Ihmiset vanhentuivat Cape Codissakin, missä kiirettä — lukuunottamatta
kesävieraiden autoja — ei katsottu soveliaaksi ja mihin Ajan luultiin
asettuneen lepäämään. Tuomari Baxter, Ostablen johtava lakimies, oli
elänyt rauhallisesti ja mukavasti ne vuodet, jotka olivat kuluneet
siitä, kun hän Marcellus Hallin asianajajana oli lukenut tuon
hämmästyttävän kirjeen Hamilton ja Kumppanin omistajille. Hän oli
nyt seitsenkymmenvuotias ja hänen selkänsä takana sanoivat Ostablen
asukkaat häntä »Vanhaksi tuomari Baxteriksi». Mutta vaikka hänen
silmälasinsa olivatkin väkevämmät kuin siihen aikaan, eivät hänen
henkiset voimansa olleet kumminkaan huomattavasti heikentyneet ja hän
käveli yhtä tarmokkain, ellei juuri niin nopein, askelin. Kun tuomari
tuossa yhdentoista aikana aamupäivällä sen päivän seuraavana päivänä,
jolloin Mary oli ollut Howeilla päivällisellä, kuuli jonkun tulevan
konttorihuoneistonsa, joka oli Ostablen kaupungintalon vieressä,
etumaiseen huoneeseen, nousi hän toisessa huoneessa olevasta tuolistaan
ja odottamatta konttoristinsa ilmoitusta, kuka tulija on, avasi oven
itse.
Vieras, jonka kysymyksiin konttoristi juuri vastaili tahi olisi ainakin
vastannut sitten kuin hänen pelonsekainen ihastuksensa olisi haihtunut,
oli eräs nuori neiti. Tuomari katsoi häneen ensin silmälasiensa yli ja
sitten niiden läpi tullen sellaiseen tulokseen, että vieras oli outo.
Hän tuli lähemmäksi.
»Minä olen tuomari Baxter», hän sanoi. »Haluatteko puhutella minua?»
Neiti kääntyi häneen päin. »Kyllä», hän vastasi vaatimattomasti.
»Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, jos teillä vain on
aikaa.»
Tuomari epäröi hetkisen. Viime viikolla oli muudan itsepäinen ja
liukaskielinen nuori neiti saanut hänet tilaamaan »Kuuluisien
Lakimiesten Elämäkertoja»-nimisen teoksen, jonka sai maksaa
kolmessakymmenessäviidessä osassa, kaksi dollaria kerrallaan. Rouva
Baxter oli ennustanut, että tuo kirja tulisi olemaan paljasta roskaa,
ja hänen miehensä, vaikka hänestä nuo elämäkerrat tuntuivatkin
mielenkiintoisilta, yhtyi kumminkin salaa hänen mielipiteeseensä.
Senvuoksi hän epäröi. Mutta tuo nuori nainen, joka selvästi huomasi
hänen epäröimisensä, lisäsi:
»Ellei teillä ole aikaa juuri nyt, voin odottaakin. Tulin
keskustelemaan kanssanne eräästä asiasta saadakseni muutamia
lainopillisia neuvoja.»
Tuomari Baxter koetti olla sen näköinen kuin ei sellaista ajatustakaan,
että vieras olisi voinut tulla muussakin tarkoituksessa, olisi voinut
juolahtaa hänen mieleensäkään.
»Tietysti minulla on aikaa», hän sanoi nopeasti ja lisäsi: »Ettekö
halua tulla sisään?»
Neiti tuli tuomarin yksityiskonttoriin. Tuomari seurasi häntä ja
sulki oven. Hänen kirjurinsa tuijotti toivovasti ainakin minuutin
tuohon oveen, huokaisi sitten raskaasti ja ryhtyi jälleen työhönsä
kirjoittamaan otetta muutamasta talouskalujen luettelosta,
talouskalujen, jotka olivat kuuluneet viimeiselle kaivatulle. Hän oli
testamentannut ne, sekä erityisesti että henkilökohtaisesti, Herra
tiesi kuinka monelle serkulleen, ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa
polvessa.
Päästyään yksityiskonttoriinsa pyysi tuomari vierastaan istuutumaan.
Neiti otti vastaan hänen tarjoamansa tuolin ja sanoi:
»Ette luullakseni muista minua, tuomari Baxter. Olen Mary Lathrop.»
Tuomari hämmästyi. Nimi kuulosti kyllä tutulta, mutta hän ei tuntenut
sen omistajaa.
»Ehkä muistatte minut sitten kuin sanon teille koko nimeni», sanoi
vieras. »Olen Mary Augusta Lathrop. Ehkä tekin sanoitte minua
Mary-'Gustaksi, kuten useimmat muutkin ihmiset.»
Silloin tuomari muisti ja hänen hämmästyksensä oli ääretön.
»Mary-'Gusta Lathrop!» hän toisti. »Oletteko todellakin Mary-'Gusta?
Minusta tuntuu sellainen melkein mahdottomalta. Mutta nyt kun katson
tarkemmin, huomaan sen olevan totta. Herra varjelkoon sieluani ja
ruumistani. Mitä sinulle kuuluu? En ole nähnyt sinua luullakseni
seitsemään tahi kahdeksaan vuoteen. South Harniss on kyllä vain
muutamien penikulmien päässä, mutta minä alan jo vanhentua enkä
matkustele niin paljon kuin ennen. Olen hyvin iloinen saadessani
puhutella sinua nyt. Kuinka kapteeni Gould ja herra Hamilton jaksavat?
Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit. Ulkomuotosi on paras
vastaus siihen.»
Mary kiitteli häntä sanoen voivansa hyvin. Hän lisäsi, että enotkin
voivat hyvin, tahi ainakin voivat, kun hän viimeksi oli heidän luonaan.
»Olen matkalla kotiin heidän luokseen nyt», hän sanoi. »Olen käynyt
koulua Bostonissa, nämä pari viimeistä vuotta. Lähdin sieltä tänä
aamuna junassa tänne, koska halusin välttämättä puhutella teitä,
tuomari Baxter. Eilen illalla minulle kerrottiin jotakin, joka, jos se
on totta, on —»
Hän puri huultaan. Hän ponnisteli nähtävästi toivottomasti voidakseen
hillitä mielensä. Tuomari hämmästyi ja tuli pahoilleen.
»No mutta, Mary!» hän huudahti. »Otaksun, että saan sanoa sinua Maryksi
vieläkin, sillä olenhan vanhin ystäväsi. Mikä sinua vaivaa? Mitä
sinulle kerrottiin? Miksi halusit puhutella minua?»
Mary oli saanut mielensä tyyntymään nyt, mutta hänen vakavuudestaan ei
voitu erehtyä.
»Kuulin jotakin, joka koskee minua ja enojani ja joka hämmästytti ja
säikähdytti minut kokonaan», hän sanoi. »En voi sitä juuri uskoakaan,
mutta minun on kumminkin saatava selville, onko se totta vai valetta.
Minun on saatava se selville heti! Voitte kertoa minulle totuuden,
tuomari Baxter, jos vain haluatte. Senvuoksi tulin tänne tänään.
Tahdotteko kertoa sen minulle? Lupaatteko, että vastaatte kysymyksiini,
kaikkiin niihin, rehellisesti ja peittelemättä? Lupaatteko minulle sen?»
Tuomari näytti hämmästyvän ja joutuvan yhä enemmän hämilleen. Hän
hieroi leukaansa ja hymyili epäilevästi.
»No niin, Mary», hän sanoi, »luullakseni voin luvata sen. Vastaan
kysymyksiisi rehellisesti, mutta voin tuskin luvata vastata niihin,
ennenkuin tiedän, millaisia ne ovat. Me lakimiehet saamme kuulla niin
paljon salaisuuksia, että meidän pitää olla hyvin varovaisia.»
»Tiedän sen, mutta tähän salaisuuteen olen minäkin osallinen. Se
kiinnittää mieltäni nyt enemmän kuin mikään muu. Minun pitää saada
selville koko totuus. Ellette te halua ilmaista sitä minulle, on minun
otettava se selville jotenkin muuten. Lupaatteko kertoa?»
Tuomari Baxter hieroi jälleen leukaansa.
»Eikö mielestäsi olisi johdonmukaisempaa, että ryhtyisit kyselemään?»
hän ehdotti.
»Kyllä. Teen sen. Kuinka paljon rahaa oli isäpuolellani, kapteeni
Marcellus Hallilla, kuollessaan?»
Tuomari lopetti leukansa hieromisen ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät
ryppyyn.
»Miksi haluat saada sen tietää?» kysyi hän hetkisen kuluttua.
»Muuten vain. Senvuoksi, että se on minulle hyvin tärkeää. Minulla on
oikeus siihen. Oliko hän rikas mies?»
»Ei. Ei ainakaan minun mielestäni. Kaukana siitä.»
»Oliko hän sitten aivan köyhä?»
»Mary, en ymmärrä todellakaan, miksi —»
»Mutta minä ymmärrän. Ah, tuomari Baxter, älkää nyt luulko, että
kyselen tätä itsekkäissä tarkoituksissa. En tee tätä senvuoksi, en
todellakaan! Olen koko ikäni, aina siitä asti kun aloin ymmärtää
sellaisia asioita, ollut siinä luulossa — minulle on uskoteltu, että
isäpuoleni jätti minulle perinnöksi suuren omaisuuden — että minulla
on tarpeeksi rahaa maksaakseni enoilleni asunnostani, vaatteistani
ja ruoastani ja nyt näiden parin viime vuoden kuluessa opinnoistani
Bostonissa. En olisi milloinkaan, kuuletteko, en milloinkaan, suostunut
lähtemään tuohon kouluun, jos olisin tiennyt, etten itse voi maksaa
kustannuksia. Tiesin, etteivät enoni ole rikkaita, ja ymmärrän,
etteivät he voi suorittaa niitäkään kuluja, joita kasvatukseni jo sitä
ennen oli vaatinut. Ja nyt eilen illalla minulle kerrottiin, että he
ovat vaikeassa rahapulassa, minkä vuoksi heidän ehkä on pakko tehdä
vararikko, ja kaikki tämä vain senvuoksi, että he ovat kuluttaneet
rahansa minun hyväkseni, uhranneet itsensä, mukavuutensa ja onnensa
senvuoksi, että 'holhokki, jolla on kohtuuttomat vaatimukset', voisi
saada vertaisiaan paremman kasvatuksen, kuten tuo herrasmies, joka
kertoi minulle tämän, sanoi. Hän ei tietysti aavistanutkaan, että hän
puhui juuri tuolle holhokille», hän lisäsi surullisesti hymyillen.
»Ettekö nyt ymmärrä, tuomari, että minun pitää saada tietää totuus —
peittelemättä?»
Hän pani sylissään lepäävät kätensä ristiin, mutta avasi ne jälleen
heti. Tuomari laski omansa rauhoittavasti niille.
»Kas niin, kas niin, kultaseni», hän sanoi tyynnyttävästi. »Mitä
puhetta tuo nyt on, ettei enojesi liike menesty? Se ei voi olla
mahdollista, vai mitä? Kerro nyt minulle koko asia niin kuin se
kerrottiin sinullekin.»
Mary kertoi sen mainiten lopuksi vielä Isaiah Chasen kirjeestä.
»Kuten tästä nyt kuulette, täytyy asioiden siellä olla aivan hullusti»,
hän sanoi. »Isaiah ei olisi milloinkaan kirjoittanut, ellei se olisi
totta. Minusta tuntuu hirveän vaikealta ajatellakaan sitä, että
sillä aikaa kuin minä huvittelin Euroopassa ja koulussa, he olivat
sellaisessa ahdingossa ilmaisematta sitä kenellekään. Se tuntuu vallan
kauhealta, kun tiedän, miten suuresti he ovat olleet apuni tarpeessa.
Mutta jos se osoittautuu todeksi, että olen tuhlannut tuolla Bostonissa
heidän rahojaan, joitta he eivät ole mitenkään voineet tulla toimeen,
niin —. Kertokaa nyt minulle, tuomari Baxter, olkaa nyt niin kiltti.
Onko minulla ollenkaan omia rahoja? No, sanokaa nyt.»
Tuomari nousi ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla. Hänen
kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn ja hän läjähytti aina kääntyessään
oikealla kädellään reiteensä. Käveltyään huoneen poikki seitsemän tahi
kahdeksan kertaa istuutui hän jälleen tuoliinsa ja katsoi vierastaan
silmiin.
»Mary», hän sanoi, »jos otaksutaan, että tämä juttu enojesi
rahallisista ja liikehuolista on totta, niin millaisiin toimenpiteihin
aiot ryhtyä?»
Mary kesti hänen katseensa urhoollisesti. Hänen silmänsä olivat
kosteat, mutta hän ei epäröinyt ollenkaan vastatessaan:
»Jään kotiin ja koetan auttaa heitä niin paljon kuin vain voin»,
hän sanoi. »Silloin loppuvat oloni Bostonissa ja koulunkäyntini. He
tarvitsevat minua tuolla kotona ja minä matkustankin sinne jäädäkseni
sinne kokonaan.»
»Huolimattako siitä, sinunko vai heidänkö rahoja on käytetty opintojesi
aiheuttamiin kustannuksiin?»
»Niin. En olisi tietysti milloinkaan suostunutkaan lähtemään
sinne, ellen olisi ollut siinä luulossa, että saan itse suorittaa
kustannukset. Tuomari, ette ole vielä vastannut kysymykseeni, ja
kumminkin minusta tuntuu, että olette tehnyt sen. Nuo kustannukset
suoritettiin heidän varoistaan, eikö niin?»
Tuomari Baxter vaikeni hetkiseksi, kuin harkitakseen lopullisesti
asiaa. Sitten hän nyökäytti päätään vakavasti.
»Niin, Mary», hän sanoi, »kyllä siihen on käytetty heidän rahojaan
ja todellisuudessa on melkein kaikki menot elämäsi aikana suoritettu
heidän varoistaan. Shadrach Gould ja Zoeth Hamilton eivät ole ehkä
maailman parhaita liikemiehiä, mutta he ovat kumminkin ehdottomasti
parhaimpia ihmisiä sekä liike- että muissakin asioissa, mitä
seitsemänkymmentä vuotta kestäneen elämäni aikana tässä maailmassa olen
tavannut. Luullakseni on ehkä hyväkin sinulle, että saat kuulla, miten
hyviä he ovat olleet sinua kohtaan. Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.»
Hän aloitti alusta, Marcellus Hallin hautauspäivästä, jolloin hän
oli lukenut tuon kirjeen Shadrachille ja Zoethille, joka uskoi
Mary-'Gustan heidän hoitoonsa. Hän kertoi Marcelluksen onnettomista
liikeyrityksistä, joissa Marcellus menetti melkein koko omaisuutensa,
ja ilmoitti, että sittenkuin kiinnitys oli maksettu, jäi jäljelle vain
muutamia satoja luultujen tuhansien asemesta.
»Erehdyksien välttämiseksi ilmoitan sinulle, Mary», hän sanoi
vakavasti, »että enosi tiesivät pennilleen, paljonko sinulle jäi rahaa
perinnöksi, kun he päättivät ottaa sinut luokseen. He ottivat sinut
kasvatikseen yksinkertaisesti sinun oman itsesi vuoksi, koska he
rakastivat sinua niin suuresti, eivätkä senvuoksi, että he luulivat
ansaitsevansa holhoojantoimellaan. He ovat maksaneet kaikki menosi
parin viime vuoden kuluessa ja voit olla aivan varma siitä, etteivät
he ole nurisseet senvuoksi ollenkaan. Kun puhuttelin kapteeni Gouldia
viimeksi, loisti hän aivan tyytyväisyydestä senvuoksi, että hänen
tyttönsä on paras ja viisain Ostablen piirikunnassa, ja herra Hamilton
—»
Mutta Mary keskeytti hänen puheensa. »Voi, älkää nyt viitsikö!» hän
sanoi änkyttäen. »Älkää kertoko nyt mitään minulle vähään aikaan, sillä
haluan ajatella.»
»Minulla ei olekaan enää juuri mitään kertomista», hän sanoi hiljaa.
»Menen tuonne toiseen huoneeseen. Tulen takaisin muutamien minuuttien
kuluttua. Sitten voimme keskustella hieman enemmän, jos vain haluat.»
Kun hän palasi, oli Mary noussut ja seisoi nyt ikkunassa katsellen
takapihalle. Mary oli tyyni ja hymyilikin hieman tuomarin tullessa
huoneeseen, vaikka tuo hymy näyttikin surkealta. Noista kahdesta näytti
tuomari levottomammalta.
»Huh!» hän huudahti suljettuaan huolellisesti takanaan olevan oven.
»Olen hieman ajatellut sen jälkeen kuin poistuin luotasi, nuori
neitiseni, ja saanut selville, että minun on parasta lähteä joko
Kanadaan, Kiinaan tahi jonnekin muualle, ja lähteä heti. Kun enosi
saavat kuulla, että olen kertonut sinulle tämän asian, jonka he ovat
onnistuneet salaamaan sinulta näin kauan, ei minulla luullakseni ole
paljonkaan aikaa ennättääkseni pakoon jonnekin.» Hän nauroi, mutta
lisäsi sitten vakavasti: »Mutta mielestäni tein kumminkin oikein
kertoessani sen sinulle. Kuultuani tilanteen tuntui minusta, että sinun
pitää saada se tietää.»
»Tietysti minun piti. Ellette olisi kertonut sitä minulle, olisin sen
kyllä nyt saanut muutenkin selville, kun epäluuloni kerran olivat
heränneet. Kiitoksia nyt vain, tuomari Baxter. Nyt on minun pakko
lähteä.»
»Lähteäkö? Mihinkä sitten?»
»Kotiin — South Harnissiin.»
»Joutavia! Et sinä vielä vähään aikaan sinne lähde. Sinun pitää tulla
päivälliselle meille.»
»Kiitoksia vain, mutta minä en voi. Minun pitää lähteä heti
ensimmäisessä junassa.»
»Sinne ei lähde ainoatakaan junaa ennen kello neljää.» Mutta
huomattuaan, miten pettyneen näköiseksi Mary tuli, hän jatkoi: »Se ei
vaikuta kumminkaan ollenkaan asiaan. Lähetän sinut sinne sisarenpoikani
autossa. En ole itse niin nykyaikainen, että omistaisin tuollaisen
kirotun — suo minulle anteeksi — vehkeen, mutta hän omistaa ja minä
lainailen sitä joskus. En ohjaa sitä itse, Herra varjelkoon, en, vaan
hänen miehensä saa viedä sinut sinne, ja minä takaan, että olet siellä
ennen kuin juna. Ellet joudu sinne ennen, ei se tapahdu kulun hitauden
vuoksi ainakaan. Nyt sinä tietysti jäät päivälliselle.»
Mutta Mary pudisti päätään. »Olette hyvin ystävällinen, tuomari, ja
minä kiitänkin teitä suuresti, mutta —»
»Mutta mitä?»
»Minä en voi! Minä — ah, ettekö nyt ymmärrä? En voi syödä mitään,
vaikka kuinka koettaisin. Haluan lähteä kotiin heidän luokseen.»
»Ja niin sinun pitääkin, kultaseni, ja aivan siekailematta. Kuulkaahan,
Jesse», sanoi hän konttoristille avatessaan oven toiseen huoneeseen,
»menkää sanomaan Samuelille, että haluan lainata hänen autonsa ja Jimin
pariksi tunniksi. Sanokaa hänelle, että haluan ne heti, mutta jos hänen
autonsa ei ole kotona, menkää Cahoonin autotalliin ja vuokratkaa sieltä
sellainen vehje kuljettajineen. No, kiiruhtakaa nyt!»
»Ja nyt, Mary», sanoi hän, »voit kertoa minulle hieman enemmän
suunnitelmistasi, jos sinulla nyt on ollut aikaa tehdä sellaisia.
Jos tuo juttu enosi huonoista liikeasioista on tosi, millaisiin
toimenpiteihin aiot ryhtyä? Etkö tiedä sitä vielä?»
Mary vastasi, että hänen suunnitelmansa ovat hyvin epämääräisiä ainakin
vielä.
»Minulla on kyllä muutamia suunnitelmia», hän sanoi, »jotka olin
aikonut panna toimeen lopetettuani kouluni ja palattuani kauppaan. Ne
voivat kyllä olla melkein arvottomia, sillä aikomukseni oli vain saada
liikevaihto suurenemaan ja sitten aioin lisätä kauppaamme muutamia
uusia osastoja. Aluksi aion kumminkin tarkastaa tilannetta, millainen
se todellisuudessa on.»
»Toivoakseni se ei ole niin huono kuin sanotaan. Zoeth-raukalla on
kyllä muutenkin ollut tarpeeksi huolia elämässään.»
Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei Mary sitä oikein ymmärtänyt.
»Millaisia huolia tarkoitatte?» hän kysyi.
Tuomari katsoi häneen, rykäisi ja sanoi sitten nopeasti: »Ah, ei
minkäänlaisia erikoisesti, sillä jokaisellahan meistä on aina
jonkunlaisia huolia, luullakseni. Mutta, Mary, jos nyt huomaat tuon
jutun todeksi ja — niin — ja jos pieni rahallinen apu voi auttaa
heidät jaloilleen jälleen, luulen — niin luulen, että se ehkä voidaan
järjestää siten —»
Lauseen lopettaminen näytti tuntuvan hänestä hyvin vaikealta, mutta
Mary ei ruvennutkaan sitä odottamaan.
»Kiitoksia vain, tuomari», hän sanoi nopeasti. »Kiitoksia, mutta
toivoakseni eivät asiat kumminkaan ole niin huonosti. Lähden nyt sinne,
ja luullakseni voimme pelastaa laivamme vielä, kuten Shadrach-eno
ehkä sanoisi. Emme kumminkaan turvaudu muiden apuun, ennenkuin viime
tingassa.»
Tuomari Baxter katsoi ihailevasti häneen.
»Muutamassa suhteessa ovat Shadrach ja Zoeth kumminkin rikkaita», hän
sanoi, »koska he omistavat sinut. On kumminkin suuri vahinko, että
sinun on lopetettava koulusi ja luovuttava noista tilaisuuksista, jotka
—»
Mary kohotti kätensä.
»Voi, älkäähän nyt», hän pyysi. »Jos vain tietäisitte, miten iloinen
olen voidessani tehdä jotakin ja miten mielelläni senvuoksi luovun
opinnoistani, niin —»
Jim toi auton oven edustalle muutamia minuutteja myöhemmin, ja
Mary, sanottuaan jäähyväiset tuomarille ja luvattuaan kirjoittaa
hänelle kaikesta, kiipesi siihen ja ajaa huristi tiehensä. Kun
ohjaaja Jim muutamien turhien keskusteluyritysten jälkeen, jotka
pääasiallisesti kohdistuivat ilman huonouteen, huomasi, että Mary
vastaili harvoin ja hajamielisesti, vaikeni hänkin. Mary ei toivonut
muuta kuin hiljaisuutta, hiljaisuutta ja vauhtia, ja Jim täytti hänen
toivomuksensa ainakin mitä vauhtiin tuli.
Hän matkusti nyt samaa tietä, jota hän oli kulkenut noissa vanhoissa
ajopeleissä kaksitoista vuotta aikaisemmin. Kuten nytkin oli hän
silloinkin arvaillut, mitä hän tulisi löytämään matkansa päästä.
Hän muisti tuosta matkasta kumminkin vain sen, että kun hän katsoi
tulevaisuuteen lapsellisesti odottaen, ei hän nähnyt siellä muita kuin
uusia näköaloja ja uusia hyvin hauskoja seikkailuja, eikä, kuten nyt,
jotakin salaperäistä, hän ei tiennyt oikein mitä. Suurta rakkautta,
levottomuutta ja huolia varmaankin parhaimmassa tapauksessa, ja
pahimmassa taasen puutetta, pettymyksiä ja sydänsuruja. Ja taakseen
oli hän nyt jättämäisillään kaikki tilaisuudet, hauskan kouluelämän ja
ystävät ikuisiksi ajoiksi.
Hän oli nyt eroamaisillaan Crawfordistakin, eroamaisillaan aivan
selityksittä, sillä hänellä ei ollut ollut aikaa kirjoittaa
Crawfordille sanaakaan. Rouva Wyeth, joka oli vastustanut turhaan
vieraansa päätöstä matkustaa kotiin ensimmäisessä junassa aamulla,
oli auttanut häntä välttämättömimpien matkatavaroiden kokoamisessa
laukkuun. Jäljelle jäävät piti hänen koota ja lähettää myöhemmin
uudistetusta pyynnöstä. Nuo kolme, rouva Wyeth, neiti Pease ja Mary,
olivat keskustelleet, väitelleet ja suunnitelleet melkein aamuun
asti. Sitten seurasi parin tunnin levoton lepo, nopea aamiainen ja
matka asemalle. Mary ei ollut kirjoittanut Crawfordille, sillä tuon
Howein luona hänelle kerrotun jutun aiheuttama järkytys ja hänen suuri
levottomuutensa saada puhutella tuomari Baxteria ja saada selville,
olivatko nuo hänen kuulemansa puheet tosia, olivat karkoittaneet
hänen oman rakkautensakin hänen mielestään. Nyt hän kumminkin muisti
luvanneensa, että Crawford saa tulla sanomaan hänelle jäähyväiset
huomenna ennen lähtöään Länteen. Miten suuresti tuo poikaraukka nyt
pettyisikään! No niin, hän ei saa ajatella sitä nyt. Hän ei saa
ajatella nyt mitään muuta kuin enojaan, lukuunottamatta tuota suurta
rakkauden ja kiitollisuuden velkaa heille ja tuota uhrautumista,
jonka he ovat tehneet hänen vuokseen. Hän luuli voivansa maksaa tuota
velkaansa hieman nyt, ja hän teki sellaisen päätöksen, että hän ainakin
koettaa. Hän tahtoi ajatella vain sitä eikä mitään muuta.
Ja sitten hän arvaili, mitä Crawford mahtaakaan ajatella ja sanoa, kun
hän huomaa hänen poistuneen.