Kello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta
ja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti
myllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku
kohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset
juoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna
sekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin
kohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi
lennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja
paahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John
Proudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves
kädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi
hänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat
olivat tulessa.
"Ei hyödytä -- se on jo palanut", sanoi seppä laahaten tikapuita
jäljessänsä.
"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle",
kiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.
Kirkkoherra Christian seisoi myllyn portilla tuulen yläpuolella loordi
Fisherin rinnalla ääneti katsellen liekkien leikkiä.
"Tuuli on etelässä", hän sanoi, "ja hehkuvat kypenet lensivät sulatosta
sytyttäen myllyn."
Mylly oli kuivista puista ja liekit nielaisivat sen kuin louhikäärme
kitaansa. Ihmiset kulkivat edestakaisin, milloin mennen valopiirin
sisälle, milloin taas vetäytyen pimeään. Niiden joukossa oli muuan
pitkä olento, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut yleisen metelin aikana
huomannut.
"Onko teillä presenninkiä?" kysyi tämä mies ympärillään-olijoilta.
"Caledalen heinäpieleksien peittona on oikein iso", vastasi joku.
"Hakekaa se."
"Ei se mitään hyödytä."
"Saakeli soi, hakekaa se!"
Tätä ylemmyyttä ilmaisevaa ääntä ei voitu vastustaa. Kolmen minuutin
kuluttua noin tusinan verran miehiä veti perässään valtavaa
presenninkiä.
"Pitäkää kiinni nuorista ja upotetaan se virtaan", kaikui sama kirkas
ääni yli muun melun. Niin tehtiinkin. Likomärkänä presenninki vedettiin
myllyn pihalle.
"Missä ovat tikapuut? Pian!"
Tikapuut nostettiin hiiltyvää, puista seinää vasten.
"Olkaa valmiina heittämään nuorat minulle", karjaisi syvä ääni.
Varma jalka astui matalimmalle puolapuulle. Kuului lasin sälähdys, ja
sankka savu syöksähti ulos särkyneestä akkunasta. Hetkisen perästä
seurasi sitä kirkas liekki, joka loistavina kielinä hulmahteli
taivaalle. "Yliset ovat tulessa", karjaisi mylläri. Kilvan ja leikiten
liekit ja säkenet leijailivat tuulessa.
"Kuka mies tuolla portailla on, tierätkö?" kysyi John Proudfoot.
"En tierä", vastasi mylläri.
Sinä hetkenä ilmestyi Hugh Ritson joukkoon. Savu oli hälvennyt ja
selvästi saattoi huomata tumman olennon korkealla myllyn räystäällä.
Hän tarttui molemmin käsin vuoliaiseen ja heittäytyi myllyn katolle.
"Heittäkää nuorat", hän huudahti.
Liekit leimahtivat taas valaisten koko taivasta. Vuorten tummat
ääriviivat saattoi huomata päänsä päällä ja joen vesi laakson pohjassa
loisti ja välähteli kuin ambra. Pitkä olento erottui selvästi
punaisia liekkejä vasten ja samalla saattoi nähdä rattaat, joita tuli
tavattomalla halulla hyväili.
Nyt kun kirkas liekki valaisi hänen kasvojansa ja keltaisenruskeata
tukkaansa, ei kukaan enää kysellyt, mistä hän oli kotoisin.
"Sehän on Paul Ritson", huudahtivat useat äänet. "Saakeli, nuora --
joutuin."
Nuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle
puolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se
peitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.
Rattaat olivat palaneet ja akselit ja rautaosat törröttivät
hävitettyinä.
Tulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen
ääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.
"Missä on Paul?" kysyi kirkkoherra Christian.
"Hän oli kerrassaan mainio, totisesti -- missä hän on?" sanoi seppä.
Kukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän
oli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.
"Kello on yhdeksän", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa.
"Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat."
Silloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn
portille.
"Tulet liian myöhään, Natt", sanoi John Proudfoot; "niissä sinä olet
ollut?"
"Kyyritsemässä herraa asemalle."
Hugh Ritson seisoi siinä vieressä. Kaikki katsoivat vuoroin häntä,
vuoroin Nattia.
"Junalle -- herraa? Mitä sinä tarkoitat? Ketä?"
"Ketäkö? No, nyt on ihme, Paul-herraa", sanoi Natt huuliansa
nyrpistäen. "Luulenpa melkein, ettei se voinut Hugh-herra olla."
"Koska? Mille junalle?" kysyi kirkkoherra Christian.
"Kahreksan Lontoon-junalle."
"Kahdeksan? Lontoon?"
"Enkö minä puhu selvästi?"
"Ja onko hän mennyt?"
"Saatte olla varmat, että hän on mennyt."
Hämmästys kuvastui jokaisen kasvoilta.