Vaikka ihmiset näin Toivosesta pahaa ajattelivat ja puhuivat, oli hän
kuitenki leppiäs ja kaikkia kohtaan ystävällinen. Alussa hän kulki
ympäri jokaisen tykönä heidän kotonansa, kyseli heidän lapsistansa, ja
heidän taloudestansa, millä tavalla he tiluksiansa viljelivät, ja
kaikista muista asioista.
Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenki voimakas; ei juuri ylen
rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli
siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut
kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli
köyhyys ja viheliäisyys silmin nähtävät. Sadasta talon-isännästä
lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat
jotenkuten aikaan, vaikka olivat sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat
olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja
pystössä pysyä.
Jo huoneitten ulko-näöltä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä
mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut
ja sillensä jääneet, ilman korjaamata; akkunanklasit rikki, ja reijät
rievuilla kiinni tukitut eli tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin,
tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja
penkit pesemätä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei
olisi koskaan nähnyt vettä, niin siihen oli likaa paatunut. Samassa
tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä
sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huonet
eli kyökki, kussa ruat keitettiin, mutta kyökki-kaluja eli keittoaseita
oli aivan vähän, ja netkin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat
siellä ja täällä pesemätä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa eli
järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten
tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita
eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden
päällä ja ympärillä, huiskin haiskin pelto-aseita, puita, halkoja, ja
kaikellaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja
vaimot kulkivat rikkinäisillä eli paikatuilla, likaisilla vaatteilla
eli ryysyillä, usein viikottain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemätä.
Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä
maata ilman korjuta omassa liassansa, ja jotka olivat vähän vanhemmat
juoksivat ulkona melkeen alastomina eli rypöivät tunkiolla, tahi
sisällä uunin takana.
Ei ollut siis ihmet, jos sellainen saastaisuus siitti kaikellaisia
tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä
haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, eli tietäjän, eli noidan,
eli kuoharin, eli senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa
vaatinut. Ja jos isäntä eli emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön,
silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tästä hädästä täytyi
sentähden myydä talon irtainta kalua eli viljaa eli karjaa, eli joku
osa talon maatakin, elikkä rahaa lainata suurta korkoa (intressiä)
vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi
kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan; josta luonnollisesti
seurasi ulosmittaus eli kaiken tavaran pois myyminen auksjonin kautta,
ja niin tultiin vaimoneen lapsineen maantielle.
Jos nyt Toivonen silloin tällöin tahtoi antaa jonkun hyvän neuvon, ja
nuhteli heitä siivottomuudestansa ja epäjärjestyksestänsä, sai hän vaan
pahoja sanoja. Muutamat sanoivat: »eipä tuo nyt saata köyhällä olla
paremmassa tilassa, ja tällä täytyy aikaan tulla.» Toiset taas
sanoivat: »Mitä se sinuun koskee? Katso sinä omia keinojasi!»
Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen
elämä, enemmin tavaraa ja kaluja että vaatteita. Mutta tavattiinpa
heilläkin paljon kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa
ja joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein
kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät
pitäneet juuri paljo parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa
ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja
tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin
valituksia pahoista ajoista, Esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin
melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkauntuneet, niin harvat
olivat jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan,
seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen Ruplan velka, lankesi ränttyin
ja kaikkein yhteisten ulostekoin maksu varakkaampain niskoille. Tästä
he olivat pahoilla mielin ja murisivat.
Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan ja alinomaa kuului
riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi
toista; Jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei
ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät
kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä,
jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi
suuren korkorahan, 12, 20 ja enemminkin sadalta, ilman että se heidän
sydäntänsä liikutti eli omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan
kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoittivat rikkaiden
puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvoja ja puiden hedelmiä,
kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui jota helposti saattivat
ottaa. Ei siellä ollut sanaan, eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin
keskellä oli alinomaa vainoa, riitaa ja torua. Tätä näkivät lapset joka
päivä, eivätkä parempaa oppineet.
Vaikka nyt kansa oli näin silmin nähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka
jokainen haukkui Esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka
rahaa kenellään koska tarpeelliset maksut piti suoritettaman, olivat he
kuitenkin ylpiät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla
työllä itsiänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä
eli varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: »Jumalan kiitos,
näinpä hyvä on! miksikä itseänsä yli määrin vaivata, koska aikaan
tullaan?» Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuin tuo
tuostakin kädet ristissä ja tupakka-piippu suussa, sanoivat: »No,
ihmisiähän mekin olemma; levätä tuota nyt aina tarvitsee.»
Mutta lauvantaina eli sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa
juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huuttiin:
»tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!» Ja niin meni kurkun
kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi
hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei
arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä,
sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt että kurkku olisi kuivana.
Mutta kotona oli vaimolla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska
taas oli rahaa talossa; jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman;
silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi
joka päivä ollut viiminen. Sanottiin muka »Herra Jumala, harvoin hän
tällainen tila meitä kohtaa. Saanee hän tuota nyt kerran edes elää
vähän paremmin. Mitäpä tässä elämässä muutoin olisikkaan?»
Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos
kaupungista ja likitienoissa oli markkinat, niin sinneppä piti muka
mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja
kuullaksensa, mitä uutta mailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten
riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan
että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää eli hyödytystä. Ei suinkaan
sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi.
Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja,
Esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.
3.