, että olisin iloinen
saadessani puhella hänen kanssaan. Kuuletko?" Peter katosi.
Hugh jäi yksin eteiseen. Hän odotti hetkisen ajatellen, että Peter
piti häntä pilkkanansa. Hän kuuli, että keittiössä ilman muuta käytiin
jatkamaan keskustelua äiti Langdalen aavistuksista. Hän päätti antaa
Peterille uuden opetuksen ja aikoi juuri koputtaa keittiön oveen, kun
salin ovi avautui, ja Greta seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kädet
ojennettuina.
"Minä ajattelin, että se oli sinun äänesi" hän sanoi johtaen toista
sisään.
"Sinun sydämellinen tervehdyksesi, Greta, kokoaa tulisia hiiliä pääni
päälle. Minä en voi unohtaa, millä tavalla me viimein erotessamme
keskustelimme."
"Älkäämme ajatelko sitä enää", sanoi Greta vetäen vieraalleen tuolin
lähemmä tulta.
Hugh jäi kuitenkin seisomaan aivan kuin voimakkaat tunteet olisivat
hänet jähmetyttäneet.
"Minä olen tullut puhumaan siitä -- pyytämään anteeksi. Minä olin
väärässä", hän sanoi änkyttäen.
Greta ei vastannut, vaan istui ääneti silmät alas luotuina. Hugh
vaikeni myöskin, ja seurasi kiusallinen äänettömyys.
"Sinä et voi aavistaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin yhä. Sinä
olet hyvin onnellinen. Minä olen onneton mies. Greta, tiedätkö sinä,
mitä on rakastaa saamatta vastarakkautta? Kuinka sinä sen tietäisit?
Se on piinaa, jota ei voi sanoin kuvata -- tuskaa, jota eivät edes
kyyneleet lievitä. Se ei ole mustasukkaisuutta: sehän on vain kateutta
ja itsekkyyttä. Tämä on määrätöntä, kauheinta kidutusta."
Hän vaikeni taas. Greta ei virkkanut mitään. Hughin ääni alkoi väristä.
"Minä en kuulu niihin hulluihin, jotka luulevat, että toisilleen
määrätyt sisarsielut etsivät toisiansa ja vastustamattomalla voimalla
maailman eri ääriltä vetäytyvät yhteen -- että vaikka he koettavatkin
toteuttaa toiveitansa muualla, kohtalo on voimakkaampi kuin he lopuksi
johtaen heidät aavistamattomaan onneen. Minä tunnen maailman liian
hyvin antaakseni vallan tuollaisille hulluille kuvitelmille. Minä
tiedän, että joka päivä, joka hetki miehet ja naiset heittäytyvät
väärän miehen ja väärän naisen syliin -- ja se on laki, jota ei
milloinkaan, ei milloinkaan voi jättää täyttämättä."
Hän astui Gretan tuolin luo muuttaen äänensä kuiskaukseksi.
"Greta -- salli minun sanoa se -- minä rakastan sinua -- olen
rakastanut kauan. Kunpa taivas olisi estänyt minua siitä! Minun
rakkauteni oli syvä ja kuluttava. Aina oli vain sinä ja minä, minä ja
sinä. Se oli ainoa oikea avioliitto, johon toinen meistä saattoi astua,
vaikka etsittäisiin maailman äärestä toiseen. Mutta Paul tuli väliin;
ja kun minä näin, että sinä olit suostumassa väärään --"
Greta oli noussut seisoalleen.
"Sinä sanoit tulleesi pyytämään anteeksi sitä, mitä sinä silloin
sanoit, mutta sinä oletkin tullut toistamaan sitä." Näin sanoen hän oli
aikeissa jättää huoneen. --
Hugh seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän kohotti värisevän äänensä.
"Minä olen tullut", hän sanoi, "varoittamaan sinua, ennenkuin se on
liian myöhäistä. Minä olen tullut sanomaan, kun vielä on aikaa: 'Älä
mene minun veljeni kanssa naimisiin, sillä niin totta kuin Jumala on
yläpuolellamme, sinä tulet sitä pohjattoman katkerasti katumaan'."
Gretan silmät leimusivat vihasta ja ylenkatseesta.
"Ei", hän sanoi, "sinä olet tullut antamaan varmoja todistuksia siitä,
että sinut itsesi on vallannut jokin salainen pelko."
Se oli arka kohta, eikä Hugh voinut olla näyttämättä, että isku oli
sattunut.
"Greta, minä toistan sen: sinä aiot mennä väärän miehen vaimoksi!"
"Millä oikeudella sinä sanot sen?"
"Sen miehen oikeudella, joka voisi erottaa teidät ainiaaksi yhdellä
sanalla."
Greta joutui helposti ymmälle. Kuten oikea nainen ainakin, hän tällä
hetkellä olisi antanut puolet omaisuudestansa, jos olisi saanut tietää,
mikä tämä salaisuus oli. Mutta hänen ylpeytensä oli suurempi kuin hänen
uteliaisuutensa.
"Se on valhe", hän sanoi.
"Se on tosi", vastasi Hugh. "Minä voisin sanoa sanan, joka erottaisi
teidät kauemmaksi kuin ovat maannavat toisistansa."
"Silloin minä vaadin sinua sanomaan sen", huudahti Greta.
He katselivat toisiansa silmästä silmään vapisevin huulin.
"Se ei ole minun tarkoitukseni. Minä olen varoittanut sinua", sanoi
Hugh.
"Sinä et itsekään usko varoitustasi", vastasi Greta.
Hugh hätkähti, mutta ei virkkanut sanaakaan.
"Sinä olet tullut kertomaan minulle turhia juttuja, ja sinun
kasvoillesi on piirretty pelko."
Hugh hengähti kuuluvasti, mutta ei vastannut.
"Mitä se lieneekin, sinä et kuitenkaan usko siihen."
Hugh oli menossa ovelle. Hän palasi takaisin.
"Sanonko minä sen?" hän kysyi, "Voitko sinä sen kestää?"
"Jätä minut", sanoi Greta, "ja vie valheesi mukanasi." Hugh oli mennyt.
Gretan kiihko jäähtyi heti ja hänen naisellinen uteliaisuutensa palasi
satakertaisella voimalla.
"Armias taivas, mitä hän tarkoitti?" hän ajatteli, ja kuumat kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä. Hän oli puoliksi taipuvainen kutsumaan hänet
takaisin. "Olisiko se totta?" Kyyneleet juoksivat nyt vallattomina
poskia pitkin. "Hänellä on salainen voima Paulin yli. Mitä se on?" Hän
juoksi ovelle. "Hugh, Hugh!" Hugh oli mennyt. Hänen hevosensa kavion
kopse kuului jo etäältä. Greta palasi sisään, istui takan ääreen ja
itki katkeria kyyneleitä, joihin sisältyi loukattua ylpeyttä ja harmia.