V LUKU.

Kello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta

ja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti

myllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku

kohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset

juoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna

sekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin

kohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi

lennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja

paahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John

Proudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves

kädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi

hänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat

olivat tulessa.

"Ei hyödytä -- se on jo palanut", sanoi seppä laahaten tikapuita

jäljessänsä.

"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle",

kiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.

Kirkkoherra Christian seisoi myllyn portilla tuulen yläpuolella loordi

Fisherin rinnalla ääneti katsellen liekkien leikkiä.

"Tuuli on etelässä", hän sanoi, "ja hehkuvat kypenet lensivät sulatosta

sytyttäen myllyn."

Mylly oli kuivista puista ja liekit nielaisivat sen kuin louhikäärme

kitaansa. Ihmiset kulkivat edestakaisin, milloin mennen valopiirin

sisälle, milloin taas vetäytyen pimeään. Niiden joukossa oli muuan

pitkä olento, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut yleisen metelin aikana

huomannut.

"Onko teillä presenninkiä?" kysyi tämä mies ympärillään-olijoilta.

"Caledalen heinäpieleksien peittona on oikein iso", vastasi joku.

"Hakekaa se."

"Ei se mitään hyödytä."

"Saakeli soi, hakekaa se!"

Tätä ylemmyyttä ilmaisevaa ääntä ei voitu vastustaa. Kolmen minuutin

kuluttua noin tusinan verran miehiä veti perässään valtavaa

presenninkiä.

"Pitäkää kiinni nuorista ja upotetaan se virtaan", kaikui sama kirkas

ääni yli muun melun. Niin tehtiinkin. Likomärkänä presenninki vedettiin

myllyn pihalle.

"Missä ovat tikapuut? Pian!"

Tikapuut nostettiin hiiltyvää, puista seinää vasten.

"Olkaa valmiina heittämään nuorat minulle", karjaisi syvä ääni.

Varma jalka astui matalimmalle puolapuulle. Kuului lasin sälähdys, ja

sankka savu syöksähti ulos särkyneestä akkunasta. Hetkisen perästä

seurasi sitä kirkas liekki, joka loistavina kielinä hulmahteli

taivaalle. "Yliset ovat tulessa", karjaisi mylläri. Kilvan ja leikiten

liekit ja säkenet leijailivat tuulessa.

"Kuka mies tuolla portailla on, tierätkö?" kysyi John Proudfoot.

"En tierä", vastasi mylläri.

Sinä hetkenä ilmestyi Hugh Ritson joukkoon. Savu oli hälvennyt ja

selvästi saattoi huomata tumman olennon korkealla myllyn räystäällä.

Hän tarttui molemmin käsin vuoliaiseen ja heittäytyi myllyn katolle.

"Heittäkää nuorat", hän huudahti.

Liekit leimahtivat taas valaisten koko taivasta. Vuorten tummat

ääriviivat saattoi huomata päänsä päällä ja joen vesi laakson pohjassa

loisti ja välähteli kuin ambra. Pitkä olento erottui selvästi

punaisia liekkejä vasten ja samalla saattoi nähdä rattaat, joita tuli

tavattomalla halulla hyväili.

Nyt kun kirkas liekki valaisi hänen kasvojansa ja keltaisenruskeata

tukkaansa, ei kukaan enää kysellyt, mistä hän oli kotoisin.

"Sehän on Paul Ritson", huudahtivat useat äänet. "Saakeli, nuora --

joutuin."

Nuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle

puolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se

peitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.

Rattaat olivat palaneet ja akselit ja rautaosat törröttivät

hävitettyinä.

Tulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen

ääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.

"Missä on Paul?" kysyi kirkkoherra Christian.

"Hän oli kerrassaan mainio, totisesti -- missä hän on?" sanoi seppä.

Kukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän

oli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.

"Kello on yhdeksän", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa.

"Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat."

Silloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn

portille.

"Tulet liian myöhään, Natt", sanoi John Proudfoot; "niissä sinä olet

ollut?"

"Kyyritsemässä herraa asemalle."

Hugh Ritson seisoi siinä vieressä. Kaikki katsoivat vuoroin häntä,

vuoroin Nattia.

"Junalle -- herraa? Mitä sinä tarkoitat? Ketä?"

"Ketäkö? No, nyt on ihme, Paul-herraa", sanoi Natt huuliansa

nyrpistäen. "Luulenpa melkein, ettei se voinut Hugh-herra olla."

"Koska? Mille junalle?" kysyi kirkkoherra Christian.

"Kahreksan Lontoon-junalle."

"Kahdeksan? Lontoon?"

"Enkö minä puhu selvästi?"

"Ja onko hän mennyt?"

"Saatte olla varmat, että hän on mennyt."

Hämmästys kuvastui jokaisen kasvoilta.

Hagarin poika · 第 30 / 96 题