Vuonna 1875.
Oli nuorison päivä Newlannin laaksossa. Kesä oli ihanimmillaan;
aurinko paistoi kirkkaasti; laakson pohjoispuolella oleva ulappa
lepäsi peilityynenä ja kiitävät pilvenhattarat leikiten kuvastelivat
sen pinnassa; vuoret näkyivät selvinä ja korkeimmat huiput uivat
lämpimän kesän purppuraisessa autereessa. Oli keskipäivä ja varjot
olivat lyhyet. Lukemattomat mehiläisparvet suristen leijailivat metisen
heinikon yllä. Kukkien ja vastaniitetyn heinän tuhannet tuoksut
täyttivät ilman ja ihmiset olivat kevyellä tuulella kuin perhoset.
Niitylle Pike-vuoren juurelle oli pystytetty telttoja, liput liehuivat
ja miesten, naisten ja lasten joukot katselivat rinteellä suoritettavaa
urheilua.
Urheilukentän keskellä kaksi miestä kevyissä puvuissa heitti painia. Ne
olivat jättiläismäisiä nuorukaisia, lihakset käsivarsissa pullistuivat
pyöreiksi ja korkeiksi kuin summattomat munat, ja jalat ponnistivat
maahan, niinkuin vihaisten härkien kaviot. Painijat näyttivät tyyniltä
ja syleilivät toisiansa, ihan kuin olisivat antautuneet lemmenleikkiin,
vaikkakin hirvittävällä voimalla rutistelivat toisiansa. Mutta ihmiset
heidän ympärillään olivat silmittömästi ihastuneita. Henkeään pidättäen
he seisoivat ihaillen jokaista onnistunutta otetta ja kurottivat
kaulojansa nähdäkseen jokaisen liikkeen.
"Kojeta, Reuben, kojeta! Yrittäköönpäs hän vain John Proudfootia!
Tiukalle ottaa, hei!"
"Kahtoopas tuota! John paiskaa hänet nurin kenttään."
John oli seppä, suuripäinen ja julma-ruhoinen nuorukainen.
"Ja sen John tekeekin, totta vie."
"Ei, eipäs teekään, hän joutuu kenttään; hei, hei, niinpäs käy!"
Toinen painijoista oli kaatanut vastustajansa selälleen ja tyynesti
piteli häntä nyt maassa. Hän oli roteva, kaksikymmenkahdeksan-vuotias
nuorukainen, jonka tukka oli tummanruskea, silmät kirkkaat, kasvot
voimakkaat ja ahavoituneet, parta lyhyt, sakea ja hieman kähärä ja
koko olennosta kuvastui notkeus, jonka voima ja terveys käytökselle
antaa, ja siihen liittyi vielä täydellinen itsehillinnän taito. Hän
hymyili iloisesti ja nyökytti päätään vastaukseksi voimakkaille
suosionosoituksille. "Hyvin tehty! Niin sitä pitää! Siten sitä pitää
näyttää toiselle! Mitäs sanot siitä, Reuben?"
"On häpeissään, ole siitä varma!"
"Mitäs sanot tuollaisesta keekauksesta -- häh -- mies?"
"No, no ol' se ny' keskinkertanen."
"Oottakos sitten nuoruuven päivien nähny mitään tuollaista, vanhat
miehet?"
"Ei, hän heitti, tuo Paul, sitä kuin rukkasta, se täytyy myöntää."
"Ei ole Cumberlannissa miestä, joka uskaltaa käydä tämän jälkeen
käsikähmään Paul Ritsonin kanssa."
"Ei, ei olekaan; hän on isänsä poika." Poikalauma piiritti nyt painijat
ja muodostaen kunniakujan vei heidät riemukulussa telttaan.
Samana hetkenä ajoi mutkan takaa kummallinen olento esille ja pysähtyi
keskelle ruohokenttää. Se oli kutistunut olio, joka oli istahtanut
ponin etulapojen päälle kiinnitettyyn satulaan, kun taas hännän
päällä oli pari kantotuoleja. Ratsastaja oli vanhanpuoleinen mies,
jonka kulmat olivat tuuheat ja parta mustan- ja harmaankirjava. Hänen
päivettyneillä, teräväpiirteisillä, noidankasvoillansa oli syviä juovia
ja mustat, kiiluvat silmät, jotka ikäänkuin ilkkuivat: katsopas vain,
minäkin olen oikea Aatamin poika. Hän oli vuoriston kerjäläinen ja
ainakin tänään hänen esiintymisensä tuntui kiusalliselta.
"Tyttäret, täällä on jotakin teille! Katsokaa, Gubblum Oglethorpe, poni
ja kaikki!"
"Mitä, olettekos ikinä mokomaa nähneet? Gubblum on istahtanut oikein
satulaan!"
Gubblum yhä istuen poninsa selässä väänsi vinot kasvonsa vieläkin
väärempään ja sanoi:
"Satulaanpa tietenkin! Mutta on paljoa helpompi kiivetä tähän satulaan
kuin päästä siitä pois, sen minä sanon teille!"
"Kuinka niin, minkätähden, Gubblum?" kysyi ääni joukosta.
"Ettekö ole koskaan kuulleet siitä päivästä, jolloin minä sen ostin?"
Monen pään kieltävä pudistus oli vastaus.
"Ette?" sanoi Gubblum äänessään hyvin ihmettelevä sointu ja lisäsi:
"Niin, niin, muutamien ihmisten tietämättömyydellä ei ole mitään
rajoja."
"Mitä teille, Gubblum, silloin tapahtui?" Gubblumin ihmettelevä
ilme muuttui hyväntahtoiseksi suvaitsevaisuudeksi. Hän kohotti
pronssinvärisen, karvaisen kätensä olkihatun laitaan suojatakseen
silmiänsä auringolta.
"No, kun minä sidoin sen tämän vanhan Bessyn selkään, minä en voinut
enää saada sitä irti -- se mulle tapahtui."
"Eikö? Miksi ei?"
"Kattokaas, minulla oli jallaassani puukenkäni mennessäni maksamaan
satulaa Keswickiin ja niissä on joteskin vankat pohjat, näissä minun
kengissä. Niinpä kun mää panin jallaat jalustimiin, ne istus kiinni."
"Istus kiinni!"
"Niin kiinni kuin naulattu! Ja kun mää tulin kotia Branthin harjulle,
mää en voinnu saara jalkojain irti. Silloin sanoi meirän Sally minun
vanhalle eukollein: 'Äiti', sanoi hän, 'meirän pitää panna isä ponin
kanssa talliin ja antaa hänelle kuppi teetä.' Ja niin ne tekivät ja kun
minä olin sen horinut kurkkuuni, minä yritin uurestaan päästä satulasta
irti, mutta onnistumatta. Silloin minä -- arvaattekos, mitä minä
silloin tein?"
"Ei, mies, mitäs teitte?"
"Minä sain maata koko yön tallissa Bessyn selässä!"
"Varjelkoon, Gubblum, ja kuinka se kävi?"
"Siihen minä kyllä tulen, mutta muutamat ihmiset ovat vain niin
kärsimättömiä. Seuraavana aamuna minun tytär sanoi äirellens: 'Äite',
sanoi hän, 'eiköhän olisi parasta ottaa satulaa irti, kyllähän isä
siitä sitten selviää?'"
"Ja ottivatko ne sen irti?"
"Kyllä, miksikä ei? He veivät Bessyn ja minut sille pehmeälle paikalle,
joka tavallisesti on tallin takana ja siellä he päästivät hihnat irti
ja tyrkkäsivät sitä huutaen: 'Pois!'"
"Hyvä, mies, hyvä!"
"Hyvä! Ei sinne päinkään; se ei ollut ollenkaan hyvä sillä kertaa! Kun
minä pyörährin maahan, minä kyllä olin päässyt irti ponista, mutta minä
olin yhä kiinni satulassa."
"Mitäs ne sinulle sitten tekivät?"
"Minä tulen kohta siihenkin, mutta muutamat ihmiset ovat niin hirveän
ihastuneita kuulemaan itsensä puhuvan. Ne ottivat ylös minut, satulan
ja kaikki ja, panivat minut keittiön nurkkaan. Ja siellä minä olin
melkein koko viikon maaten ja valvoen, kartaten ja kehräten ja tullen
hirvittävän ohueksi. Mutta lopulta minä pääsin irti!" Tässä ilmausi
Gubblumin kasvoille ylpeä ilme, kun hän lisäsi: "Miten onkaan hyvä,
että ihminen on saanut kasvatusta! Me emme saa kasvatusta koskaan
liiaksi."
Eräs nuorukainen -- pitkä Gordie Moore -- pisti pitkän, laihan kaulansa
kahden tytön välitse esille ja sanoi:
"Opitteko te lukemaan ja kirjoittamaan ollessanne siellä kyökin
nurkassa, Gubblum?"
Kaikki tirskuivat ja tirkistelivät. Mutta välittämättä keskeytyksestä
Gubblum kohotti ruskeat kasvonsa, niin että aurinko paistoi niihin
täydeltä terältä ja sanoi:
"Sen teki minun poikani -- se, joka opiskelee papiksi. Hän tuli kotiin
Beestä ja, 'Äite', hän sanoi, ennenkuin oli ollut minuuttiakaan
talossa, 'otetaan isän kengät pois jalasta, tottapahan se sitten saa ne
irti jalustimesta'."
Kuulijat päästivät äänekkään naurun. Gubblum istui suorana satulassa ja
lisäsi sitten vakavin ilmein:
"Sitä se kasvatus auttaa ja kun lukee Raamatut ja kaikki! Jos minulla
olisi viisikymmentä poikaa, minä kasvattaisin ne kaikki papiksi."
Ihmiset hänen ympärillänsä nauroivat taas ja sitten he kokoontuivat
ryhmiin nyökytellen ja iskien toisillensa merkitsevästi silmää.
Kerjäläisen juttu oli huvittanut heitä ja he kohtelivat hellyydellä
ja ymmärtämyksellä hänen mielikuvituksensa lapsellista lentoa. Hän
puolestansa iloitsi yhtä paljon saadessansa näytellä yksinkertaista
ja typerää. Hänen silmänsä välähtivät, kun hän "loisti lahjoillansa".
Ihmiset nauroivat, hän hymyili salaa ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Gubblum Oglethorpe, Branthin harjun kerjäläinen lähti pois ja silitteli
poninsa takkuista harjaa. Hän aikoi viedä sen tilapäiseen talliin, kun
hän joutui silmä silmää vasten nuoren painijan, Paul Ritsonin kanssa,
joka tuli teltasta siistissä kävelypuvussansa. Suuresti hämmästyen
kerjäläinen katseli Paulia päästä jalkoihin ja sitten hän ihmetellen,
mitä nuorukainen siellä kaukana oli tehnyt, kysyi:
"Kas, koska te olette tullut takaisin näille main?" Paul hymyili.
"Tullut takaisin! Enhän minä ole poissa ollutkaan." Vanha mies vilkaisi
salaa Paulin kasvoihin ja iski silmää merkitsevästi. Nähtyään, ettei
hän voinut keskustelua jatkaa alkamaansa suuntaan, hän väänsi vinot
kasvonsa vakavaan irviin ja sanoi:
"Te olitte yötä Lontoossa kolme päivää sitten."
"Yötä Lontoossa kolme päivää sitten!" Paul nauroi ja nyökäten
muutamalle lähellä-seisovalle suuriääniselle laaksolaiselle sanoi:
"Geordie, nipistäpäs sitä vanhaa miestä saadaksemme nähdä, eikö hän
uneksi."
Sitä seurasi yleinen nauru, kysely ja tutkistelu Kerjäläinen otti
hatun päästänsä ja kynsien laiskasti korvallistansa kallisti päätänsä
sivulle, kohotti taaskin katseensa nuoreen Ritsoniin aivan kuin
tullakseen lopullisesti vakuutetuksi tämän läsnäolosta ja mutisi
puoliääneen: "Totisesti, pelkään, että olen lumottu -- niin minä olen!"
"Lumottu -- miksi?"
"Minä olisin voinut vannoa, että näin teidät muutamassa paikassa
lähellä Lontoota kolme päivää sitten."
"En ole ollut siellä kolmeen vuoteen", sanoi Paul.
"Ettekö te heiluttanut minulle kättänne, kun me menimme ohi -- minä ja
Bessy?"
"Heilutinko minä? Missä?"
"No, Haukka-Haikaran ravintolan edustalla Hendonissa."
"En ole ikinä nähnyt sitä paikkaa."
"Onko se totta?"
"Tottapa totta."
Vanhan miehen raskas pää painui vielä kerran sivulle ja ponin harjaa ja
otsatukkaa puhdistettiin kaikin voimin, niinkuin se olisi ollut vietävä
näyttelyyn. Sitten iski Gubblumin mieleen ensi kertaa ajatus, että Paul
tahtoi salata retkiänsä. Vanhus katseli ääneti ympärilleen, kohtasi
nuorukaisen katseen ja iski taas salaisesti silmää. Paul purskahti
nauruun, nyökkäsi hyväntuulisesti päätään ja melkeinpä myöntävästi iski
hänelle vastaukseksi silmää. Joukko, joka oli ympärille kokoontunut,
huomasi tilanteen hullunkurisuuden ja nauraa kikatti kyllin kuuluvasti
kiihoittaakseen kerjäläisen kiukkua.
"Mutta minä sanon, että minä olen _nähnyt_ teidät", huusi Gubblum
kaikin voimin.
Samana hetkenä eräs hoikka nuorukainen asteli hitaasti ryhmän sivu.
Hän oli hyvin puettu ja käyttäytyi hieman arvokkaan keikarimaisesti;
kiinnittämättä huomiota siihen, mitä puhuttiin, hän hieman väsynein
ja laahaavin askelin jatkoi matkaansa. Kun muutamat laakson miehet
kumarsivat hänelle, tuli hänen hymynsä lämpimäksi. Hän oli Hugh Ritson,
Paulin nuorempi veli.
Gubblumin kiihko yhä kasvoi. "Te seisoitte Haukka-Haikaran portaalla",
hän sanoi, "ja minä heilutin kättäni ja huusin: 'Hyvää huomenta, herra
Paul.' Niin, sen minä tein!"
"Älkää sanoko niin!" lausui Paul teeskennellyn juhlallisesti. Hänen
veljensä oli kuullut kerjäläisen sanat ja pysähtynyt.
"Mutta minä sanon", virkkoi Gubblum ravistellen suurta päätänsä.
Saakoon jokainen hullutteleva nuori herra tietää, ettei hänen kanssaan
ole leikittelemistä, sillä se on samaa kuin hajoitella kiviä omaan
puutarhaansa.
"Miksi, Gubblum?" kysyi Paul hyväntuulisesti nauraen. "Mitä minä tein
Hendonissa?"
"Tein! Poika, jonka tapasin siinä lähellä kadulla, sanoi, että herra
Paul pitää kapakkaa."
"Pitää kapakkaa!"
Tätä seurasi hirveä naurunräjähdys, jonka keskeltä joku huusi:
"Koettakaapas, pojat, eikö tuo Gubblum-ukko nuku?"
"Ja jos minä nukun, on sekin parempi kuin valvoa mielipuolien kanssa,
eikös olekin?" kiivaili Gubblum.
Sitten kerjäläinen kynsi taas päätänsä ja virkkoi hiljaisemmin: "Niin
se on! Ellette se ollut te, niin sitten se oli se vanha kaviojalka
itse."
"Olemmeko me niin samannäköiset? Mulla ei kuitenkaan ole kaviota."
"Sen nimi oli joka tapauksessa Paul."
Hugh Ritson oli avannut kyynärpäillänsä tien Gubblumin luo ja kuunteli
nyt tavattoman tarkasti. Kun toiset olivat nauraneet, hänen kasvojensa
ilme oli pysynyt täysin muuttumattomana.
"Paul -- mitä?" hän kysyi.
"Eikä ollut -- hirtä minut -- minä taidan olla vanha hourupää -- toden
totta olenkin!"
Hugh Ritson kääntyi ympäri ja asteli tiehensä.