Kun Mary-'Gusta oli seitsentoistavuotias, tapahtui eräs tärkeä
seikka. Se aiheutui kyllä vain eräästä mitättömästä syystä, mutta
sen seuraukset olivat merkitykselliset ja kauaskantoiset, sillä ne
aiheuttivat toisen suuren muutoksen hänen elämässään, yhtä huomattavan
kuin silloinkin, jolloin hän lähti tuolle muistettavalle oleskelulleen
South Harnissiin.
Hän oli vielä kyllä kasvava tyttönen, mutta pitkä ikäisekseen ja
ajatustavaltaan ja käytökseltään melkein nuori nainen. Enojen
ja Isaiahin kasvatus oli nyt suoritettu loppuun. He eivät enää
vastustaneet sitä, eivät toistensakaan kuullen, vaan todellisuudessa
riemuitsivat siitä. Nyt hyväksyi kokki ja hovimestari hänen
päivittäiset ostomääräyksensä ja kahden he nyt aina tarkastivat
kuukautiset laskut. Tuo rannalla oleva valkoinen talo oli nyt kokonaan
erilainen, ja »vesirokkopöytäliinat» ja mustuneet hopeat kuuluivat
ehdottomasti menneisyyteen. Hänet oli hyväksytty jäseneksi kauppaan
melkein vastustelematta, ja Hamilton ja Kumppanin »tapulipaikka» oli
nyt, kiitos hänen arvostelukyvylleen ja aistilleen, ellei nyt vielä
aivan nykyaikainenkaan, niin ainakin sellainen kauppa, jossa myytäviksi
aiotut tavarat olivat sellaisissa paikoissa, joista halukkaat ostajat
voivat ne selvästi huomata ja omistajat ne helposti löytää.
Hän kulutti suurimman osan vapaasta ajastaan siellä sekä myyden että
ostaen melkein kaikkia tavaroita. New Yorkin ja Bostonin suurten
kauppojen matkustajat tunsivat hänet ja kunnioittivat suuresti hänen
valitsemis- ja ostokykyään.
»Kuulkaahan», sanoi muudan tuollainen herra melkoisen ajan kuluttua,
kun hänen kokeensa myydä erilaisia solkia raukenivat Mary-'Gustan
terveen järjen ja arvostelukyvyn vuoksi, »tuo tyttönne on aivan
ihmeellinen, tiedättekö sen? Tänne päin tekemilläni matkoilla en ole
milloinkaan tavannut niin terävää ostajaa. Mitä tavarain myyntiin
tulee, en myönnä olevani muita huonompi, eikä sellaista ole juuri
olemassakaan, jota en voi saada kaupaksi; häntä en kumminkaan voi
pettää, sillä hän tietää, mikä on mitäkin.»
Shadrach, jolle tämä huomautus tehtiin, nauraa hihitti. »Varmasti!»
sanoi hän innostuneesti. »Jokaisen, jolla on aikomus olla Mary-'Gustaa
etevämpi, on noustava työhönsä varhain aamulla. Hän on todellakin
kätevä. Minua ja Zoethia ei voida verratakaan häneen.»
»Ei totisesti! Hänen kanssaan ei kukaan voi laskea leikkiäkään.
Useimmat hänen ikäisensä tytöt, jotka ovat niin hyvännäköisiä kuin
hän, eivät pane pahakseen pientä pilaa, sillä he ovat tottuneet
sellaiseen ja pitävät siitä, mutta hän ei ole sellainen. Hän ei
kalastele makeisrasioita eikä tanssiaiskutsuja. Jos hänelle sellaisesta
mainitseekaan, on samalla parasta sanoa jäähyväiset, sillä silloin ei
kaupoista tule mitään. Hän ei ajattelekaan muita kuin liikeasioita
ollessaan täällä kaupassa. Kauanko aiotte pitää häntä luonanne?»
»Kauanko? Alituisesti, toivoakseni. Mitä oikeastaan tarkoitattekaan?»
Kauppamatkustaja iski silmää. »Hyvä on», hän huomautti. »En epäilekään,
että haluatte pitää hänet luonanne, mutta jonakin päivänä lähimmässä
tulevaisuudessa tulee joku tarvitsemaan häntä enemmän kuin te. Kun se
oikea tulee jolloinkin, niin silloin saatte sanoa hänelle jäähyväiset.
Hän on vielä nuori, mutta parin vuoden kuluttua on hänestä kehittynyt
kuningatar ja silloin — niin, silloin voin ehkä minäkin päästä paremmin
erilleni noista viimekesäisistä lakeista, joita liikkeellämme on
varastossa. Hänenlaisensa tytöt eivät saa olla yksinään myyjättärinä,
sillä kysyntä on liian suuri verrattuna kilpailuun. Koira vieköön,
ellen olisi jo vanha ja naimisissa, rupeaisin minäkin koettamaan
onneani, luullakseni. Tarkoitan, mitä sanon.»
Kapteeni Shadrach oli melkein suuttua, mutta vaikka hän ei
halunnutkaan sitä myöntää, oli hänen kumminkin pakko todeta tuon
suoran puheen totuus. Mary-'Gusta oli kaunis, kauniimpi kuin
ehkä haluttiin myöntääkään, ja ihailijain lauma alkoi jo kasvaa.
Jimmie Bacheldorin oli kyllä jo aikoja sitten ollut pakko luopua
kilpailusta, sillä Maryn ja hänen välinen ystävyys oli loppunut äkkiä
silloin, kun David töin tuskin pelastui kuolemasta, mutta toisia oli
ilmestynyt sijaan sitä enemmän. Paikkakunnan puutavarakauppiaan ja
hautausurakoitsijan Solomon Higginsin poika, Daniel Higgins, oli
rakastunut korviaan myöten. Dan työskenteli Bostonissa, jossa hän oli
saanut tuon iloisen ja hyötyisän toimen myyskennellä ruumisarkkuja
Ameriikkalaisen Lipas-yhtiön puolesta. Hän oli ahkera ja oppivainen,
ja hänen tulevaisuutensa näytti muodostuvan valoisaksi, ainakin hänen
ylpeilevän isänsä puheitten mukaan. Hän tuli kotiinsa lupapäiviksi
ja loma-ajoiksi, jolloin hänen pukunsa oli kaikkea muuta kuin
hautajaismainen, mutta Mary-'Gustaan vaikutti puku yhtä vähän kuin
sen sisällä oleva henkilökin. Hän kohteli tuota itsepäistä Danielia
kuin poikaa ja entistä koulutoveria. Kun Daniel koetti käyttäytyä
miehekkäästi, nauroi Mary hänelle, ja kun Daniel pyysi häntä mukaansa
Ostablen karjamarkkinoille, kieltäytyi hän sanoen menevänsä sinne
Zoeth-enon kanssa.
Dan Higgins ei ollut kumminkaan ainoa nuorukainen, jonka
mielestä Hamilton ja Kumppanin kauppa tuntui puoleensavetävältä
laiskoittelemispaikalta. Muutamat nuoret herrasmiehetkin, jotka eivät
olleet South Harnissin vakituisia asukkaita, näyttivät pitävän sitä
hupaisena paikkana, jonne oli mukava pistäytyä kesäiltaisin. He tulivat
tietysti ostamaan jotakin, mutta jäivätkin sitten juttelemaan sinne.
Mary-'Gusta olisi saanut purjehtia ja olla mukana huviretkillä muiden
kanssa paljonkin ja mitä parhaimmassa seurassa, yhteiskunnallisesti
puhuen, jos häntä vain olisi haluttanut, mutta hän ei välittänyt
sellaisesta.
»He eivät halua minua mukaansa, Shadrach-eno», hän sanoi. »Enkä minä
sinne haluakaan.»
»Tietysti he haluavat», selitti Shadrach ylpeästi. »Elleivät he
haluaisi sinua mukaansa, eivät he pyytäisikään sinua, olen siitä
melkein varma. Kuulinhan itse, miten tuo nuori Keith pyysi sinua
purjehtimaan nyt iltapäivällä.»
»Mutta ette kuullut hänen sisarensa pyytävän minua, vai kuulitteko? Kas
niin, Shadrach-eno, älkää olko ollenkaan huolissanne minun vuokseni.
Minulla on hauskaa, paljon hauskempaa kuin purjehtimassa Keithien
kanssa.»
»Mitä vikaa noissa Keitheissä sitten on? Hehän ovat kilttejä ihmisiä,
kun he tulevat tänne South Harnissiin.»
»Tietysti he ovat.»
»No, miksi sitten meluat? Ja sinä olet yhtä hyvä kuin hekin, vai etkö
ole?»
»Olen toivoakseni. Mutta Shad-eno, miksi ette käytä valkoista
flanellipukua näin kauniilla ilmoilla? Samin isällä, herra Keithillä,
oli sellainen yllään kirkkojuhlassa muutamia päiviä sitten.»
Kapteeni tuijotti häneen. »Miksi en käytä — mitä?» hän änkytti.
»Valkoista flanellipukua. Olette aivan yhtä hyvä kuin herra Keithkin,
vai ettekö ole?»
»Luullakseni olen. En ymmärrä, miksi en olisi. Mutta millaisia
kysymyksiä sinä nyt oikeastaan teetkään? Jos tuollainen puku olisi
ylläni, näyttäisin houkkiolta tahi ainakin tuntisin olevani sellainen.
Valkoiset flanellipuvut eivät sovi minulle. En ole mikään mukailtu
keikari.»
»Enkä minäkään sovi Sam Keithin kutteriin. Herra Keithistä ja Ednasta
tuntuisi ainakin siltä enkä minäkään halua jäljitellä ketään.»
Shadrach pudisti päätään. »Et ole kenenkään muun kaltainen», hän sanoi.
»Olet kummallinen tyttö, Mary-'Gusta.»
»Luullakseni olen, mutta en ole kumminkaan niin kummallinen kuin
olisin, jos koettaisin muuttua joksikin muuksi. Ei, Shad-eno, teidän
on siedettävä minua sellaisena kuin olen, kummallisuuksineni ja
kaikkineni.»
Muutamia päiviä myöhemmin tuli vanhempi Keith kauppaan. Hänellä ei
ollut nyt yllään tuota valkoista flanellipukua, vaan melko nuhrautunut
mukava tweedkangastakki ja housut, ja päässään sellainen valkoinen
purjekangashattu, joita Hamilton ja Kumppani myyvät viidelläkymmenellä
sentillä kappaleen. Hänen paidassaan oli pehmeä kaulus ja hänen
kenkänsä olivat tuollaiset, joita South Harnissin asukkaat sanovat
sandaaleiksi.
John Keith vieraili Cape Codilla vain harvoin ja silloinkin vain
lyhyen ajan kerrallaan. Hänen vaimonsa ja muukin perhe tulivat sinne
kesäkuussa jääden sinne syyskuun loppuun, mutta hänen omat vierailunsa
olivat harvoin viikkoa pitemmät ja usein voi niiden väliä olla toista
kuukauttakin. Hän oli Chicagossa olevan suuren kaupan omistaja ja tuon
kaupan hoitaminen vei melkein kokonaan hänen aikansa. Silloin kun hän
poistui sieltä, jätti hän huoletkin jälkeensä sinne ja huvitteli sitten
omalla tavallaan. Tähän tapaan sisältyivät vanhat vaatteet, golfpeli,
purjehtiminen ja muutamia tee- ja puutarhajuhlia, joita hänen vaimonsa
pani silloin tällöin toimeen.
Hän suunnitteli juuri kalastusmatkaa ja pistäytyi kauppaan ostamaan
hieman tupakkaa. Toverukset olivat menneet kotiin päivälliselle
ja Mary-'Gusta palveli yleisöä. Hän puheli juuri muutaman
Providencen liikkeen matkustajan kanssa, liikkeen, jolla oli kaupan
paperitavaroita, kortteja ja kaikenlaisia uutuuksia. Oli elokuu,
mutta matkustaja, herra Kron, kokosi jo tilauksia jouluksi. Hän oli
levittänyt näytteensä myymäpöydälle ja keskusteli nyt innokkaasti
Mary-'Gustan kanssa.
»Tällaisia on teidän välttämättä hankittava», selitti herra Kron
innokkaasti. »Uskokaa minua, että tänä vuonna on näiden kysyntä oleva
melkoinen. Liikkeemme ei voi suorittaa kaikkia tilauksia tarpeeksi
nopeasti.»
»Mitä ne sitten ovat?» kysyi Mary-'Gusta. »Mihin niitä käytetään?»
»Tähän on yhdistetty almanakka ja kauneusvälineitä sisältävä rasia»,
selitti herra Kron. »Teidän on ripustettava se seinälle lipastonne
viereen — ymmärrättekö? Aamulla ette voi muistaa päivänmäärää, mutta
silloin voitte katsoa sitä almanakasta. Sitten alatte laittautua
valmiiksi — valmiiksi niihin kutsuihin, joihin olitte aikonut mennä —»
»Sinä samana aamuna?» keskeytti Mary-'Gusta.
Herra Kron hymyili. Hän oli vielä nuori mies ja tämä oli hänen
ensimmäinen matkansa tänne päin. Hänen pukunsa ei ollut vaatimaton
eikä vanhanaikainenkaan, eikä hänen omakaan luonteensa kärsinyt noista
puutteista. Hän ylpeili menestyksillään naisten, erittäinkin nuorten
sellaisten keskuudessa. Ja Mary-'Gusta oli varmasti viehättävin nuori
tyttö, minkä hän tällä matkallaan oli kohdannut.
Hän nauroi hyväksyvästi pilalle.
»Kuulkaahan», hän huomautti ihailevasti, »olette sukkela, ettekö
olekin! Olette todellakin sievä tyttönen. Onko tässä kylässä montakin
teidänlaistanne? Jos on, tulen tänne jäädäkseni tänne asumaan. Mitä?»
Mutta Mary-'Gusta ei nauranut eikä vastannutkaan mitään, vaan kääntyi
kauppaan viimeksi tulleen herrasmiehen puoleen.
»Hyvää huomenta, herra Keith», hän sanoi. »Mitä haluatte?»
Keith hymyili. »Ei ole mitään kiirettä», hän sanoi. »Minun on ostettava
vähän aikaa ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotan täällä.
Istuudun tuonne, jos vain saan. Soutajani saapuu kai piankin.»
Hän istuutui oven vieressä olevalle tuolille, ja herra Kron rupesi
jatkamaan selitystään tuosta almanakan ja kauneusrasian yhdistelmästä.
»Niin, aiotte mennä vieraisille, joko tuona iltapäivänä, illalla tahi
jolloinkin muulloin. Varmasti aiotte. Teidänlaisenne tytöt eivät ole
luullakseni poissa monestakaan tällaisen kolkan kutsusta, vai kuinka?
No niin, kun hetki koittaa, vetäisette tämän kannen alas ja siinä on
teillä sitten kauneusvälineet edessänne — kuvastin, jauhetupsu ja
jauhetta, kaikki täydellisessä kunnossa. Tällaista uutuutta voidaan nyt
myydä —»
»Emme tarvitse sellaisia», keskeytti Mary-'Gusta. »Näyttäkää minulle
jotakin muuta.»
Herra Kron, joka tunsi pettyneensä, mutta ei silti menettänyt ollenkaan
rohkeuttaan, näytti hänelle jotakin muuta — niin, paljonkin muuta.
Hän kehui kaikkia innokkaasti, laski leikkiä ja oli tuttavallinen,
mutta Mary-'Gusta ei kiinnittänyt ollenkaan huomiotaan hänen intoonsa
eikä leikkipuheisiinsa ja tuttavallisuutta hän ei ollut ollenkaan
huomaavinaankaan. Hän valikoi muutamia uutuuksia, joiden joukossa oli
paljon kauniita joulukortteja, ollen hintoja ja maksuaikaa määrättäessä
viisas ja liikemiesmäinen. Keith katseli ja kuunteli, ensin huvitettuna
ja sitten kasvavalla ihailulla, tytön vaatimattomuutta ja tervettä
järkeä.
Mutta herra Kron lausui ihailunsa ääneen.
»Kuulkaahan», hän sanoi sulloessaan näytteitään laukkuunsa,
»olette hyvin taitava ostaja, tiedätte kai sen. Nuo ostamanne
tavarat muodostavat kerman eivätkä mitään sen vähempää. Erehdyitte
kumminkin, kun ette ottaneet tusinaa tahi paria noita yhdistettyjä
kauneusrasioita, mutta muuten on kaikki hyvin. Tässä saatte yhden
itsellenne. Ottakaa se vastaan onnittelujen keralla.»
Mutta Mary-'Gusta kieltäytyi. »Ei kiitoksia», hän sanoi.
»Miksi ei? Minun ei tarvitse sitä maksaa. Liike päinvastoin
toivoo, että jakelisin ostajille tällaisia pieniä muistoja. Olen
lahjoitellutkin niitä tytöille pitkin matkaani tänne.»
»Ei kiitoksia», vastasi Mary-'Gusta vieläkin.
Herra Kron, joka oli nyt lopettanut olemasta liikkeensä edustaja,
koetti omaa onneaan.
»Kuulkaahan», hän sanoi, »minulla on nyt tämä ilta vapaa, sillä en
matkusta seuraavaan kaupunkiin ennenkuin huomenna. Orhamissa on
kuulemma uusi, vasta avattu elävienkuvien teatteri, jota kehuttiin
minulle kovasti. Voin vuokrata ajopelit täältä ja sitten voimme ajaa
sinne illalla. Suostutteko, neitiseni?»
»Ei kiitoksia», sanoi Mary-'Gusta jälleen.
»Mutta —»
»Ei kiitoksia. Ja hyvästi nyt.»
Mary-'Gusta kääntyi kirjoittaakseen muistiin vasta tekemänsä tilauksen
myymäpöydällä olevaan kirjaan. Herra Kron koetti vieläkin, mutta
Mary-'Gusta ei näyttänyt kuuntelevankaan hänen sanojaan. Hän hymyili
happamasti, huomautti: »Jahah, hyvä on!» ja viitattuaan herra Keithille
poistui tavaralaukkuineen.
Keith nousi tuolistaan ja mentyään myymäpöydän luo pyysi saada
sellaista tupakkaa, jota hän oli tullut ostamaan. Mary-'Gusta antoi sen
hänelle. Tytön posket olivat punaiset ja Keith hämmästyi huomatessaan,
että tyttö oli melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hän arvasi syyn.
»Tuo nuori mies saa kyllä vielä kerran oikein kovasti selkäänsä», hän
huomautti. »Luulenpa melkein, että velvollisuuteni olisi ollut tehdä se
nyt jo. Pelkään hänen loukanneen teitä.»
Mary-'Gusta vastasi katsomatta häneen:
»Nyt on jo kaikki taasen hyvin», hän sanoi. »Luullakseni olen tyhmä,
sillä hän koetti kai vain olla ystävällinen. Muutamat tytöt voivat ehkä
pitää tuollaisesta ystävällisyydestä, mutta minä en!»
»Miksi ette käskenyt häntä menemään ulos?»
»Halusin katsella hänen näytteitään. Meidänkin on valittava
joulutavaramme, joiden oston haluan suorittaa itse, siinä kaikki.»
»Ah! Entä herra Hamilton ja kapteeni Gould, eivätkö he —?»
»He olisivat ehkä ostaneet jotakin sellaista, jota emme tarvitse.»
»Noita kauneusrasioita esimerkiksi?»
Mary-'Gusta hymyili. »Ehkä niitäkin», hän myönsi.
»Ymmärrän. Mutta tilanne oli teille todellakin hyvin kiusallinen. Onko
teidän pakko kärsiä paljonkin tuollaista?»
»Ei luullakseni enempää kuin muidenkaan myyjättärien.»
Herra Keith muisteli sitten päivällispöydässä samana iltana, mitä hän
oli kuullut Hamilton ja Kumppanin kaupassa.
»Tuo tyttö, jolla on niin omituinen nimi», hän sanoi, »tuo noiden
molempien vanhuksien kasvattitytär, joilla on tuo kauppa, on mainio.
Tiedätkö mitään hänestä, Gertrud?»
Mutta ennenkuin rouva Keith ennätti vastata, sanoi Edna pahansuovasti:
»Kysy Samilta, isä. Sam tuntee hänet hyvin. Hän vallan ihailee tuota
kauppaa, sillä hän viettää puolet ajastaan siellä.»
»Älä puhu joutavia, Edna», vastusti Sam punastuen. »Syytät minua aivan
suotta.»
»Enpähän. Ja sinä tunnet Mary-'Gustankin hyvin. Hän sanoo tyttöä
kirsikaksi, isä.»
»Älä hulluttele!» murahti hänen veljensä vihaisesti. »Hän on kumminkin
sellainen kaikesta huolimatta. Kauneudessa voittaa hän kaikki
täkäläiset tytöt. Muuten en tietystikään tiedä hänestä sen enempää.»
Nyt sekautui rouva Keith keskusteluun. »Voittaa täkäläiset», hän toisti
kohauttaen hartioitaan. »Sam, miten sinä puhutkaan! Niin, John», hän
lisäsi kääntyen mieheensä päin, »tunnen tuon tytön hyvin. Hän on kaunis
ja järkevä. Kun otetaan huomioon, ettei hänellä ole ollut minkäänlaisia
tilaisuuksia ja kun muistetaan, että hän on elänyt koko ikänsä täällä
South Harnississa, on hän todellakin melko mielenkiintoinen. Miksi
rupesit puhumaan hänestä, John?»
Herra Keith kertoi nyt osan Mary-'Gustan ja herra Kronin välisestä
keskustelusta.
»Hän käsitteli tuota herrasmiestä mainiosti», hän sanoi. »Hän puhui
vain liikeasioista miehen kanssa sallimatta miehen hiiskahtaakaan
muusta. Jokainen voi kumminkin selvästi huomata, että hän oli
loukkautunut ja vihainen. Minua säälittää, että hänenlaisensa tytön on
pakko kärsiä tuollaista. Ihmettelenpä, tietävätkö hänen enonsa, vanha
herra Hamilton ja kapteeni Gould, mitä kaupassa voi tapahtua heidän
poissa ollessaan? Millaisiin toimenpiteihin luulet heidän ryhtyvän, jos
vihjaisen heille asiasta?»
Edna nauroi. »Sinun on oltava hyvin varovainen, isä», hän sanoi.
»Herra Hamilton ja kapteeni ihailevat Mary-'Gustaa ja hän kunnioittaa
taasen puolestaan heitä. Hän ei olekaan sitäpaitsi todellisuudessa
heidän sisarensa tytär, tiedät kai sen, vaan kuten kaikki sanovat,
riippumattomassa asemassa oleva nuori neiti.»
Hänen isänsä hämmästyi ja kysyi, mitä Edna tarkoitti sanoillaan
»riippumattomassa asemassa», jolloin rouva Keith vastasi:
»Luullakseni hän ei ole hyvinkään varakas. Kerrotaan, että Mary-'Gusta
— en ymmärrä, miksi ihmiset itsepäisesti haluavat käyttää tuota
inhoittavaa nimeä — on erään entisen ystävän ja liiketoverin tytär.
Herra Hamilton ja kapteeni Gould ottivat ystävän kuoltua hänet
tyttärekseen ja hän on asunut heidän luonaan siitä asti. Hänellä on
kyllä omiakin varoja, vaikka ei kukaan kaupungin asukas tiedä, kuinka
paljon. Joskus olen kuullut sanottavan hänen omaisuuttaan viiden- ja
joskus taasen viidenkymmenentuhannen dollarin suuruiseksi. Hän ei puhu
siitä milloinkaan eivätkä nuo hänen omituiset enonsakaan ilmoittele
juuri asioitaan muille. Olen kumminkin samaa mieltä kanssasi, John,
että on synti ja häpeä, jos hänen on vietettävä koko elämänsä täällä
South Harnississa. Mielestäni on meidän tehtävä jotakin hänen
hyväkseen, jos vain voimme. Aion miettiä asiaa.»
Rouva Keith aikoi aina tehdä jotakin jonkun hyväksi. Kotikaupungissaan
Chicagossa hän oli naiskerhon puheenjohtaja ja sitäpaitsi lukemattomien
hyväntekeväisyysyhdistysten jäsen. South Harnississa hän harrasti
kirkollisia asioita ja kävi ahkerasti ompeluseuroissa. Hänen
innostuksensa oli aina suuri, mutta hänen hienotunteisuutensa oli
silloin tällöin hieman niin ja näin. Muutamat South Harnissin asukkaat
sanoivat häntä vallanhimoiseksi naiseksi, joka sekautui asioihin,
joissa hänellä ei ollut mitään tekemistä.
Hänen miehensä kasvojen ilme muuttuikin epäileväksi.
»Muistakin olla varovainen, Gertrud», hän varoitti. »Käyttäydy
niin, ettet loukkaa ketään. Nämä cape-codilaiset ovat itserakkaita
ja ärtyisiä, kuten tiedät. Jokainen, joka sekautuu heidän
yksityisasioihinsa, voi joutua ikävyyksiin.»
Hänen vaimonsa pahastui varoituksesta. »Älä sotkeudu estelevästi
kaikkeen, John», hän sanoi. »Tunnen nämä ihmiset paremmin kuin sinä,
sillä sinähän seurustelet heidän kanssaan vain muutamia viikkoja
kunakin kesänä. Imartelen itseäni, että tunnen heidät, ja luulen, että
hekin tuntevat minut ja luottavat minuun. Aion tietysti olla hyvin
varovainen. Lupaan ajatella tätä Mary-'Gustan asiaa tarkemmin.»
Hän ajattelikin sitä ja tuli miehensä luo viikkoa myöhemmin suunniltaan
innostuneena erääseen suurenmoiseen aatteeseen. Hänen serkkunsa, muudan
kuusikymmenvuotias vanhapiika, varakas ja puoleksi raajarikko, joka
hemmotteli sairauttaan, oli seuranaisen tarpeessa. Rouva Keith oli
aivan varma, ettei tuohon toimeen voitu löytää Mary-'Gustaa sopivampaa
henkilöä.
Mutta herra Keith ei ollut siitä ollenkaan varma. Hän rupesikin
vastustelemaan.
»Hm!» hän sanoi. »Kuulehan Gertrud, sanoakseni suoraan, en pidä
suunnitelmastasi ollenkaan. Clara-serkulla on ollut tuollaisia
seuranaisia lukemattomia kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Ei ainoakaan
heistä ole pysynyt hänen luonaan pitempää aikaa. Hän on sellaisen
seuranaisen tarpeessa, joka on samalla sekä ystävätär että kamarineito,
sihteeri ja tarjoilijatar, eikä luullakseni Mary-'Gustaamme ollenkaan
ilahduttaisi tuollainen toimi. Minä en ainakaan tulisi päivääkään
toimeen Claran kanssa.»
Hänen vaimonsa suuttui. »Minun olisi pitänyt jo arvatakin, että rupeat
vastustamaan», hän sanoi. »Clara on kyllä sairas ja oikullinenkin,
mutta tilaisuus on kumminkin suurenmoinen. Tyttö saisi matkustella ja
tutustua huomattaviin henkilöihin sekä —»
»Myönnän, että hän voisi useinkin ottaa vastaan heidän
päällysvaatteensa.»
»Joutavia! Jos Clara vain rupeaa pitämään hänestä, voi hän kuollessaan
lahjoittaa tytölle suuren summan rahaakin.»
»Ehkä, ellei vain tyttö kuole ennen häntä. Ei, Gertrud, olen
pahoillani, että minun on pakko tuottaa sinulle pettymystä, mutta
mielestäni on suunnitelma aivan mitätön. Luullakseni olet kaikissa
tapauksissa ruvennut ajattelemaan tätä asiaa aivan väärästä päästä.
Sinun ei pidä koettaa taivuttaa tyttöä itseään, vaan hänen enojaan,
holhoojiaan tahi miten heitä nyt nimitetäänkään. Jos tunnen hänet
oikein kyselyjeni perusteella, ei hän halua poistua heidän luotaan.
Hänen mielestään he tarvitsevat häntä kotona ja kaupassa eikä hän sen
vuoksi suostu lähtemään mihinkään. Enot on saatava taivutetuiksi, siinä
kaikki. Jos tytön onnea ja tulevaisuutta kuvaillaan heille oikeassa
valossa, suostuvat he ehkä uhrautumaan hänen hyväkseen.»
»Lorua! Tiedän olevani oikeassa. Hän ottaa kyllä vaarin tilaisuudesta.
Keskustelen hänen kanssaan siitä jo tänään iltapäivällä.»
»Panen vaikka pääni pantiksi, ettei hän suostu siihen.»
Pääsyy, miksi hän ei luullut Mary-'Gustan suostuvan, oli hänen vaimonsa
hienotunteisuuden puute. Tyttö ei voinut päättää itse eikä hän
sitäpaitsi ollut minkäänlaisten armeliaisuudenosoitusten tarpeessakaan.
Tuollainen yhdistetty ystävättären ja palvelijattaren toimi ei
viekoittelisi häntä ollenkaan. John Keithillä oli omat suunnitelmansa
Mary-'Gustaan nähden, mutta nuo suunnitelmat voivat odottaa, kunnes
hänen vaimonsa oli epäonnistunut.
Rouva Keithin suunnitelmat eivät tietystikään onnistuneet, ja rouva oli
tuona iltana pahastunut ja vihainen.
»Minua ei ole milloinkaan elämässäni kohdeltu siten», hän selitti. »Tuo
tyttö ei käsitä ollenkaan asemaansa. Olen tehnyt kaikkeni ja pesen nyt
käteni, mitä tähän asiaan tulee.»
»Eikö hän ollut kohtelias?» kysyi Keith.
»Ah, hän oli kyllä tarpeeksi kohtelias, ellei kiinnitetä huomiota
muuhun, mutta hän ei ruvennut punnitsemaankaan ehdotustani. Hän ei
halunnut kuunnella minua loppuunkaan asti, vaan sanoi, ettei hänen
päähänsä pälkähtäisikään poistua South Harnissista. Hän kertoi olevansa
täydellisesti tyytyväinen täällä oloonsa. Minusta tuntui lopulta, että
olin tullut pyytämään jonkunlaista suosionosoitusta sen sijaan, että
olin tullut tarjoamaan sellaista. Näytti, kuin suunnitelmani olisi
tuntunut hänestä melkein naurettavalta.»
»Sanoiko hän niin?»
»Ei tietystikään. Hän kiitteli minua asianmukaisesti, mutta nolasi
minut kumminkin samalla. Minua harmittaa. Olin tehnyt voitavani
lopullisesti auttaakseni tuota tyttöä.»
Keith ei sanonut: »Johan minä sinulle sanoin», eikä hän todellisuudessa
puhunut juuri mitään sillä kertaa. Parin päivän kuluttua hän meni
kumminkin jälleen kauppaan. Zoeth ja kapteeni Shadrach olivat siellä
silloin yksinään, sillä Mary-'Gusta oli mennyt kotiinsa, seikka, jonka
Keith hyvin tiesi.
Toverukset pitivät John Keithistä. Heidän mielestään hän oli, kuten
kapteeni Shad sanoi, »hyvin jokapäiväinen mies», joka ei esiintynyt
suojelevaisesti eikä ylpeillyt, vaikka hän olikin »kesävieras» ja
rikas. Hän keskusteli heidän kanssaan sellaisista asioista, joita
hekin ymmärsivät, kuten paikallisista tapahtumista, karpalosadosta,
kalastuksesta ja valtuusmiesten päätöksistä. Hän oli yhtä halukas
kuuntelemaan kuin puhumaankin eikä hän sanonut kaupungin vakituisia
asukkaita »alkuasukkaiksi», kuten hänen vaimonsa teki kapteenin suureksi
harmiksi.
»Tulimmainen», sanoi tämä viimeksimainittu muutamassa tilaisuudessa,
»aina, kun tuo nainen sanoo meitä kaupunkilaisia 'alkuasukkaiksi',
tuntuu minusta, että hän luulee minun elävän puussa ja heittelevän
kokospähkinöillä ihmisiä. En ihmettele ollenkaan, että muutamat
Etelämeren saarien pakanat syövät lähetyssaarnaajia. Jos söisin tuon
naisen, soveltuisi hän ehkä minulle, sillä tähän asti olemme aina
olleet eri mieltä. Silloin kun minä olen sanonut: niin, on hän sanonut:
ei, ja senvuoksi olen ajatellutkin, että myöntyminen on nyt vaikeampaa
kuin milloinkaan ennen.»
South Harnissin asukkaat eivät niin ollen pitäneet rouva Keithistä,
ehkä senvuoksi, että hän niin kovasti koetti päästä heidän suosioonsa.
He pitivät sen sijaan hänen miehestään, joka ei ollenkaan koettanutkaan
lähennellä heitä. Hänestä ja hänen mielipiteistään pidettiin, ja
kumpiakin kunnioitettiin. Zoeth ja Shad lausuivat hänet senvuoksi
tervetulleeksi, kun hän tuli kauppaan, pyysivät häntä istuutumaan
ja alkoivat aluksi keskustella hänen kanssaan rantatonttien hinnan
hämmästyttävästä noususta, josta he vähitellen siirtyivät muihin
sopiviin ja yleisiin puheenaiheisiin.
Kuinka sitten puhe lienee siirtynytkään Mary-'Gustaan ja hänen
tulevaisuuteensa, eivät kummatkaan toverukset voineet sanoa, mutta
häneen se siirtyi kumminkin ja he huomasivat pian ylistävänsä hänen
avujaan vieraalle, joka kuunteli hyvin tarkkaavaisesti.
»Hän on erinomaisen pystyvä tyttö», huomautti herra Keith. »Mutta
ennenkuin huomaammekaan, on hänestä kasvanut nuori nainen. Oletteko
suunnitelleet, että hänen pitää hoitaa kauppaanne ja talouttanne lopun
iästään tahi teidän iästänne?»
Zoeth pudisti päätään ja sanoi lempeästi: »Emme luullakseni ole
suunnitelleet sellaista juuri ollenkaan. Minusta on aina tuntunut
siltä, että tuollaiset asiat selvenevät itsestään tahi sitten pitää
Kaikkivaltias huolta niistä meidän puolestamme.»
Vieras hymyili. »Ellei joku toinen ole halukas ja kiihkeä pitämään
huolta hänestä muutamien vuosien kuluttua, en tunne ollenkaan
maailmaa», hän sanoi. »Hän joutuu varmasti naimisiin, tiedätte kai sen.
Täälläkin on kai ainakin muutamia lupaavia nuorukaisia.»
Shadrach tuhautti nenäänsä. Hän ei keskustellut tästä asiasta
milloinkaan toverinsa kanssa eikä hän halunnut sitä ajatellakaan.
Tuon hattu- ja lakkimatkustajan huomautus »Herra Oikean» tulosta oli
vaivannut häntä melkoisesti.
»Huh!» hän murahti, »tuollaisia lupaavia on täällä aivan tarpeeksi.
Useimmat niistä, jotka ovat tyytyväisiä oloonsa täällä South
Harnississa, eivät ole kumminkaan muuta kuin lupaavia, sillä he eivät
kelpaa oikeastaan mihinkään. Kun Zoeth ja minä olimme nuoria, olivat
olot aivan erilaiset. Nyt matkustavat kaikki kätevät ja kunnianhimoiset
pojat suurempiin kaupunkeihin työskentelemään.»
»Ja muutamat tytöt kai myöskin, vai mitä? Johonkin kouluun tahi
yliopistoon. Muistelen kuulleeni, että Christopher Mullet'in tytär on
ollut koulussa Bridgewaterissa.»
»Huh!» murahti Shadrach jälleen. »Luultavasti olette kuullut
puhuttavan siitä, mutta ellette ole, olette varmasti ainoa tietämätön
tässä kaupungissa. Becky Mullet ja Chriskin eivät ole tehneetkään muuta
kuin kehuneet, miten heidän Irenensä on ollut 'lopettamassa kouluaan',
kuten he sanovat. Näen, koira vieköön, miten hän lopettaa. Hän ei ole
saanut — vannon, ettei tuo tyttö ole saanut päähänsä muuta kuin kaasua,
ja joka kerta kun hän avaa suunsa, virtaa sitä niin paljon ulos, että
sillä voitaisiin valaista majakka koko yöksi.»
»Shadrach», mumisi Zoeth, »älä puhu noin tylysti ihmisistä. Koeta olla
niin tasapuolinen kuin suinkin.»
»Koira vieköön, niinhän minä olenkin. Ellen olisi tasapuolinen tuota
Mullet'in tyttöä kohtaan, puhuisin vieläkin. Ellen kääntäisi tuuleen,
voisin tuskin päästä pois tieltä.»
Nyt pisti Keith muutamia sanoja väliin. »Tuollaista koulun lopettamista
ei voida mitenkään halveksia», hän sanoi. »Noita jatko-opistoja on
tietysti monenlaisia ja -arvoisia, mutta hyvä yksityiskoulu tytöille
on tarpeellinen laitos. Siellä opetetaan heitä kohtelemaan ja
arvostelemaan kaikenlaisia ihmisiä, samalla kuin heille näytetään,
etteivät hienot vaatteet aina ilmaise ihmisten kelvollisuutta. Sitten
on tuollaisessa hyvässä koulussa käyvän tytön mukauduttava ankaraan
kuriin ja hänen tuttavansa, erittäinkin miespuoliset, valitaan
huolellisesti. Kuudestatoista kahdeksaantoista on vaarallinen ikä
tavallisille tytöille.»
»Näin sivumennen sanoen», lisäsi hän sitten, »haluaisin tietää,
kertoiko kasvattityttärenne teille, miten tuo kauppamatkustaja,
tuo joulu-uutuuksien kaupustelija, häntä kohteli? Eikö? No niin,
satuin olemaan täällä silloin ja kohtaus oli mielestäni melko
mielenkiintoinen.»
Hän kertoi sitten Mary-'Gustan ja herra Kronin välisen keskustelun,
jota toverukset kuuntelivat kasvavalla suuttumuksella.
»Tulimmainen sentään!» huudahti kapteeni Shad. »Oletteko elämässänne
kuulleet röyhkeämpää puhetta? Toivonpa, koira vieköön, että olisin
ollut silloin täällä. Silloin olisi tänne pian ilmestynyt hyvin huono
sairas lääkärin käsiteltäväksi eikä tuo sairas olisi ollut mikään South
Harnissin alkuasukas. Mutta Mary-'Gusta ei kumminkaan välittänyt hänen
nenäkkyyksistään, sanon sen teille suoraan, sillä tyttömme on liian
viisas sellaiseen.»
»Niin, sellainen hän kyllä on, mutta hän ei pitänyt kumminkaan
tuosta kokemuksesta, huomasin sen selvästi, ja ymmärtääkseni saa hän
vielä alistua moneen samanlaiseen. Tässä ei minulla kyllä ole mitään
tekemistä, tiedän sen, ja tietysti saatte käskeä minua vaikenemaan ja
poistumaan milloin haluatte, mutta menettelettekö mielestänne oikein
kasvattityttärenne kaltaista tyttöä kohtaan, jos määräätte hänet
kuluttamaan elämänsä myyjättärenä tahi menemään naimisiin jonkun
tuollaisen lupaavan nuorukaisen kanssa, joista olette kertoneet?
Eikö mielestänne hänenlaisensa tyttö ansaitse, että hän saa käyttää
hyväkseen jokaista edullista tilaisuutta, jonka voitte suoda hänelle?»
Toverukset tuijottivat häneen hämmästyneinä ja Shadrach puhui ensiksi,
kuten tavallista olikin.
»Määräämme hänet», hän toisti. »Määräämme Mary-'Gustan! Tilaisuus! Mitä
—»
»Hsh, Shadrach!» keskeytti Zoeth. »Herra Keith ei ole vielä lopettanut.
Hän aikoo ilmaista meille tarkoituksensa. Jatkakaa, herra Keith, että
saamme kuulla.»
Murrettuaan jään ja huomattuaan veden lämpimämmäksi kuin oli
luullutkaan, syventyi herra Keith rohkeasti asiaan.
»No niin, kuunnelkaa nyt sitten», hän sanoi. »Tunnustan rehellisesti,
että olen suuresti kiintynyt kasvattityttäreenne. Hän on harvinainen
tyttö — harvinaisen kaunis tietysti, mutta vielä paljon enemmänkin,
sillä hän on vaatimaton, urhoollinen, järkevä ja rehellinen. Jos hän
olisi tyttäreni, olisin hyvin ylpeä hänestä, kuten tiedän teidänkin
olevan. Minusta tuntuu, että hän erittäinkin on tuollaisen tilaisuuden
arvoinen, että hänen varsinkin on kehitettävä taipumuksiaan ja
lahjojaan niin paljon kuin suinkin. Tuon kaupassa käyntini jälkeen
olen ajatellut häntä paljonkin, tunnustan sen, ja nyt tuon teille
erään ehdotuksen. Voitte suostua siihen tahi olla suostumatta, mutta
vannon kumminkin tekeväni sen parhaimmassa tarkoituksessa ja ainoastaan
hänen onneaan silmällä pitäen, kuten minä sen ymmärrän. Toivon teidän
suostuvan siihen ajateltuanne sitä ensin tarpeeksi. Tällainen se on.»
Hän jatkoi nyt puhettaan ilmaisten suunnitelmansa. Toverukset
kuuntelivat, Zoeth vaitiollen, mutta Shadrach silloin tällöin
murahdellen ja huudahdellen.
»Kas niin, siinä sen nyt kuulitte», sanoi Keith lopuksi. »Koulu on
hyvä, sillä se on Bostonin parhaimpia. Parin vuoden oleskelu siellä
merkitsee maailmoja holhokillenne, kuten muillekin tuntemilleni
tytöille, jotka ovat olleet siellä. Siellä oleskeleminen tulee tietysti
melko kalliiksi, mutta ymmärtääkseni Maryllä on omiakin varoja, joita
te, hänen holhoojansa, hoidatte. Hän ei voi käyttää osaa noista
rahoista parempaankaan tarkoitukseen.»
Zoeth ei puhunut mitään, katsoi vain kapteeniin, kuten kapteenikin
katsoi häneen.
»Hänellä on kai omiakin varoja, vai kuinka?» kysyi herra Keith.
»Olen kuullut kerrottavan, että hän sai periä isältään melko suuren
omaisuuden.»
Nyt seurasi toinen keskeyttävä vaitiolo. Toverukset tiesivät hyvin,
mitä Mary-'Gustan omaisuudesta yleensä puhuttiin, eivätkä he olleet
oikaisseet tuota luuloa. Siinä asiassa ei ollut muilla tekemistä
kuin heillä, ja heidän kunnioituksensa ja rakkautensa Marcellus
Hallia kohtaan oli estänyt heitä ilmaisemasta Marcelluksen omaisuuden
suuruutta. Tuota salaisuutta ei Mary-'Gustakaan tiennyt, vaan luuli,
että rahat, joilla maksettiin hänen vaatteensa, asuntonsa ja kaikki
muukin, olivat hänen omiaan. Hänen enonsa olivat opettaneet häntä
ajattelemaan niin.
Kun vieras teki tuon merkitsevän kysymyksen, katsoi Zoeth Shadrachiin,
joka pudisti päätään.
»Kyllä se on totta», hän vastasi ripeästi. »Marcellus jätti hänelle
perinnöksi koko omaisuutensa. Mutta kuulkaahan nyt, herra Keith. Onko
minun ymmärrettävä puheenne niin, että neuvotte meitä lähettämään
Mary-'Gustan kouluun pariksi vuodeksi? Tulimmainen sentään, miten me
voisimme suostua sellaiseen? Hän — niin, miten me nyt enää voisimme
tulla toimeen hänettä?»
»Tietysti olisi teidän vaikeampi tulla toimeen täällä kaupassa.»
»Täälläkö kaupassa? En ajattele nyt kauppaa, vaan itseäni ja Zoethia.
Mihin me joutuisimmekaan hänettä? Hän — niin, ei oma tytärkään voisi
olla meille rakkaampi kuin hän, ja vaikka Zoeth ja minä olisimme hänen
omaisiaan — hänen vanhempiaan esimerkiksi, emme voisi rakastaa häntä
enemmän. Jos Mary-'Gusta matkustaa pois luotamme, joudumme tuuliajolle
ja maa katoaa pian näkyvistämme. Ei, ei, emme voi ruveta mitenkään
ajattelemaankaan sellaista.»
»Ettekö hänenkään vuokseen? Hänenlaisensa tyttö on suurenkin uhrauksen
arvoinen.»
Nyt seurasi pitkä keskustelu, jonka silloin tällöin keskeyttivät
kauppaan tulevat ostajat, mutta joka uudistettiin aina heti niiden
poistuttua. Zoeth teki erään kysymyksen:
»Onko tuon neidin, mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan, koulu
sellainen, jossa oppilaat saavat asua ja syödäkin?»
»On, mutta siinä on päiväoppilaitakin. Tarkoitukseni oli siinä
tapauksessa, että te molemmat suostutte kuuntelemaan ehdotustani,
esittää, että Mary rupeaisi päiväoppilaaksi. Hänhän voi asua jossakin
koulun läheisyydessä sen sijaan, että hän asuisi siellä. Se tulisi
siten paljon halvemmaksi.»
»Hm», mumisi Shadrach, »mutta hänenhän on nyt kumminkin asuttava
jossakin, ja minä ainakin olen hyvin vaativainen siihen nähden,
millaisen paikan hän valitsee asunnokseen.»
»Luonnollisesti. Olen ajatellut sitäkin ja nyt teen teille kolmannen
ehdotuksen. Minulla on muudan serkku tahi hän on oikeammin ensimmäisen
vaimoni serkku, joka asuu Pinckney-kadun varrella melko lähellä tuota
neitien Cabot'n koulua. Tuo serkku — häntä sanotaan muuten rouva
Wyethiksi — on leski eikä hänen varallisuutensa ole suuri. Hänellä ei
ole oikeastaan täysihoitolaakaan, mutta hänellä tiedetään aina olevan
muutamia 'maksavia vieraita', kuten hän sanoo. Hän on syntyperäinen
bostonilainen ja hyvin vaativainen, mitä noiden vieraiden suosituksiin
ja perhesuhteihin tulee, mutta luullakseni voin järjestää senkin asian.
Jos holhokkinne joutuu hänen hoidettavakseen, saa hän todellisen kodin
ja tutustuu ainoastaan sellaisiin henkilöihin, jollaisten seuraa tekin
hänelle toivotte.»
Hän olisi voinut lisätä, että rouva Wyeth tarvitsee vain vihjauksen
häneltä suodakseen Mary-'Gustalle vanhemman — oikean bostonilaisen
ylimysnaisen — rakkauden ja huolenpidon, koska rouva Wyeth oli
suuressa kiitollisuuden velassa, sekä rahallisesti että muuten,
rikkaalle chicagolaiselle sukulaiselleen; mutta koska Keith oli aivan
erilainen kuin nykyinen vaimonsa, ei hänellä ollut tapana puhua
laupeudentöistään, vaan piti hän ne omina tietoinaan.
Zoeth huokaisi. »Mielestäni olette menetellyt hyvin kiltisti kaikessa
tässä, herra Keith», hän sanoi. »Tiedän teidän olevan varman, että tuo
koulu on oleva suureksi hyödyksi Mary-'Gustalle. Mutta minä en voi
juuri sietää sellaista ajatustakaan, että sallisimme hänen poistua
luotamme.»
»En ihmettele sitä ollenkaan. Ajatelkaa nyt asiaa, niin keskustelemme
siitä jälleen joskus myöhemmin.»