Nyt on tämä kertomus Mary-'Gusta Lathropista melkein lopussa. Ennenkuin
Crawford matkusti South Harnissista, mikä tapahtui vasta seuraavan
viikon lopulla, päätettiin, että jonakin päivänä seuraavan vuoden
kesäkuussa Mary lakkaisi olemasta Mary-'Gusta Lathropina. Siinä saatiin
puhua pitkin jos poikinkin, sillä olihan nyt vastattava niin moniin
hämmästyttäviin kysymyksiin.
Ensiksikin oli heidän keskusteltava Crawfordin tulevaisuudesta. Hänen
isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi niin suuren omaisuuden ja
niin paljon korkoa antavia kaivososakkeita, ettei hänen olisi ollut
ollenkaan pakko jatkaa lääketieteellisiä opintojaan, jos hän vain olisi
halunnut luopua niistä. Mutta hän ei halunnut.
»Muistaakseni kerroin sinulle, Mary, tuona sunnuntai-iltana, kun
ensimmäisen kerran tapasimme toisemme rouva Wyethin luona», hän sanoi,
»että olen aina halunnut ruveta lääkäriksi. Isä ei ollut oikein
suostuvainen siihen, sillä hän olisi halunnut minusta liikemiestä,
mutta minä en suostunut. Rakastan työtäni, enkä aio siitä luopua, vaan
jatkaa sitä. Jos olisin niinkin rikas kuin tusina Rockefellereitä, ei
se vaikuttaisi mitään asiaan. Mutta ymmärtääkseni en ole ollenkaan
rikas. Olen ajatellut hyvin vakavasti, paljonko noista rahoista
oikeastaan kuuluu minulle.»
Mary nyökäytti päätään. »Luullakseni ymmärrän, mitä tarkoitat», hän
sanoi.
»Niin, luullakseni ei sitä voida epäilläkään, että melkein kaikki
isäni omaisuus on koottu tuolla Lännessä sen jälkeen kuin», hän
epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten, »tuo toinen kuoli ja isäni meni
naimisiin äitini kanssa. Mutta minusta tuntuu kumminkin aina siltä,
että tuo omaisuus kuuluu oikeastaan enoillesi, tuon vanhan liikkeen
elossa oleville jäsenille. Jos voisin, luovuttaisin sen heille.»
Mary hymyili. »Kiitoksia, ystäväni, että sanoit tuon», hän sanoi.
»Tiedän sinun tarkoittavankin sitä, mutta tekisit vain hyödyttömän
tarjouksen, sillä he eivät huolisi siitä.»
»Tiedän sen. Meidän on senvuoksi koetettava lahjoittaa se heille
jollakin toisella tavalla. Otaksukaamme kumminkin, että heitämme tämän
asian mielestämme joksikin ajaksi, jotta voin palata takaisin työhöni.
Aion jatkaa sitä. Se on mieliajatukseni, ja sinäkinhän sanot tahtovasi
sitä.»
»Niin teenkin. Olen varma, että tulet onnellisemmaksi tuolla
alalla kuin millään muulla, ja sitäpaitsi — olen luullakseni hyvin
epäkäytännöllinen, mutta minusta tuntuu kumminkin, että sinä siten
saat kiittää itseäsi menestyksestäsi. Tuo ajatus, että olemme jollakin
tavoin riippuvaisia noista rahoista, ei tunnu minusta miellyttävältä.
Ah, en voi selittää sitä oikein, mutta tuo ajatuskin tuntuu minusta
hyvin tympäisevältä.»
»Ymmärrän sen. Haluan meloakin omaa kanoottiani itse, jos vain voin.
Mutta tuollaisen nuoren lääkärin kanootti voi alussa olla hyvinkin
hidaskulkuinen. Ja tarkoitukseni on ottaa siihen matkustajakin, kuten
tiedät, ja minä haluan, että hän istuu siinä mukavasti.»
Mary naurahti tyytyväisesti. »Niin hän tulee tekemäänkin», hän sanoi.
»Enkö ole kertonutkaan sinulle, mitä juttelin Shad-enon kanssa tässä
muudanna päivänä? Hän huomasi minun istuvan ruokasalin ikkunassa ja
katselevan jotakin, joka ei luullakseni ollut mitään. Olin luullakseni
hyvin tyhmän näköinenkin, koska hän kysyi, mitä ajattelen. Sanoin:
'En juuri mitään erikoista', joka ei ollut totta. Hän sanoi silloin,
että se mahtaa kumminkin olla hauskaa ajateltavaa, koska näytän niin
iloiselta. Sanoin hänelle olevanikin iloinen. Sitten kysyin häneltä,
sillä kuten tiedät, on omatuntoni minua hieman soimannut, onko hän
varma, että hän ja Zoeth-eno ovat onnellisia, koska en minäkään muuten
voi olla.»
»Tuollainen on niin sinun tapaistasi. No, mitä hän vastasi siihen?»
»Ah, hän nauroi tuota leveätä nauruaan ja käski minun olla
huolehtimatta. 'Olen hyvin tyytyväinen elämääni juuri nyt tällä haavaa,
Mary-'Gusta', hän sanoi, ja mitä taasen Zoethiin tulee, kysyi hän
minulta juuri tänä aamuna, tuntuuko minusta väärältä, että olemme — hän
tarkoitti itseään ja minua, niin tyytyväisiä tämän maailman asioihin.
Tiedän senvuoksi, että hän on onnellinen. Kun Zoeth alkaa tuntea
itsensä hyvin onnelliseksi, luulee hän olevansa hyvin syntinen. 'Mutta
toivoakseni ei tuollainen synnintunto ole ainoa onnellisuuden merkki',
sanoin minä, 'koska et luullakseni tunne itseäsi ollenkaan sellaiseksi.
Et ole ainakaan sanonut sitä milloinkaan.'»
Crawford nauroi ja sitten seurasi tuollainen väliaika keskustelussa,
josta, vaikka se ehkä onkin hyvin mielenkiintoinen siihen osallisille,
asiaan kuulumattomat eivät luultavasti välitä. Kun se oli ohi, sanoi
Mary:
»En tietystikään ole niin järjetön, että vaadin sinua jättämään
kokonaan rauhaan nuo isältäsi saamasi rahat. Sellainenhan olisi
vallan naurettavaa. Tarkoitan vain sitä, ettemme saa olla siitä
riippuvaisia, se ei saa muuttaa suunnitelmiamme eikä turmella meidän
elämäntehtäväämme eikä tehdä mitään tuollaista. Se muuttaa tietysti
elämän helpommaksi meille, ja sen avulla voimme me huojentaa myös
muiden huolia. Luullakseni on meidän käytettävä sitä niin.»
»Aivan niin, kultaseni. Ja minusta tuntuu kuin ensimmäinen
velvollisuutemme olisi ajatella enojasi. Jos he suostuisivat, mutta
luullakseni ei sellaiseen ole olemassa minkäänlaisia edellytyksiä,
ehdottaisin, että he myisivät kaupan, ravintolan ja kaiken muunkin ja
tulisivat mukanamme sinne, jonne aiomme muuttaa, jotta voisimme tehdä
heidän vanhuudenpäivänsä helpoiksi ja huolettomiksi.»
Mary pudisti päätään. »He eivät pitäisi sellaisesta suunnitelmasta
ollenkaan», hän sanoi, »sillä tuo omituinen vanha kauppa on heidän
elämänsä ilo. Ellei heillä olisi sitä, eivät he tietäisi, mihin
ryhtyä, vaan olisivat yhtä avuttomia, yksinäisiä ja surkeita kuin pari
eksynyttä kissanpoikasta. Ei, jos haluamme pitää huolta heistä, on
meidän pidettävä myöskin huolta Hamilton ja Kumppanista. Ja meidän on
koetettava salata se, että teemme sen», lisäsi hän päättäväisesti.
Crawford näytti huolestuneelta. »Luullakseni olet oikeassa», hän sanoi,
»mutta jonkunlaiseen pulaan he kumminkin joutuvat, sillä me kai tulemme
joka tapauksessa matkustamaan pois heidän luotaan.»
»Ah, ei, emme voi menetellä niin, emme ainakaan heti!»
»Mutta minusta tuntuu kumminkin siltä, että meidän on pakko. Olemme
päättäneet, sinä ja minä, että matkustan takaisin Länteen lopettamaan
lukuni, ja suunnitelleet, että tulen sitten tänne ja menen kanssasi
naimisiin. Sen jälkeen — no niin, sen jälkeen olemme päättäneet, että
asetun asumaan jonnekin ja aloitan vastaanottoni. Otaksun, että tulet
silloin kanssani?»
»Joutavia! Tietysti minä tulen.»
»Toivoinkin sitä. Mutta ellemme voi poistua enojesi luota ja elleivät
he halua luopua kaupasta, niin millaisiin toimenpiteihin me silloin
ryhdymme? Nostammeko tuon kaupan rattaille voidaksemme viedä sen
mukanamme?»
Mary katsoi häneen ja hymyili. »Minulla on muudan suunnitelma»,
hän sanoi. »En ole saanut sitä vielä aivan valmiiksi, mutta jos se
osoittautuu mahdolliseksi, on se luullakseni aivan mainio. Ei, en aio
kertoa sinulle, millainen se on, joten et saa minua kiusatakaan. Et
suinkaan ole milläsikään, että suunnittelen puolestasi ja komentelen
sinua? Toivoakseni et siitä välitä, koska en voi sille mitään. Minut on
luotu sellaiseksi, luullakseni.»
»En. Komentele sinä vain.»
»Niin minä teenkin. Olen kuin tuo skotlantilainen tyttö tuossa
kappaleessa, jota rouva Wyeth vei minut katsomaan Bostonissa — Bunty
hänen nimensä oli. Hän pakotti minut ajattelemaan itseäni useammasti
kuin kerran, vaikka hän olikin minua paljon nokkelampi, kappaleen
lopussa sanoo hän sulhaselleen: 'William, minun on pakko sanoa sinulle,
että jos menen naimisiin kanssasi, rupean sinua kasvattamaan.' Hän
tarkoitti, ettei hän voi sille mitään. En minäkään. Pelkään sen olevan
synnynnäistä minussa.»
Crawford kumartui ja suuteli häntä.
»Muistatko Williamin vastauksen?» hän kysyi. »Mutta minäpä muistan. Se
kuului: 'Bunty, minä aivan loistan häpeässäni!' Komentele sinäkin niin
paljon kuin suinkin, tyttöseni; minäkin loistan siinä.»
Suunnitelmakin onnistui ja se oli tällainen: Tohtori Harley, joka
oli harjoittanut lääkärin ammattia South Harnississa yksiviidettä
vuotta, aikoi vetäytyä lepoon parin vuoden kuluttua. Hän oli halukas
myymään praktiikkansa tuon ajan kuluttua. Hän piti Crawfordista. Hän
oli kiintynyt nuorukaiseen silloin kun Crawford oli ensimmäistä kertaa
vieraillut kaupungissa Keithien luona. Sittenkuin Mary oli kertonut
suunnitelmansa Crawfordille, meni Crawford käymään tuon vanhan lääkärin
luona. Ennen viikon loppua päätettiin, että Crawford, lopetettuaan
lukunsa yliopistossa ja harjoittelunsa sairaaloissa, tulee South
Harnissiin, työskentelee siellä vuoden tohtori Harleyn apulaisena,
ostaa sitten praktiikan ja, kuten kapteeni Shad sanoi, ripustaa sitten
oman kylttinsä seinälle.
»En aio jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi», sanoi Crawford, »mutta
lyhytaikainenkin oleskeleminen täällä hyödyttää minua. Harley on mitä
kunnollisin vanhus ja hyvin pätevä tällaisen paikkakunnan lääkäriksi.
Hän on antava minulle sellaisia ohjeita, että ne pian osoittautuvat
aivan korvaamattomiksi. Tällainen maaseutupraktiikka on sitäpaitsi
paras opettaja.»
Mary nyökäytti päätään. »Niin», hän sanoi. »Ja tämän talven kuluessa
opetan minä Simeon Crockerin taitavaksi kaupanhoitajaksi, ja
teeravintolani voin luullakseni myydäkin. Enoni eivät välitä siitä
kumminkaan paljon. He ovat täydellisesti onnellisia saadessaan häärätä
tuolla kaupassaan, ja kun Simeon tekee kaikki kovimmat työt ja ottaa
suurimmat huolet omille hartioilleen, voivat he häärätä siellä
sydämensä pohjasta.»
»Mutta otaksuhan nyt, ettei Simeon saakaan sitä kannattamaan», vihjaisi
Crawford. »Sellainen mahdollisuus voidaan ainakin ottaa lukuun. Kaikki
eivät ole Napoleoneja — minun pitäisi kai sanoa kuningatar Elisabetheja
— liike- ja raha-asioissa, kuten sinä, nuori neitoseni, olet.»
Mutta Maryn luottamusta ei voitu ollenkaan horjuttaa.
»Kyllä se kannattaa», hän sanoi. »Elleivät paikkakuntalaiset ja
kesävieraat osta tarpeeksi, voimme me auttaa. Meillähän on nuo Lännen
rahat, kuten tiedät.»
Crawford nyökäytti päätään myöntävästi.
»Hyvä!» hän huudahti. »Olet oikeassa. Siinä on meillä kumminkin
jonkunlainen pieni mahdollisuus, eivätkä he saa milloinkaan tietää.»
* * * * *
Hän matkusti tiehensä viikon lopulla, mutta hän tuli takaisin jouluksi
ja pääsiäiseksi ja jälleen toukokuun lopussa. Ja pian senjälkeen
muutamana päivänä kesäkuun alussa hän seisoi Sam Keithin vieressä
tuon rannalla olevan valkoisen talon salissa, Edna Keithin soittaessa
»Täältä saapuu morsian»-nimistä kappaletta pianolla, joka oli vuokrattu
erikoisesti tähän tarkoitukseen. Käsi Zoethin käsivarrella ja kapteeni
Shadrach ja Barbara Howe aivan kintereillään Mary käveli hymyilevien ja
kyyneliä vuodattavien ystäviensä keskitse sulhoaan vastaan.
Häät olivat hyvin hauskat, sen sanoi jokainen, ja koska ei luultavasti
maailmassa milloinkaan ole ollut sellaisia häitä, joita eivät ystävät
ja sukulaiset ole kehuneet hauskoiksi, voimme olla enemmänkin kuin
varmat näiden häiden hauskuudesta. Ja ei varmaankaan milloinkaan ole
ollut suloisempaa morsianta. Kaikki morsiamet ovat kyllä enemmän tahi
vähemmän kauniita, mutta tämä oli aivan erinomainen. Isaiah, joka
oli saanut kurkistaa harjoitukseen edellisenä iltana, oli myöhemmin
keittiössä ollessaan joutunut oikein hurmioon, kun kapteeni sattui
tulemaan sinne.
»Tulimmainen sentään», huudahti hän, »eikö hän olekin kuin enkeli
konsanaankin! Oletteko nähnyt milloinkaan kauniimpaa näkyä kuin hän on
tuossa puvussaan ja tuo — tuo — sääskiharso päässään? Hän on enkeli
— niin juuri, herra — muudan noista kerubiimeista, joista puhutaan
raamatussa. Ja ajatelkaahan nyt, kapteeni Shad, että hän on meidän
Mary-'Gustamme! Kuulkaahan, kapteeni Shad, voinko huomenna pukea ylleni
ruudulliset housuni ja sinisen takkini? Poltin reiän noihin lavendelin
värisiin, kun koetin suoristaa niihin ilmestyneitä ryppyjä. Sitäpaitsi
olivat ne ylläni viime sunnuntaina käydessäni satamassa, ja ne haisevat
nyt melkoisesti kalalta.»
Häävieraita oli vähän, mutta ne olivatkin valittuja. Tuomari
Baxter rouvineen oli siellä ja sitten Keithit — rouva Keith oli
suostunut koristamaan tilaisuutta läsnäolollaan, koska muutamat
»vaikutusvaltaiset henkilöt» olivat katsoneet sopivaksi ruveta
seurustelemaan Mary-'Gustan kanssa eikä rouva Keith ruvennut olemaan
takapajulla missään asiassa. — Rouva Wyethkin oli siellä ja neiti
Pease, samoin herra Green, joka myöskin oli saanut kutsun ja tullut
sinne Bostonista, tohtori Harley ja Simeon Crocker eroamattomine
tovereineen, jona toimi muudan teeravintolassa palvellut tarjoilijatar,
ja Annabel sekä tusinan verran vielä muita.
Kun pappi kysyi: »Kuka antaa tämän naisen tälle miehelle?» vastasi
Zoeth rohkeasti: »Minä — tarkoitan, minä ja Shadrach». Mutta ei
kukaan nauranut, koska Zoeth itsekin koetti hymyillä, vaikka
kyyneleet vuosivatkin hänen silmistään. Ja mitä kapteeniin taasen
tulee, olivat hänen kasvonsa vihkimisen kestäessä jonkunlaisessa
jäykistyneessä hymyssä, jonka hän oli omaksunut jo ennen huoneeseen
tuloaan ja jonka hän nähtävästi oli päättänyt säilyttää loppuun asti
kaikista mielenliikutuksista huolimatta. Mutta neiti Pease, joka oli
aina hyvin tunteellinen, itki, onnellisena itsekseen, ja Isaiah,
poistuttuaan välikköön, niisti nenäänsä niin kovasti, että Pollock
Ripin sumusireenin ääni on vain heikkoa melua siihen verrattuna, kuten
kapteeni sitten myöhemmin sanoi.
Mary oli tietysti suunnitellut kaiken. Hänen enonsa koettivat väittää
vastaan ja sanoivat hänelle, että on olemassa paljon muitakin, jotka
osaavat järjestää kukat ja tarjoilla virvokkeita, kuten paikkakunnan
lehti tapauksen johdosta tulisi varmaankin kirjoittamaan, ja tehdä nuo
muutkin satayksi valmistusta, jotka ovat välttämättömät niinkin pieniä
häitä järjestettäessä. Mutta Mary vain nauroi heidän vastustukselleen.
»En haluaisi luopua tästä mistään hinnasta», hän sanoi. »Olen aina
toivonut, että saisin järjestää jonkun häät, enkä senvuoksi anna muiden
missään tapauksessa järjestää omiani. En välitä ollenkaan, onko tämä
sopivaa vai ei. Haluan, ettei siitä muodostu minkäänlaista muodollista
tilaisuutta. Shad-eno, jos haluat sanoa 'Tulimmainen sentään!' kun
Crawford pudottaa sormuksen, sillä hän tekee sen melkein varmasti, on
sinulla oikeus siihen.»
Mutta Crawford ei pudottanutkaan sormusta, joten tuo kapteenin
lempihuudahdus jäikin sanomatta, koska sitä ei tarvittu. Eikä siinä
todellisuudessa tapahtunutkaan minkäänlaista onnettomuutta, vaan
kaikki sujui aivan niinkuin pitikin, vieraiden vastaanottaminen ja
tarjoileminenkin siihen luettuna, ja »kaikilla oli hyvin hauskaa»,
kuten paikkakunnan lehti kirjoitti.
Ja kun morsian ja sulhanen pukeutuneina matkavaatteihinsa laskeutuivat
portaita alas noustakseen autoon, jonka oli määrä viedä heidät
asemalle, riensi Mary vielä takaisin, huolimatta konfetti- ja
riisisateesta, suutelemaan Zoethia ja Shadrachia vielä kerran ja
kuiskaamaan heille, etteivät he pitäisi häntä todellisesti poistuneena,
koska hän menee vain lyhyeksi ajaksi ja tulee takaisin pian.
»Ja minä olen puhunut Isaiahille kalosseistanne ja öljyvaatteistanne
sateen varalta», hän lisäsi Shadrachin korvaan, »ja hän lupasi pitää
myös mielessään Zoeth-enon lääkkeenkin. Hyvästi, hyvästi! Älkää nyt
ikävöikö. Luvatkaa se minulle.»
»Lupaaminen on kyllä helppoa, mutta tuon lupauksen pitäminen on usein
hyvin vaikeaa», huomautti Shadrach Zoethille sinä samana iltana heidän
istuessaan arkihuoneessa. »Minusta tuntuu kuin tuo iltajuna olisi
vienyt muassaan koko tämän talon elinvoiman. Ja kumminkin tiedän
sen olevan äärettömän tyhmää, koska hän viipyy matkallaan vain pari
viikkoa.»
»Olen iloinen, että tuo nimijuttu ratkesi niin onnellisesti», mumisi
Zoeth. »Olin oikein huolissani senvuoksi.»
Toverukset olivat nimittäin olleet melko huolissaan siitä, oliko
Crawfordin laillinen nimi Smith vai Farmer. Jos se oli Farmer ja häntä
tultaisiin niin nimittämään täällä South Harnississa, pelkäsivät he,
että tuo vanha häpeäjuttu heräisi eloon ja aiheuttaisi loppumattomia
juoruja. Mutta kun he kysyivät Crawfordilta, sai hän heidät tyyntymään.
»Puhuin asianajajani kanssa siitä», hän sanoi. »Isäni keskimmäinen
nimi oli Smith, ja senvuoksi hän kai sen ottikin. Edwin Smith ei eroa
suurestikaan Edgar Smith Farmerista, on vain lyhyempi, siinä kaikki.
Äitini ei tiennyt ollenkaan, että isälläni on toinenkin nimi. Hän ja
äitini menivät naimisiin silloin kun isäni sanoi itseään Smithiksi.
Synnyin Smithinä, minut kastettiin Smithinä ja asianajajani sanoo, että
olen Smith. Jos siinä olisi ollut jotakin epävarmaa, olisin hakenut
oikeuden muuttaa nimeni.»
Niin joutui tuo kysymys pois päiväjärjestyksestä, ja Shadrach ja Zoeth
tunsivat senvuoksi todellista huojennusta.
»Zoeth», huomautti Shadrach vastattuaan ystävänsä huomautukseen
tuosta nimiasiasta, »tiedätkö, minkä minä olisin halunnut tänne täksi
iltapäiväksi?»
»En, Shadrach», vastasi Zoeth, »en ollenkaan. Minkä sitten?»
»Olisin ollut hyvin kiitollinen, jos meillä olisi ollut talossamme
tuollainen soittotuoli. Olisin pyytänyt tuota rouva Keithiä istuutumaan
sille ja katsellut sitten hänen kasvojaan, kun Campbellit olisivat
alkaneet tulla.»
»Miten maailmassa juolahti se nyt mieleesi?» kysyi hänen toverinsa.
»Ah, en tiedä. Ajatellessani Mary-'Gustaa muistelin kai, miten me
ensimmäisen kerran tapasimme toisemme Marcelluksen hautajaisissa.
Silloin muistui tuo soittotuolikin mieleeni. En ole ajatellut sitä
vuosikausiin.»
Zoeth nyökäytti päätään. »Shadrach», hän sanoi, »tuo päivä oli siunattu
päivä meille molemmille, tuo päivä, jolloin toimme tyttösen kotiimme
vanhoissa rattaissamme. Jumala nosti hänet niihin, Shadrach.»
»No niin, jos nyt siten halutaan sanoa, niin ehkä hän sen tekikin.
Siltä se ainakin näyttää.»
»Elämämme oli melko ikävää ja vaivalloista ennen hänen tuloaan. Hän on
muuttanut kaikki.»
»Aivan niin. Halloo, mitä tuo melu on? No, vie minua ja viipota,
Isaiahhan siellä laulaa! Hän veisaa. Mitä sinä siitä ajattelet?»
Keittiössä veisasi Isaiah kimeällä nenä-äänellään niin, ettei
astioidenkaan kolina kuulunut:
»Nyt siunaukset virtoina ylitsemme vuotaa —»
Kapteeni keskeytti.
»Hei, mikä sinun nimesi taasen onkaan — Jenny Lind — tulehan tänne»,
hän huudahti.
Isaiah tuli huoneeseen saippuanvaahdon tippuessa käsivarsista.
»Mitä haluatte, kun ette osaa sanoa nimeänikään enää oikein?» hän kysyi.
»Haluaisin vain saada kuulla, mikä sinut pani veisaamaan siunauksista.
Luulin ensin sitä jonkun tuulimyllyn kitisemiseksi. Miksi rupesit
veisaamaan?»
Isaiah näytti melko nololta, mutta nauroi kumminkin.
»Ajattelin vain Mary-'Gustaa.»
»Vai ajattelit sinä. Niin, hän on ollut siunaukseksi meille, sitä ei
voida epäilläkään.»
»Ei totisesti», sanoi Zoethkin.
Mutta Isaiah sanoi kumminkin viimeisen sanan.
»Huh!» hän huudahti. »Hän on enemmänkin kuin yksi siunaus, hän
on kokonainen kuuro sellaisia. Senvuoksi juuri rupesinkin niistä
veisaamaan.»
Hän palasi keittiöönsä kerran vielä ja antoi falsettinsa kaikua
riemuitsevasti:
»Nyt siunaukset virtoina ylitsemme vuotaa,
Suo Herra niiden langeta osaksemme ain!»
Kapteeni Shad katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän kääntyi ystävänsä ja
toverinsa puoleen ja sanoi vakavasti: »Oletko huomannut, että Isaiah
vanhoilla päivillään on muuttunut melko ystävälliseksi ja järkeväksi?»