Vuonna 1845.
Oli kylmä joulukuun aamu. Ilma oli sakea ja hämärä muutamalla Lontoon
poliisiasemalla. Lamppujen valot näyttivät himmeiltä ja torkkuvilta,
samoin kuin ihmisetkin tänä varhaisena hetkenä. Eräs nainen lapsi
sylissä oli puolittain pakotettu ja vedetty istumaan syytettyjen
penkille. Hän oli nuori; irtipäässeitten, sotkeutuneitten hiusten
takaa hänen kasvonsa vielä näyttivät tyttömäisiltä. Hänen piirteillään
lepäsi tuskan ilme. Katse oli hetkittäin tyyni, mutta toisin ajoin
levoton ja uhkaava. Hänen pukunsa oli alkujaan ollut rikas, mutta nyt
se oli revitty ja likainen, ja raskaina laskoksina se peitti hänen
vartaloansa. Lapsi, jota hän kantoi, näytti ehkä neljän kuukauden
vanhalta. Hän painoi sitä suonenvedontapaisesti rintaansa vasten, ja
kun se heikosti itkeä kitisi, hän hyssytteli sitä koneellisesti.
"Teidän kunnia-arvoisuutenne, tämän henkilön minä vedin maalle joesta
tänä aamuna kello puoli kaksi", sanoi eräs konstaapeli. "Hän oli
heittäytynyt jokeen Mustanmunkin sillan portaalta."
"Oliko hänellä lapsi mukanansa?" kysyi oikeudenvalvoja.
"Oli, teidän korkea-arvoisuutenne; ja kun minä nostin hänet maalle,
minä en mitenkään saanut lasta hänen sylistänsä -- hän painoi sitä
niin lujasti rintaansa vasten. Äiti oli tajutonna, mutta lapsi avasi
silmänsä ja itki."
"Ettekö ole saanut tietää hänen nimeänsä?"
"En, herra; hän ei halua vastata meille mitään, kun me kysymme sitä
häneltä."
"Minulle on sanottu", virkkoi kirjuri, "että kysyttäessä hänen nimeänsä
ja olosuhteitansa, hän pysyy täydellisesti vaiti. Tohtori on sitä
mieltä, teidän korkea-arvoisuutenne, että tuo nainen ei ole täysin
syyntakeinen."
"Hänen joutumisensa tänne tukee kyllä sitä otaksumaa", vastasi
virkamies.
Nuori nainen oli tylsänä tuijotellut ympärilleen mistään välittämättä.
Hän näytti tuskin tajuavan, että satakunnan ihmisen silmät
tarkastelivat hänen hurjistuneita kasvojansa.
"Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?" kysyi virkamies.
"On, teidän korkea-arvoisuutenne, minä löysin sen vanhan naisen, jonka
luona hän on asunut."
"Tuokaa se vanha ihminen kuulusteltavaksi."
Keski-ikäinen nainen -- pienikasvuinen, levoton ja ruma kepsutti
sisään. Nimekseen hän ilmoitti Drayton. Hänen miehensä oli hotellin
ovenvartija. Hänellä oli talo Pimlicossa. Kuukausi sitten hänellä
oli ollut vuokrattavana huone ensimmäisessä kerroksessa. Hän oli
pannut ilmoituskortin akkunaan ja pidätetty oli ilmestynyt. Hän oli
hyväksynyt tämän nuoren rouvan vuokralaisekseen ja oli saanut vuokransa
täsmälleen. Ei tiennyt mitään, kuka hän oli tai mistä hän tuli. Ei
ollut myöskään saanut selville hänen nimeänsä. Oli kuullut hänen
nimittävän lasta Pauliksi. Se oli kaikki, mitä hän tiesi.
"Hänen ammattinsa, hyvä eukkoseni, mikä se oli?"
"Ei mikään; ei hänellä ollut mitään ammattia, teidän
korkea-arvoisuutenne."
"Eikö hän mennyt koskaan ulos -- ei öisinkään?"
"Ei, herra; kaikista vähimmin öisin, herra. Toivon teidän
korkea-arvoisuutenne pitävän minua kunniallisena ihmisenä, herra."
"Ei tehnyt mitään elääksensä ja kuitenkin maksoi teille. Annoitteko te
hänelle ruokaa?"
"Annoin, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän sai itse keittää, mitä
halusi, mutta se nuori, onneton raukka ei koskaan näyttänyt haluavan
mitään, herra."
"Eikö hän koskaan puhunut teille?"
"Ei, herra, ei hän tehnyt muuta kuin itki. Hän itki, itki, itki, ellei
nauranut ja silloin se oli kauheata, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun
mieheni aina sanoi, ettei sitä tiedä, mitä se vielä tekee."
"Onko hän naimisissa, tiedättekö?"
"On, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän käytti vihkimäsormusta, aivan
oikeata vihkimäsormusta -- mutta kerran hän riisti sen irti ja heitti
tuleen. Minä näin sen omin silmin, herra, muuten minä en olisi uskonut
sitä enkä ole ikinä sellaista nähnyt. Mutta se onneton raukka ei aina
ymmärrä, mitä tekee, sanoo minun mieheni."
"Minkälainen hänen suhteensa lapseen oli? Näyttikö hän rakastavan sitä?"
"Voi, näytti, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän syleili, syleili,
syleili sitä lakkaamatta, kutsui sitä lemmikikseen ja Paul, Paul, Paul
oli kaikki, mitä hänellä oli tässä maailmassa."
"Milloin te näitte häntä viimeksi ennen tätä päivää?"
"Eilen, herra. Hän pani hatun päähänsä ja heitti kapan hartioillensa ja
käärittyään lapsen shaaliin meni iltapäivällä ulos. 'Se tekee teille
oikein hyvää', sanon minä hänelle. 'Kyllä, rouva Drayton', sanoo
hän, 'se tekee meille molemmille maailman hyväksi.' Tämä tapahtui
takaovella, teidän korkea-arvoisuutenne, ja ilta oli ihana, mutta en
minä ikinä saattanut arvata, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hän ei ymmärrä
tekojaan, nuori raukka -- kuten minun --"
"Ja kun yö tuli, eikä hän ollut palannut, menittekö te etsimään häntä?"
"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, sillä minä sanon miehelleni,
sanon minä: 'Se onneton nuori raukka, minä en voi levätä vuoteessani,
ellen saa tietää, mihin hän on joutunut.' Ja minun mieheni, hän sanoo
minulle: 'Maggie', sanoo hän, 'mene sinä poliisiasemalle ja kerro
upseerille hänen tuntomerkkinsä', sanoo hän. 'Pitkä nuori nainen, joka
saattaisi olla oikea rouva, kantaen lasta -- se kyllä riittääkin',
sanoo hän. Ja minä menin. Ja tänä aamuna eräs upseeri tuli ja minä näin
hänen naamastaan, että jotakin oli tapahtunut, ja --"
"Pyytäkää tohtori tänne. Onko hän täällä?"
"On, teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi konstaapeli.
Rouva Drayton oli työnnetty ulos huoneesta. Hän pysähtyi kuitenkin
ensimmäiselle portaalle:
"Ja minä toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa -- hän kun ei
oikein ymmärrä, kuten minun mieh--"
"Hyvä on, tuon kaiken me kyllä tiedämme. Ulos nyt; tätä tietä; älkää
kiusatko hänen korkea-arvoisuuttansa!"
Portaan alapäässä nainen pysähtyi taas, nenäliina silmillään.
"Ja panee itkemään, kun täytyy nähdä hänet, onneton raukka, ja lapsi
myös, sillä hän on ymmärtämätön kuin kissanpoika, ja minä toivon, ettei
hänelle mitään tehdä, kuten --"
Rouva Draytonin enemmät toiveet ja pelko häipyi poliisiaseman meluun.
Nuori nainen syytetyn penkillä yhä tuijotteli välinpitämättömänä
ympärilleen. Hänen itsemurha-yrityksensä todisti, kuten tavallisesti,
täydellistä vararikkoa rakkauden asioissa. Ehkäpä hän oli naimisissa
oleva nainen, jonka hänen miehensä oli hylännyt. Luultavasti hän oli
taas yksi niistä onnettomista ylhäisön naisista, jonka raskauden häpeä
oli tehnyt mielipuoleksi. Ilmeisesti hän oli sivistynyt ja tunteiltaan
hienostunut ihminen.
"Hänellä täytyy olla toki joitakin sukulaisia", sanoi virkamies, ja
kääntyen syytettyyn hän virkkoi hillitysti: "Sanokaa meille nimenne,
hyvä rouva."
Nainen ei näyttänyt kuulevan, vaan painoi lasta lujemmin rintaansa
vasten, niin että se heikosti itki.
Virkamies koetti uudestaan:
"Lapsenne nimi on Paul, eikös olekin? Paul -- niinkö?"
Nainen katsahti ympärilleen, heitti silmäyksen virkamieheen ja ihmisiin
poliisikamarissa, mutta ei virkkanut mitään.
Juuri sillä hetkellä ovi virkamiehen vastapäätä olevalla seinällä
avautui äänettömästi, ja eräs herrasmies astui sisään. Naisen
harhailevat silmät sattuivat häneen. Sinä hetkenä tylsyys hänestä
oli kadonnut. Hän iski katseensa tulijaan. Hänen kasvoilleen levisi
syvän tuskan ilme. Hän veti lapsen sivulleen, aivan kuin kätkeäksensä
sen toisten silmiltä. Sitten hänen katseensa värähti ja hän kaatui
takanaan olevan konstaapelin syliin. Nyt hän oli tunnotonna. Hämärästä
huolimatta katselijoitten kasvoille ilmestyi lämmin säälin ja osanoton
ilme.
Huomattiin, että herra, joka juuri oli saapunut poliisiasemalle, heti
paikalla poistui sieltä. Virkamies näki hänen puikahtavan ovesta ulos,
niinkuin hän olisi ollut säikähtänyt varjo.
"Toimittakaa hänet heti Dartfordin turvakotiin", sanoi virkamies, "minä
annan paikalla määräyksen."
Kuului ääni poliisikamarin perältä. Se oli rouva Draytonin ääni, joka
kuului nyyhkytysten välistä.
"Ja jos te suvaitsette, teidän korkea-arvoisuutenne, sallikaa minun ja
minun mieheni ottaa lapsi hoitoomme, kunnes tuo onneton nuori raukka
paranee ja voi noutaa sen pois. Meillä ei ole omia lapsia yhtään ja
minun mieheni ja minä tahtoisimme ottaa sen, eikä kukaan pidä siitä
parempaa huolta, teidän korkea-arvoisuutenne."
"Minä luulen, että te olette hyvä nainen, rouva Drayton", virkkoi
virkamies. Sitten kääntyen kirjuriin hän lisäsi: "Kuulustelkaa häntä,
ja jos hänen asemansa on tyydyttävä, antakaa lapsi hänelle."
"Oi, kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne! Panee minut itkemään --"
"No, no, hyvä on. Älkää huoliko nyt -- kyllä me ymmärrämme sen --
tulkaa nyt."
Tullessaan tuntoihinsa vanki huomasi, että hänet oli nostettu pois
syytetyn penkiltä ja eräs konstaapeli otti lasta hänen sylistään. Hän
puristi sitä kuumeentapaisesti:
"Viekää minut pois", hän kuiskasi vapisevalla äänellä ja hänen
katseensa harhaili ovelle.
"Ottakaa kiinni se mies", sanoi virkamies osoittaen ovea, josta vieras
oli poistunut.
Eräs poliisi riensi kiireesti ulos, mutta palasi pian virkkaen: "Hän on
mennyt."
"Viekää minut pois, viekää minut pois", huusi vanki kiihkeästi
rukoillen. "Paul, Paul, minun oma pikku Paulini." Naisen hengitys kävi
tuskaisena puuskutuksena ja lapsi parkui, kun hän niin lujasti pusersi
sitä rintaansa vasten.
"Viekää ne pois", sanoi virkamies.
Syntyi yleistä liikettä. Poliisikamarissa olevat ihmiset työntyivät
kasaan, kuten lampaat, lattia kolisi ja kaikki kuiskailivat ja
porisivat yht'aikaa. Virkamiehen vakavantyynille kasvoille ilmestyi
hymy, ja kellertävä kaasu loi puolihämärää valoaan, kuten ennenkin.
Sitten liike taas asettui, nainen ja lapsi olivat menneet, ja
poliisikamarin yksitoikkoinen elämä kulki edelleen entistä latuansa.
Kuusi kuukautta myöhemmin eräs kaunis nainen, kasvoiltaan vieläkin
tyttö, vaikka silmissä kärsimyksen ilme, pysähtyi muutaman talon ovelle
Pimlicossa, ja koputti keveästi.
"Minä tahtoisin nähdä rouva Draytonia", hän sanoi, kun eräs vanha
ihminen avasi oven.
"Varjelkoon, ne ovat menneet, rouva Drayton ja hänen miehensä."
"Menneet!" sanoi se nuori nainen, "menneet! Mitä te tarkoitatte?"
"Mitä, menneet -- muuttaneet muualle -- ottaneet toisen asunnon."
"Muuttaneet, ottaneet toisen asunnon?" tämä ajatus näytti hitaasti
pystyvän hänen päähänsä.
"Totta kai. Mitäs hän muuta olisi voinut tehdä, kun suuri hotelli
vaihtoi isäntää ja hän menetti paikkansa? Vuokria ei voida tyhjällä
maksaa ja jotakinhan täytyy myöskin suuhun panna."
"Menneet? Oletteko te villi? Rouva, ajatelkaa, mitä te sanotte. Mihin
menneet?"
"Mistä minä sen tietäisin, mihin? Villi, vielä vai! En tahdo väittää,
eivätkö muut näytä vielä villimmiltä kuin minä."
Se nuori nainen otti häntä kiinni olkapäistä.
"Älkää sanoko sitä -- älkää sanoko, ettette tiedä, mihin he ovat
menneet. He ovat vieneet minun lapseni, minä sanon teille -- minun
pienen, onnettoman Paulini."
"Ai, sitten te olette se nuori raukka, joka hukutti itsensä, oletteko
te? Niin, niin. Ne ovat nyt joka tapauksessa menneet ja vieneet
pienokaisen mukanansa eikä kukaan voi sanoa, mihin. Saatte uskoa minua,
tai kysykää naapureilta."
Se nuori nainen nojasi ovenpieleen valkeiksi valahtanein kasvoin ja
suurin silmin.
"Voi, voi, kuinka raskaasti se häneen vaikuttaa! Jaa, jaa, hän ei
sittenkään ole pahinta lajia, kun kaikki käy ympäri. Niin, niin, kuka
sitä olisi voinut uskoa! No, no, tulkaa sisään ja istukaa hetkinen.
Hirveätä _on_ menettää lapsosensa ja -- minunkin on vaikea sanoa se
hänelle. Erehtynyt tai ei, se on kuitenkin omaa lihaa ja verta, ja
niinhän minä olen aina sanonut."
Se nuori nainen vietiin huoneeseen ja istutettiin tuolille. Hän nousi
kuitenkin pian vanhan vaimon estelyistä huolimatta.
"Minä pakahdun", hän sanoi.
"Levätkää hetkinen, levätkää nyt, ystäväni -- tuossa -- tuossa."
"Ei, ei, hyvä rouva, antakaa minun mennä."
"Taivas teitä auttakoon, lapsi; miten onnettomalta te näytätte!"
"Taivas ei ole minua milloinkaan auttanut", sanoi se nuori nainen.
"Minä olin laupeudensisar vain kaksi vuotta sitten. Eräs mies tutustui
minuun, kosi minua ja meni kanssani naimisiin, mutta hylkäsi minut.
Minä koetin kuolla, mutta ne pelastivat minut. He erottivat minut
lapsestani ja panivat minut turvakotiin. Minä pakenin sieltä ja tulin
hakemaan lemmikkiäni, mutta hän on mennyt."
"Rakas lapsi, rakas lapsi!" ja vanha vaimo siveli osaaottavasti hänen
päätänsä.
"Antakaa minun mennä!" sanoi se nuori nainen hypähtäen uudestaan ylös.
"Jos ei taivas tahdo tehdä mitään minun hyväkseni, ehkäpä maailmalla on
enemmän sääliä."
Kuolemankalpeat kasvot vastasivat huonosti sitä naurua, jonka hän
päästi hyvästiksi, kun hän niskojansa nakaten kiiruhti matkaansa.