Tyttö ei vastannut vähään aikaan sanaakaan ja häntä kiukutti se, että
Jan Baas viheltää huilotteli itsekseen. Mutta mitäpä hän muutakaan
olisi tehnyt; hänen puheistaan toinen aina ihan raivostui. Sitten
vastasi tyttö: "Sinun tupa-rähjäsi menee kohta nurin."
Jan Baas pudisti päätänsä ja mutisi varovasti, että olipa hän jo
korjannut joka seinän, -- ja jatkoi huilotustaan enempää
selittelemättä.
Silloin tyttö vihan vimmassa kimmahutti: "Ilmoissa ikänä en mene
millekään Baasille. Baasit ovat pillipiipareja ja huilottelijoita." Ja
hän laputti matkaansa.
Jan Baas oli tämän keskustelun tuloksiin vallan tyytyväinen ja meni
pyytämään pastorilta vihkimistä ja asettui seuraavana pyhänä
tavalliselle paikalleen urkulehterin alle ja katsoa seivästi koko ajan
suoraan eteensä, ettei vain morsiameen vilkaisemalla karkoittaisi häntä
pois kirkosta. Kun jumalanpalvelus loppui, Jan Baas asteli penkiltään
alttarin eteen, katsomatta ympärilleen. Jonkun aikaa hän sai seista
siinä yksinään, mutta sitten morsian tuli kuin tulikin jälestä ja
asettui hänen rinnalleen, kumminkin hyvän välimatkan päähän; sekä
hokaisi papin päätettyä puheensa kyllästyneenä "otan", ikäänkuin
lykäten loitommalle vasikkaa, joka tunkeusi turpineen hänen kättään
nuuskimaan. Vihkimisestä päästyä he astelivat kaitaa polkua pitkin
miehen kotiin -- oli sateinen syyspäivä -- Jan Baas edeltä, vaimo
perästä. Mutta kun tultiin lähelle, niin keikahti vaimo erään
naapuritalon polulle ja murahti: "Tuolta piika karkasi; minä lupasin
auttaa lypsyllä." Silloin meni Jan Baas pieneen puutarhaan, joka oli
hänen talonsa edessä, ja alkoi siellä kaivella lapiolla. Ja hän pöyhi
ja vihelteli ja lauleskeli itsekseen, noin ihmettelyn ja kunnioituksen
ja surun vaiheella -- aivan kuin oli jo aavistanutkin.
Vaikkei heillä ollut leivän pulaa -- vaimon sakset ja neula auttoivat
paljon -- ja vaikka heille syntyi kaksi tervettä lasta ja Jan Baas oli
aina hyvä ja raitis ja uuttera, niin vaimo oli kuitenkin enimmäkseen
tuitukko. Hänen kylmää luontoaan kiusasi se, että Jan Baas oli hyvä ja
että hän saattoi olla iloinen; ja hänen ylpeyttään ärsytti vielä, että
hänen voimakas naisellisuutensa aina ja yhä vain janosi miehen
rakkautta. Yksin Janin kaunis, hilpeä ulkomuotokin, joka oli kuitenkin
vaimon salainen autuus, yllytti häntä kiukuttelemaan. Niinpä
lennätettiin monasti tuimia sanoja matalan olkikaton alla; se rapisi
monasti rakeista ja jytisi myrskystä.
Varsinkin kävi olo hullunmoiseksi kun kolmas lapsi oli syntynyt ja
kastettu.
Koska synnyttäjän tila näytti vaaralliselta ja syksyiset tiet kuohuivat
likaa, kepsahti riuska ja reipas Jan Baas satuloimattoman hevosen
selkään, jonka oli lainannut työnantajaltaan, naapurin isännältä, ja
lasketteli minkä ratsu kavioista pääsi läpi raivoisan myrsky-yön
kaupunkiin ja astui kätilön asuntoon. Mutta siellä sanottiin, että
hänet oli haettu eräälle toiselle kadulle toimeensa. Jan Baas kompuroi
nyt pikkukaupungin öisiä, pimeitä kujia hevostaan jälestä kiskoen ja
ajatteli, että neljä vuotta sitten hän vielä oli ollut huoleton ja
iloinen poikamies tätä samaa katua viheltäen keikkuessaan, ja nyt hän
oli kahden lapsen isä, ja tuskassa vaimonsa ja kolmannen lapsen hengen
tähden! Sellaisessa surussa hän meni päin mäntyyn ja jyristi ensin
kolmen vanhan mamsellin ovea, jotka valvoivat vielä kipeää
kanarianlintustaan vaalien: "Onko kätilö täällä?" Nuokos suuttuivat
moisesta mahdollisuudesta ja paiskasivat oven kiinni hänen nenänsä
edessä. Hän laputti toiseen taloon, josta myös näkyi valoa, ja koputti
oveen. Mutta siellä oli jo edistytty pitemmälle kuin hän ja hänen vaimo
parkansa: juotiin jo varpaisia ja riemuitseva seura pakotti yökulkurin
ja hätäsanoman tuojan kulauttamaan ovenpielessä kupin norria
kurkkuunsa. Mutta sitten kävi nuoren kummitädin sääliksi ja hän lykkäsi
pellolle erään vieraista, joka nyt lähti opastamaan Jan Baasia jonkin
suutarin taloon.
Jan Baas köytti hevosensa latvaleikkoon lehmukseen, joka seisoi kuin
paalu akkunan alla, ja meni eteiseen ja sieltä tuikkivaa tulta kohti
suutarin verstaasen, sekä näki kätilön, pienen, hintelön ikäpuolen
naisihmisen, seisovan sängyn vieressä -- ja vuoteessa suutarin emännän.
Mutta mestari käytti viisaasti hyväkseen pakollista yövalvontaa: hän
teki työtä. Hän istui pöntöllään selin tupaan, kasvot akkunaan päin,
kalju, paksu päälaki kiiltävänä paistaen, ja hakkasi tilkkiä niin
vimmatusti! Suutari kai oli huonokuuloinen ja siksi kaikille joutaville
loruille vastahakoinen, eikä kääntänyt päätänsäkään, ei ollut vieraasta
tietävinäänkään. Oppipojat, joiden makuusija oli juuri tuo leveä sänky,
missä nyt emäntä voihkaili, istua nököttivät paikkansa menettäneinä
rapatun ja siniseksi tuhritun seinän vierustalla rahilla ja onkivat
särkiä unenpöpperöissään. Sivuskamarista kuului nukkuvien lasten
hengitystä. Jan Baas istahti tuvan ainoalle tuolille ovenpieleen ja
kulutteli aikaansa raaputtelemalla linkkuveitsellään savea pois
pitkävartisista saappaistansa; näin kootun saven hän sitten likisteli
siististi kakkaroiksi ja asetti ne viereensä permannolle. Kaksi tuntia
hän odotti, kunnes lapsi syntyi ja sekä lapsi että äiti olivat saaneet
tarpeellisen hoidon.
Mutta kun hän kätilöeukon kanssa meni ulos pimeälle kadulle, niin
eukkopas ihmettelemään, ettei nähnytkään lehmuksen juurella rattaita,
vaan ison, vanhan, romuluisen ruskean konkarin. Kuitenkin hän nosti
riuskasti päällyshameensa helmat korville ja alkoi huipata lyhyillä
alushameisillaan reippaasti hakijan rinnalla. Jan Baasilla oli toisessa
kainalossa laukku, toisella hän talutti hevosta. Myrskysi yhä ja sataa
tihutti ja oli pilkkoisen pimeä ja tie likaa kuohuva. Kun joskus kuu
pilkahti pimeän pilven reiästä esiin, silmäsi Jan Baas oudoksuen
vierustoveriaan, joka siinä talsi ohuilla koivillaan, ravassa polvia
myöten. Ja hän ajatteli: Kaksi tuntia tällä tavalla menee! Ei auta,
hevosen selkään meidän vaan täytyy, ja yhtenä. Hän oli aika hulivili ja
iloinen mies, joka riemuitsi kaikesta kauniista, hohti se sitten
taivaslaelta tai pavun kukasta taikka naisen silmistä. Ja kävipä
hänelle nyt tämä kalkki todellakin karvaaksi. -- Se on ruma kuin
ryökäle, hän ajatteli, ja peloissaan se painautuu minun kainalooni.
Mutta kärsiihän sitä vaimonsa ja lapsensa puolesta vaikka mitä!
Hän alkoi siis houkutella eukkoa nousemaan hevosen selkään: vaikkei nyt
kiiruummin jouduttaisikaan, niin pääsisi matami edes rapakkoa
alustamasta; ja jos hän ottaisi laukkunsa, niin Jan Baas voisi
ravakammin taluttaa hevosta. Mutta eukkopa ei sanonut eläessään
istuneensa hevosen selässä: ja nyt hänellä oli erään sattuman tähden
suorastaan mahdoton vastenmielisyys hevosia kohtaan. Mutta Jan Baas
talutti pitkäkoipisen ruunikon kuitenkin aidan viereen ja maanitteli
eukkoa; sai hänet onnellisesti nostetuksi selkään ja antoi hänelle
laukunkin. Heti kepsahti hän sitten itse hänen taakseen. Ja nyt -- hui!
helmat hulmusi, hoikat kädet hosuivat, laukku remputti, eukko kirkui
kamalasti ja rapa räiskyi. Niin joutui kätilö runsaassa puolessa
tunnissa perille ja auttoi lapsen maailmaan.
Aamuhämärissä läksi eukko riuskana ja tuikeana, helmat korkealle
käärittyinä, takaisin kaupunkiin. Hän tiukkasi Jan Baasilta lupauksen,
ettei siitä ratsuretkestä saisi kellekään puhua. Mutta Jan Baas puhui
kuin puhuikin. Ei tosin vaimolleen. Mutta vaimo sai sen sitten kuulla
muilta, ja hänkös nyt motkottamaan halveksivasti: "Siitä sen nyt taas
näkee, miten vähän on Baaseissa ihmistä! Ei edes oman lapsen syntymä
ole niistä totinen asia. Niin --, ne ovat sellaisia lörpäkköjä ja
hahattajia, ettei sisu anna edes omain lasten säilyä juoruilta ja
pilkalta!"
Ja tottapa se osaltaan olikin. Sillä kun Klaus Hinrich Baas
kuusikolmatta vuotta sen jälkeen tanssi Bürgin markkinoilla nuoren
rouvansa kanssa huvipaikassa, jossa kovan tungoksen vuoksi täytyi töniä
toisia ja jossa tanssitaan aina kyynäspäät pystyssä, ja silloin törmäsi
erästä tanssivaa neitoa vastaan, niin rouva nyrpisti halveksivasti
nokkaansa ja katsahti häneen vihaisesti eteenpäin yhä tuupittaessa ja
sanoi: "Ihmekös jos sinä joka paikkaan törmäät! Sinuahan ei tullutkaan
kätilö auttamaan, vaan paholais-akka mustalla oriilla!"
Kun vanhemmat kuukauden päästä suunnittelivat ristiäisiä, niin taas
ilmausi vaikeuksia.
Ensiksikään he eivät olleet saada kummeja. Pyydettiin kahta serkkua,
mutta he kieltäysivät; he olivat itaraa väkeä: piti säästää
pyhävaatteita, ja sitä paitsi he pelkäsivät kaikellaista uutta
rasitusta serkkulaisten puolelta, joiden perhe niin nopeasti lisääntyi.
Silloin pyysi Antje Baas vanhaa isäänsä. Hän oli tosin luonnostaan
hiukan sietämätön ihminen, siitäkin syystä, että oli ikänsä asunut
nummen perukassa, mutta eipä nyt muu eteen tullut. Lisäksi pyydettiin
läkkiseppä Libbertiä, joka oli luonnostaan niin häveliäs, että käänsi
kasvonsa syrjään ja katseli muualle aina kun hänelle puhuttiin. Rovasti
oli lähtenyt matkalle; mutta lukkari sanoi, että sunnuntaina tulee uusi
pappi sijaiseksi, sehän se tempun tekaisee.
Ja niinpä he sitten pimeän hämäränä marraskuun päivänä kekottivat
pienessä, tummassa pirtissä odotellen pappia, -- Antje Baas mustissaan,
Jan Baas kuin isäntä ainakin paitahihaisillaan, kummit mustissa,
lyhyissä jakuissa, lapset siisteissä pyhämekoissa.
Ja pappi tuli kuin tuli. Ja Jan Baas tunsi jo ensi silmäyksellä hänet
samaksi papinkokelaaksi, jonka pyssyn hän siellä sotaretkellä oli
puhdistanut. Jan Baasin suu meni heti tuppeen! Hän vetäysi tuolineen
nurkkaan, niin ettei hänen kasvojaan nyt pimeällä ilmalla näkisi, ja
haasteli vääristetyllä äänellä. Emäntänsä uhkaavista silmän
leimauksista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Antje Baas koetti
saada isäänsä pakinoimaan; mutta isä oli julmalla tuulella, sillä tytär
oli turhanpäiten juuri tupannut hänen eteensä sen pienen, kukallisen
kahvikupin, jota ukko ei kärsinyt, senhän tytär tiesi. Läkkiseppä
Libbertillekin sattui juuri kaikkein häveliäin hetkensä ja hän piti
koko ajan, minkä pappi oli vieraana, kasvojaan poispäin käännettyinä,
tähysti akkunasta pihalle, jossa kana nokitti punajuurikasta.
Antje Baas vaihtoi hämillänsä milloin minkin pikku lapsista syliinsä,
vuoroin paksun Petterin, vuoroin pikku Loten, ja hieroskeli tapansa
mukaan peukalonsa ja tuomentottinsa välissä heidän nenänykeröjensä
selkää, paineli alaspäin muka, vieroittaakseen niistä koppavan,
huikentelevaisen Baasien nenän luontoa, joka oli hänelle kerrassa
kauhistus, -- ja jutteli pastorin kanssa. Pastori joi kupin kahvia ja
tupakoi ja joi toisen kupin, ja pakinoi Antje Baasin ja lasten kanssa,
jotka eivät enää olleet kaikkein pahimmillaan, vaan jo hiukan
haastelivat.
Kun hän sitten teki lähtöä, ei Jan Baasin auttanut muu kuin tule pois
piilosta vaan! Hän kaarsi sisäseinän viertä pitkin aina eteiskopukkaan
ja kysyi siellä tekoäänellään: mitäs se maksaa? Pastori vastasi
hämmästyneenä: "Mutta, -- siitähän on jo sovittu, tämä kaste tulee
ilmaiseksi." Jan Baas ehti vain pari kertaa siunailla: "Älkäähän nyt
ottako pahaksi, älkää nyt ottako pahaksi, herra pastori", -- pappi
meni.
Mutta kun Jan Baas tuli takaisin pirttiin, seisoi hänen vaimonsa oven
suussa ja tiuski heille kolmelle, että he olivat järettömiä joka kallo,
ja räiski kuin räty, -- niin että läkkiseppä Libbertin häveliäät
katseet nyt vilistivät kuin kärpät pitkin pirtin seiniä, ylös ja alas,
ja turhaan ne hakivat monta päivää sen jälkeenkin tukikohtaa; ja
appiukko tuli pelkästä kiukusta tytärtään kohtaan ja häntä yhä
ärsyttääkseen melkeinpä hyvälle tuulelle; ja Jan Baas kohotti vaan
kättänsä ja huitaisi äkäisesti ikäänkuin toivoen tuon papin ja tämän
pahan päivän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
Ja kun kummit menivät matkaansa, silmäili Antje Baas miestänsä
halveksivasti ja sanoi: "Muistatkos, miten sinä sillä kokastelit!
Senkin seitsemänkymmentä kertaa kerroit, kuinka sinä muka silloin
papille vastasit, ja nyt: kas se on mies, papukaija! Sanasankari!
Sellainen Baas! Päältä uhkea; mutta sisältä!? Ja sinä olet pahin
kielipalku kaikista."
Jan Baas nauroi sekä hauskusissaan että nolona ja meni ulos, lehmää
ruokkimaan.
Miehen lähdettyä Antje Baas otti kätkyestä pikku poikansa, joka siinä
äsken oli ristitty Klaus Hinrich Baasiksi, käänsi sen kasvoja valoa
kohti ja näki, että olihan se sievä lapsi, mutta että sillekin uhkasi
kasvaa tuo sama epäilyttävä, pulska, kokasteleva Baasien nenä. Ja heti
hän nyt alkoi hivellä sitä etusormellaan ja peukalollaan, ja istui
siinä mietteissään, ankarin, jäykin kasvoin; ja päätti pitää tätä lasta
erikoisen tiukasti silmällä, jotta hänestäkin tulisi edes joltinenkin
ihminen.