I.

Heisterberg, korkealla rinteellä nummen laidassa, oli jo

muinais-holsteinilaisten asuinpaikkoja. Kun auringonpaisteisina

lokakuun päivinä kylän länsipuolisilla kaltevilla vainioilla korjataan

kuivia, rapisevia papunippuja työvankkureihin, on ilma niin kuulas,

että kuorman päällä seisova poika, jonka polvet ajaessa tutisevat, voi

joskus kehaista näkevänsä tuolta kaukaa Hampurin tornit ja Elben sillat

sekä toiselta puolelta Cuxhavenin[1] punaiset talot, jotka ikäänkuin

kahlaavat nilkkaa myöten vedessä.

Aivan kylän vieressä, sen länsipuolella, on vähäinen karu ja aukea

harju. Sieltä on valtava näköala. Hautausmaaksi se olisi hyvä paikka.

Siellä voisivat vainajat, sekä ammoin sitten että äsken kuolleet,

istuskella kivillä ja hiekkapenkereillä, illasta aamuun, ja ajan rattoa

olisi tarpeeksi: ääretön taivaslaki, jolla tähdet loimuavat, kaartuen

aina meren syvyyksistä tänne rinteelle ja tuonne syrjemmälle metsään

saakka, hiljaiset usvayöt tahi karjuvat myrskyt ja majoista tuikkivat

tulet. Vielä parempi patterin paikka. Sillä vaikka harju on kaita, on

se pitkä suikale: kuusikymmentä tykkiä voisi siinä seista rinnan,

ammottavat kidat vinosti Elbeä kohti uhaten. Taikka historioitsijan

tähystysmäki: mitä kaikkea onkaan näet tuolla ympäristössä alangolla jo

tapahtunut ja mitä tehdäänkään siellä vielä vasta? Tuo maisema on koko

seudun portti.

Mutta eipä olekaan aukeamalla tai sen reunamilla nyt muuta kuin

yksinäinen, olkikattoinen pirtti-pahainen, -- harmaat seinät ovat

matalat, akkunat pienet, katolla vähäinen ullakkokoppi, joka luukustaan

päästää valoa ylisille.

Tuossa talossa, jonka kattoa ja seiniä, vuoronperään kumpaakin, on

korjattu joka kolmaskymmenes vuosi, joten hökötys ei ole päässyt

lyhistymään tai kaatumaan eikä myös sen kummemmaksi vanhenemaan, siellä

ovat olleet isäntinä ammoiset ajat, kai jo vuosisatoja, Baasit. Nimi

merkitsee herraa, mestaria, isäntää. Mutta Elben suun seutulaisethan

sutkauttelevat mielellään pilaa, kun hyvin sattuu. Ja siksipä ei

tiedäkään mennä varmuudella päättämään, oliko ensimäinen, tuhannen

vuotta sitten elänyt Baas kelpo mies ja herra, -- ehkäpä jonkin

anglo-saksilaisen meripurren päällikkö; sana on vielä merenkulkijain

kielessä käytännössä, -- vai päinvastoinko narri![2] Kyllähän Baasien

pystypäissä useimmiten on jonkinlainen pyrkivä leima, heidän vapaissa,

reiluissa liikkeissään vivahdus vankkaa meripurtta, kuohukeulaa.

Jotakin: Kas täss' olen vaan! Mutta luonne ei vastaa oikein tätä

ulkonäköä. He tekevät tiellään kaikellaisia syrjähyppyjä, jotka

johtuvat ylevästä aistillisesta hehkusta ja hyväntahtoisesta

hassuudesta ja jotka näyttävät todistavan sitä, että veressä piilee

vanha rotu ja tukahdutettu vanha tuli. Mutta heillä ei ole kestävyyttä,

sitkeää kiinnipureumista eikä hiljaista hammasten kiristystä. Muutamat

suvun vesat ovat joutuneet suorastaan rappiollekin; ruumiillisesti he

tosin vielä ovat siedettävän ryhdikkäitä, mutta tulta heissä vaan ei

ole ja nenän nipukka on terävä. Kun heitä näkee, muistaa kohta

maksamatonta suutarinlaskuaan. Heillä onkin erikoinen taipumus

juuri suutarin ammattiin tai vähäpätöisiin valtion virkoihin.

Kyllähän heillekin vielä sattuu kaikellaisia päähänpälähdyksiä ja

syrjäloikkauksia; mutta ne johtuvat ahnaasta, kateellisesta luonteesta

ja laskevasta, pienipiirteisestä hengestä.

Niinpä pysyi kauan epätietoisena, annettiinko muinoin, tuhannen vuotta

sitten tuo sukunimi tosissaan vai pilkalla, merkitsikö se suurmiestä

vai suurentelijaa. -- Kunnes kerran eräs Baaseista otti vaimon, joka

kovuudellaan ja vihaisuudellaan löi kuin pii suvusta ilmi vanhan

kätkeyneen, jalon liekin! Silloinpa pani melkein uskomaan, että tuo

esi-isä aikoinaan oli kuin olikin ollut suurmies! Ja taas näytti

pätevyytensä se vanha totuus, että ken tahtoo saada heikonneen sukunsa

kelpo reilaan, sen on otettava voimakas, kunnokas vaimo.

Monta vuotta sitten kävellä kepsutteli eräänä tuulisena syyspäivänä

Baas-suvun nuori vesa, hilpeä pojan hippana, kotoansa olkikattoisesta

talosta, korkean harjun aukeamalta alas kouluun, -- oltuaan koko

kesäloman eräällä tilallisella renkipoikana. Hän oli kyllä sangen hyvä

miehen alku ja Baasien kuosiin riuska ja pystypää; mutta kuitenkin

tuntui hänestä olo tällä hetkellä ilkeältä. Sillä hän oli kesälomalla

peltotöissä ja papunippujen kimpussa unohtanut koko lailla

kouluviisautta ja koulumestari oli tiukka mies. Mutta vielä enemmän

kuin opettajaa hän kammoksui sielustaan muuatta tyttöä, jonka opettaja

oli valinnut apupaimenekseen ajamaan ja pökyyttämään kesällä

häntäpäähän jääneitä oppilaita takaisin yhteiskatraasen. Tyttö ei

ollut tosin häntä paljoa vanhempi eikä isompi yhtään, mutta hyvin

selvä-älyinen. Hänen kotinsa oli kaukana yksinäisellä lakealla

nummella: kurja töllirähjä. Vanhemmat olivat yrmeitä, ja hän itsekin

totinen ja umpimielisen vakava. Se tyttö oli kiusannut poikaa jo viime

vuonna, erikoisesti juuri häntä. Ja poikaa kauhistutti, että nyt se

rääkki alkaa taas.

Oli virsi veisattu ja rukous luettu, -- silloin se jo tulikin hänen

selkänsä taakse ja alkoi nuuskia ja kurkkailla hänen kirjoitustaan.

Eikä hän ollut ehtinyt piirtää riviäkään lyhyillä sormillaan, jotka

luonnollisesti olivat vielä ohjaksien ja taikon pitelystä aivan

kankeat, kun se jo lyödä läjäytti häntä näpille ohuella viivottimella,

jota se liuvari piti piilossa kupeellaan.

Baas oli vasta pieni pojan nalli, noin yksitoista-vuotias, eikä hän

uskaltanut mennä kaipaamaan opettajalle pahoinpitelystä. Sillä isäntä

tietysti piti sen puolta, jonka kerran oli valinnut paimenkoirakseen.

Ja niinpä poika palasi kallotellen kotikartanolle ja kaipasi äidilleen.

Tämä julmistui kauheasti, kun hänen pikku poju-kullalleen sellaista

uskallettiin. Mutta hänkin pelkäsi opettajaa; ja siksipä hän vaani

tyttöä. Ja kun tyttö seuraavana päivänä kulki heidän kautta

yksinäiselle nummelle, niin äiti huusi: "Teetkös vasta pahaa meidän

pienelle pojalle, senkin rääkkääjä!" Tyttö vilkaisi viisailla,

tarkoilla silmillään vihaiseen muoriin ja poikaan, joka piti kiinni

hänen helmoistaan, teki karttavan kaaren ja huippasi ohitse. Hän oli

aika kaunis heilakka, vankkarakenteinen ja komea astunnalta.

Hän tyrkki ja mukitti pientä poikaa sitten kaiken talvea minkä ennätti

ja osoitti joka tavalla hänelle, ettei hän Baaseja siedä. Ja

seuraavanakin lukuvuonna, jolloin poika, kuin tavallista, varttui

ruumiiltaan tyttöä lujemmaksi, tyttö kuitenkin halusi häntä äkäisenä

lähennellä, vainosi häntä silmän leimauksilla ja teki pilkkaa ja

jankutteli etenkin sitä kummaa, että Baas oli silloin pidellyt kiinni

äitinsä helmoista.

Sitten poika joutui palvelukseen milloin mihinkin taloon ja varttui

mieheksi eikä nähnyt tyttöä moniin vuosiin.

Kahdenkymmenen vanhana, tuskin jouduttuansa sotaväkeen, hänen täytyi

lähteä Tanskaan sotaan.[3] Sattuipa siellä sitten rivin kolmantena

miehenä olemaan nuori papinkokelas, älykäs mies, mutta kätten töissä

niin epäkäytännöllinen, ettei osannut pitää kivääriään, sinelliään ja

saappaitaan kunnossa, ja siitä hän oli aina koko kiusassa. Kun hän

eräänäkin päivänä, parailleen jotakin varustusta piiritettäessä, taas

sai haukkuja likaisen pyssynsä tähden, ja oli hyvin nolo ja pudisteli

päätänsä saamattomuudelleen, tuskissaan ja neuvottomana, niin sukkela,

pystyvä ja auttavainen Jan Baas tempaisi hänen tuliluikkunsa ja

puhdisti sen. Papinkokelas oli köyhä poloinen, katseli huolissaan

hommaa ja sanoi: "Ei ole minulla sinulle maksaa." Mutta Jan Baas vaan

lohdutteli jalomielisesti: "No, kunhan tulet sitten papiksi, niin

ristit pojan minulle ilmaiseksi." Kokelas lupasi ja ala-upseerit

nauroivat. Jan Baas tuli takaisin sodasta ja kertoi sitten usein

mielellään tätä juttua, istuessaan toisten joutilasten veikkoin kanssa

ravintolassa olutsarkan ääressä: ja kerrottuaan hän katseli niin

pulskana ja riuskana toisia kuin kelpo Baas ainakin ja kehaisi: "Siinä

kohdin minä ainakin olen teitä parempi: minulla on toki ristiäiset

maksettu!"

Vuosi rauhanteon jälkeen kuoli hänen isänsä ja jätti kahdelle pojalle

perinnöksi kolme kammetta: ikälopun, ränstyneen, olkikattoisen pirtin

hietaharjulla, -- pirtin seinät täytyisi taas uusia, senkin viidennen

kymmenennen kerran, -- noin sata lammasta, joita ukko-vainaa oli

kuleksinut paimentamassa marskimaan[4] laitumilla, ja kivulloisen

äidin. Jan Baasin veli oli kateellinen mies ja alkoi uikutella, että

hän on niin huono ruumiiltaan ja että eikö liene sisusvikaakin; ja

raskasluontoinenkin hän oli, jotta oli jo kolme kertaa seisoskellut

pihakaivon suulla ja aikonut hypätä kaivoon, mutta kolminkertainen

"Armahda, herra Jeesus Kristus" oli toki vielä pelastanut hänen kurjan

sielunsa. Ja mitä kaikkea hän nyt kujertikaan: tarkoitus oli se, että

veljen olisi annettava hänelle koko lammaskarja ja sallittava hänen

vaeltaa sen jälestä kylästä kylään pohjoiseen aina Syltin[5] salmelle,

hänen, yksinäisen, poloisen paimenen, kodittoman vaeltajan, ja

pidettävä itse osanaan kotitölli ynnä äidin rakkaus, joita saamaan veli

ei katsonut itseään ansiolliseksi, niin kalliit kuin ne kumpikin

hänestä olivatkin. Jan Baas tähysti pitkin kaunista, reilun rehellistä

nenäänsä; sillä hän ei ilennyt katsoa lurjusta kasvoihin, ja myöntyi

ehdotukseen. Silloin lähti veli lammaskatraineen matkaansa, möi

lampaat, nai nummen puolella kuivan, vanhanlaisen talontyttö-kääperön,

jolla oli rahaa, -- eikä sittemmin näyttänyt naamaansa.

Jan Baas jäi harjun rinteelle kotiin, kävi tilallisten luona

maantöissä, korjaili iltaisin talon seiniä, pisti viikkopalkkansa

kivulloisen äidin kouraan ja sieppasi pyhäilloin, kun onni potkaisi,

tytön käsikynkkäänsä. Jos laskettiin pilaa joko noista tulevista

maksuttomista ristiäisistä tai veliparin pesänjaosta, niin hän katsoi

iloisesti virnakoiden pilkkaajain piiriin ja nauroi niin mehevästi sekä

itselleen että toisten pilalle, jotta ihmiset sanoivat: mehevintä koko

Heisterbergin kylässä on Jan Baasin nauru.

Kun hän oli noin puolivälissä kolmatta kymmentä, kuoli hänen äitinsä,

ja Jan Baas arveli, että pitäisi tässä jo ottaa eukko. Mutta hän ei

tiennyt, kenen ottaa; sillä kaikki, joita hän oli pitänyt kainalossaan,

miellyttivät häntä kyllä: vaan vaimoksi heistä ei ollut ainoastakaan.

Hän ajatteli näet: pitäisi tässä nyt vielä tulla jotain aivan

erikoista. Ratkaisematonta pulmaa, suurta, hiljaista arvonantoa,

alinomaista ihmettelyä!

Mutta näin hakuteillä harhatessaan hän eräissä tansseissa tapasi sitten

tytön, joka ennen muinoin oli navahuttanut häntä viivottimella

kynsille. Neito oli nyt lähemmäs kolmenkymmenen ikäinen, kypsynyt,

uhkea kaunotar, kohtuullisen solakka, silmät entiset terävät. Hän oli

ompelijatar ja oli jäänyt naimattomaksi sentähden, että oli äkäinen

kuin ampiainen: etenkin silloin kun nuoret miehet häntä tohtivat

lähennellä. Nyt Jan Baas tanssitti häntä koko yön; mutta kelvon

sanaakaan he eivät vaihtaneet: sillä kun poika aikoi avata suunsa, niin

tiuskahti tyttö, ettei hän puhele tanssiessaan. Ja kun Jan Baas yritti

loma-ajalla uudestaan, niin tyttö sanoi, että täällä on kelvottoman

tomuista: hän ei viitsi pölyä nieleskellä. Viimein kotimatkalla pojan

toki täytyi virkkaa pari sanaa. Mutta silloin julmistutti hän neidon

kauheasti. Ikäänkuin olisi tulipunaiset pihdit pistänyt vesipyttyyn,

niin tyttö räiskähti: jätti Jan Baasin seista töllöttämään ja meni

matkaansa. Niin kävi kolme neljä kertaa.

Mutta sitten tapasi Jan Baas hänet taas ja sanoi että täytyi tässä nyt

viimein puhua niistä häistä. Tyttö kääntyi selin, ikäänkuin toinen

olisi häntä kauheasti loukannut, ja vastata tokaisi tylysti:

"Yhdentekevä minusta; ehkä parasta ettei ollenkaan."