Teutoniprinssi kohtalon ruoskana...
Don Louis kääntyi jälleen Vorskiin päin:
"Olemmehan samaa mieltä, toveri? Eikö kaikki, mitä olen sanonut, ole
pilkulleen totta?"
Vorski oli sulkenut silmänsä, hänen päänsä pysyi painuneena, ja
otsasuonet olivat tavattomasti pullistuneet. Ehkäistäkseen kaiken
väliintulon Stéphanen puolelta huudahti don Luis:
"Kyllä sinä kohta puhut, veikkoseni! Kipu alkaa koskea vakavasti,
eikö totta? Huimaako päätäsi? Muista... kerran vain vihellät...
'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet...' ja minä keskeytän heti
esitelmäni... Etkö tahdo? Etkö ole vielä kyllin kypsä? Syytä itseäsi!
Älkääkä te, Stéphane, olko peloissanne Françoisin tähden. Minä
vastaan kaikesta. Mutta ei mitään sääliä tätä hirviötä kohtaan! Ei,
tuhat kertaa ei! Älkäämme unohtako, että hän on kaikki valmistanut
ja kaikki suunnitellut kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin! Älkäämme
unohtako... Mutta minähän kiivastun. Tarpeetonta!"
Don Luis avasi kokoontaittamansa muistikirjan lehden, jolle Vorski
oli kirjoittanut ennustuksen ja jatkoi pitäen sitä silmäinsä edessä:
-- Se, mitä minulla vielä on sanottavana, on vähemmän tärkeää,
kun suuri yleisselitys jo on annettu. Mutta täytyy kuitenkin
koskea muutamiin yksityiskohtiin, purkaa Vorskin kuvittelema
ja rakentama koneisto ja lopuksi puhua siitä osasta, jota
miellyttävä vanha druidimme esitti... Olemme siis kesäkuussa. Se
on noiden kolmenkymmenen uhrin teloittamiseen määrätty ajankohta.
Kaiketi on veli Thomas sen niin määrännyt siksi, että valoisa
kesäkuu ja yöllinen hetki ovat sopivia vastakohtia. Vuosiluku
seitsemäntoista taas päättyy loppusointuun, jota hyvin vastaavat
sanat 'vasamoista' ja 'noista'. Uhrien lukumääräksi on veli Thomas
valinnut kolmekymmentä, koska Sarekin kallioita ja muistopatsaita
on niin monta. Mutta Vorski näkee siinä nimenomaisen käskyn eli
toimintaohjeen. Kesäkuussa vuonna seitsemäntoista tarvitaan
kolmekymmentä uhria. Ne saadaan... Ne saadaan, mutta kuitenkin
vain sillä ehdolla, että Sarekin kaksikymmentäyhdeksän asukasta --
näemme kohta, että Vorskilla on vallassaan kolmaskymmenes uhrinsa
-- tahtovat jäädä saarelle kohtaloaan odottamaan. Matta silloin
Vorski äkkiä kuulee Honorinen ja Maguennocin lähteneen. Honorine
kyllä palaa ajoissa. Mutta palaako Maguennoc? Vorski ei epäröi: hän
usuttaa Elfriden ja Konradin ajamaan ukkoa takaa, määräten heidät
tavoittamaan ja tappamaan hänet. Hän epäröi sitäkin vähemmin, koska
hän eräiden kuulemiensa sanojen nojalla otaksuu, että Maguennoc on
ottanut mukaansa kalliin kiven, ihmeellisen hohtokiven, johon ei voi
koskea, vaan joka on jätettävä lyijysäiliöönsä. (Maguennoc itse on
niin lausunut.)
-- Elfride ja Konrad lähtevät siis. Eräässä majatalossa sekoittaa
Elfride myrkkyä Maguennocin aamukahviin. (Eikö ennustuksessa mainita
myrkystäkin?) Maguennoc ryhtyy jatkamaan matkaansa. Mutta muutaman
tunnin kuluttua hän tuntee sietämätöntä tuskaa ja kuolee melkein
heti maantien äyräälle. Elfride ja Konrad rientävät paikalle,
penkovat hänen taskujaan ja tyhjentävät ne. Ei mitään. Ei jalokiveä.
Vorskin toivomukset eivät ole käyneet toteen. Mutta ruumis viruu
kuitenkin siinä. Mitä sille tehdä? Se heitetään toistaiseksi lähellä
olevaan ränstyneeseen hökkeliin, jossa Vorski muutamaa kuukautta
aikaisemmin on rikostovereineen käynyt. Siellä Véronique d'Hergemont
sen löytää... Mutta tuntia myöhemmin hän ei enää näe sitä siellä,
ympäristöllä väijyvät Elfride ja Konrad kun ovat sen vieneet pois ja,
tälläkin kertaa vain toistaiseksi, kätkeneet pienen hyljätyn linnan
kellariin.
-- Yksi uhri on kaatunut. Ja sivumennen tahdon huomauttaa, että
Maguennocin ennustelut järjestyksestä, jossa nuo kolmekymmentä uhria
-- hänestä itsestään alkaen -- teloitetaan, eivät perustu mihinkään.
Profeetta ei siitä mainitse mitään. Joka tapauksessa Vorski toimii
umpimähkään. Sarekissa hän ryöstää Françoisin ja Stéphane Marouxin,
ja sitten hän sekä varovaisuussyistä että matkatakseen saaren halki
huomiota herättämättä ja helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon
pukeutuu Stéphanen vaatteisiin, samalla kun Reinhold vetää ylleen
Françoisin puvun. Tehtävä ei enää ole vaikea. Talossa on vain vanha
ukko, herra d'Hergemont ja palvelijatar Marie le Goff. Kun heidät on
raivattu tieltä, voidaan penkoa huoneissa, varsinkin siinä, joka oli
Maguennocin hallussa. Kukapa tietää, tuumii Vorski -- joka ei vielä
ole kuullut, mitä tuloksia Elfriden retkestä oli, -- kukapa tietää,
vaikka Maguennoc olisi jättänyt taloon ihmeellisen jalokiven?
-- Siellä kaatuu Marie le Goff ensimmäisenä uhrina, jonka kurkkuun
Vorski tarttuu, iskien siihen puukkonsa. Mutta silloin purskahtaakin
verivirta roiston kasvoille. Säikähtyen, saaden tuollaisen
pelkurimaisen puuskan, joka hänet ajoittain lannistaa, hän pakenee,
usutettuaan ensin Reiholdin herra d'Hergemontia vastaan.
-- Lapsen ja vanhuksen välillä kestää kamppailu kauan. Se siirtyy
läpi koko huoneiston, ja loppuratkaisu sattuu tapahtumaan Véronique
d'Hergemontin nähden. Herra d'Hergemont saa surmansa. Samalla
hetkellä saapuu Honorine. Hän kaatuu. Neljäs uhri.
-- Tapaukset seuraavat nopeasti toisiaan. Yön kuluessa alkaa
pakokauhu. Sarekin hätääntyneet asukkaat, jotka näkevät Maguennocin
ennustusten toteutuvan ja heitä kauan uhanneen onnettomuuden hetken
tulleen, päättävät paeta. Sitä juuri Vorski poikineen odottaakin.
Varastamallaan moottoriveneellä he hyökkäävät pakolaisten jälkeen,
ja nyt alkaa kauhea ajojahti, veli Thomasin ennustama suuri isku
kumahtaa:
'Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää.'
-- Honorine, joka katselee näytelmää ja jonka aivot jo ovat varsin
järkkyneet, tulee hulluksi ja heittäytyy rantakalliolta mereen.
-- Sitten on muutama päivä tyyntä, jolloin Véronique d'Hergemont
tutkii häiritsemättä Sarekin saaren vanhaa priiorintaloa. Isä
ja poika ovatkin, saatuaan ajojahtinsa niin hyvin suoritetuksi
ja jätettyään Oton yksinään kuluttamaan aikaansa maakammioissa
ryypiskelemällä, lähteneet moottoriveneellä Elfridea ja Konradia
etsimään, noutaakseen takaisin Maguennocin ruumiin ja heittääkseen
sen mereen Sarekin rannalla, koska Maguennocilla on merkitty ja
määrätty asuinsijansa kolmenkymmenen ruumisarkun joukossa.
-- Sillä hetkellä, Sarekiin palatessaan, on Vorski
neljännessäkolmatta uhrinumerossaan. Stéphane ja François ovat
vankeina Oton vartioimina. On vielä teloitettava neljä naista, joista
Archignatin sisarukset ovat kaikki kolme teljettyinä aittaansa.
Nyt on heidän vuoronsa. Véronique d'Hergemont yrittää kyllä heitä
vapauttaa. Liian myöhään. Joukko vaanii heitä, ja Reinhold, joka
on taitava jousimies, osaa heihin nuolillaan (vasamathan ovat
ennustuksensa määrätyt), ja he joutuvat vihollisen käsiin. Samana
iltana heidät ripustetaan kolmeen tammeen, sittenkun Vorski sentään
ensin on siepannut heiltä ne viisikymmentä tuhannen frangin seteliä,
joita he säilyttivät povessaan. Tulos: yhdeksänkolmatta uhria. Missä
on kolmaskymmenes? Kuka on kolmaskymmenes uhri? Kuka on neljäs
nainen?
Don Luis pysähtyi ja jatkoi sitten:
-- Siitä asiasta profeetta puhuu hyvin selvästi, jopa kahdessa
toisiaan täydentävässä kohdassa:
'Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä.'
-- Ja muutamaa säettä kauempana:
... 'Vaimonsa isä taas surmaa,
Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä.'
-- Saatuaan asiakirjan tietoonsa Vorski oli tulkinnut nämä kaksi
kohtaa omalla tavallaan. Voimatta siihen aikaan mitenkään käyttää
tarkoituksiinsa Véroniquea, jota oli turhaan etsinyt kautta Ranskan,
hän repostelee kaitselmuksen määräyksiä. Neljäs kidutettava nainen
on kyllä hänen aviovaimonsa, mutta hänen _ensimmäinen_ vaimonsa,
Elfride. Eikö se ole ehdottomasti ristiriidassa ennustuksen kanssa,
sillä voihan tosiaan olla puhe Kainin äidistä yhtä hyvin kuin
Abelinkin. Ja huomatkaamme, että toinen ennustus, joka muinoin
lausuttiin hänelle itselleen, ei sen paremmin määritellyt, kenen tuli
kuolla: 'Vorskin vaimo kärsii ristinkuoleman.' Kumpi vaimo? Elfride.
-- Perikatoon joutuu siis uskollinen rikostoveri. Se on suuri
sydämentuska Vorskille! Mutta eikö ole toteltava Molok-jumalaa? Ja
jos Vorski suorittaakseen hänelle määrätyn tehtävän on päättänyt
uhrata poikansa, niin olisihan anteeksiantamatonta, jollei hän
uhraisi vaimoaan, Elfrideä. Ja niin käy kaikki hyvin.
-- Mutta äkkiä tapahtuu ratkaiseva käänne. Ahdistaessaan Archignatin
sisaruksia hän näkee ja tuntee Véronique d'Hergemontin!
-- Eikö Vorskinlainen mies olisi vielä tässäkin nähnyt korkeampien
voimien suosiota? Nainen, jota hän ei ole koskaan unohtanut,
lähetetään hänelle juuri parahiksi esittämään osaansa suuressa
seikkailussa. Hänet annetaan Vorskille ikäänkuin ihmeellisenä
saaliina, jonka voi uhrata... tai voittaa itselleen. Kuinka
aavistamattomia valonvälähdyksiä taivaalle leimahtaakaan! Vorskin
päätä alkaa huimata. Hän uskoo yhä varmemmin olevansa messias,
valittu, jumalain lähetti, sallimuksen käskyjen toimeenpanija. Hän
asettaa itsensä suurien pappien, Kivijumalan vartijain rinnalle.
Hän on druidi, arkkidruidi, ja sellaisena hän samana yönä, jolloin
Véronique d'Hergemont poltti sillan -- uudenkuun kuudentena yönä --
menee kultasirpillä pyhää misteliä leikkaamaan!
-- Priiorintalon piiritys alkaa. En puhu siitä enempää. Véronique
d'Hergemont on kertonut teille kaikki, Stéphane, ja me tunnemme
hänen kärsimyksensä, sen osan, jota herttainen Kaikki-käy-hyvin on
näytellyt, maaholvin ja luolien löydön, kamppailun Françoisista ja
teistä, Stéphane, jonka Vorski oli sulkenut erääseen kidutuksen
ja kuoleman kammioista. Siellä teidät yllättää rouva d'Hergemont.
Nuori hirviö Reinhold työntää teidät mereen. François ja hänen
äitinsä pääsevät livahtamaan. Onnettomuudeksi on Vorski joukkoineen
jo ehtinyt priiorintaloon asti. François kaapataan kiinni. Äiti
tulee jälleen hänen luokseen... Ja sitten... sitten seuraavat
surullisimmat näytökset, joissa en kauemmin viivähdä, kohtaus Vorskin
ja Véronique d'Hergemontin välillä, veljesten -- Abelin ja Kainin --
kaksintaistelu Véronique d'Hergemontin nähden. Eikö ennustuksessa
sitä vaadita?
'Äidin ees' Aapeli Kainin on lyönnä.'
-- Ja ennustus vaatii myöskin, että vaimo-rukka kärsii sanomattomasti
ja että Vorski on oikea riiviö pahuudessa. Hänen työnään on
'levittää tuhoa ja turmaa'. Hän naamioi taistelijat, ja kun Abel on
joutumaisillaan alakynteen, haavoittaa hän itse Kainia, jotta Kain
saisi surmansa.
-- Hirviö on hullu. Hän on hullu ja päissään. Ratkaisu lähestyy.
Hän juo, juo, sillä juuri sinä iltana Véronique d'Hergemontin tulee
kärsiä tuskallinen kuolemansa.
... 'Vaimonsa isä taas surmaa,
Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä...
-- Véronique on kokenut jo tuhat kuolemaa ja hän saa kärsiä
hidasta, pitkällistä kidutusta. Nyt on hetki tullut. Illallinen,
hautajaissaattue, valmistuksia, tikapuiden pystyttäminen, köysien
kiinnittäminen ja sitten... sitten vanha druidi!
Tuskin oli don Luis lausunut nämä kaksi viimeistä sanaa, kun hän
purskahti nauruun.
"Niinpä niin, siitä tulee hassua. Tästä hetkestä alkaen draama
lähentelee huvinäytelmää, ja ilveily sekaantuu kaameaan
kalmantanssiin. Ohho, kylläpä se vanha druidi on aika veitikka!
Teille, Stéphane, ja teille, Patrice, jotka seurasitte asiain
kulkua näyttämön takaa, ei siinä ole mitään mielenkiintoista. Mutta
Vorskille... Kuinka jännittäviä paljastuksia...! Kuuleppas, Otto,
panehan tikapuut puunrunkoa vasten sillä tavoin, että isäntäsi voi
sovittaa jalkansa niiden ylimmälle puolalle. Hyvä. No, Vorski,
tuntuuko helpommalta? Muista, että huomaavaisuuteni ei johdu
järjettömästä säälintunteesta. Ei. Mutta minä hiukan pelkään, että
sinä ummistaisit silmäsi; ja sitäpaitsi tahdon, että olet mukavassa
asennossa kuunnellaksesi vanhan druidin tunnustusta."
Uusi naurunpurskahdus. Vanha druidi näkyi herättävän don Luisissa
hilpeyttä.
-- Vanhan druidin saapuminen, sanoi hän, tuo tähän seikkailuun
järjestystä ja järkeä. Se, mikä oli hajallista ja höllää, käy taas
tiukaksi. Rikoksen epäjohdonmukaisuus muuttuu rangaistuksessa
selvyydeksi. Nyt ei enää totella veli Thomasin runosepustusta,
vaan on alistuttava kaikessa vaarin ottavan, tahdostaan tietoisen
ja ripeästi toimivan miehen järkiperäiseen ja tinkimättömään
menettelyyn. Vanha druidi ansaitsee todella meidän puoleltamme
ihailua.
-- Vanha druidi, jota, kuten ehkä aavistelet, voisimme yhtä hyvin
nimittää don Luis Perennaksi tai Arsène Lupiniksi, ei paljoa tiennyt
koko jutusta silloin, kun hänen vedenalaisensa, _Kristallitulpan_,
periskooppi eilen puolenpäivän aikaan sukelsi näkyville Sarekin
rantavesillä.
"Eikö paljoa?" huudahti Stéphane Maroux tahtomattaankin.
"Oikeastaan ei mitään", vakuutti don Luis.
"Mitä! Entä kaikki nuo tiedot Vorskin menneisyydestä, kaikki
yksityiskohdat hänen hommistaan Sarekissa, hänen suunnitelmistaan,
Elfriden esittämästä osasta, Maguennocin myrkytyksestä?"
"Tuon kaiken sain kuulla vasta täällä, kun eilen saavuin", selitti
don Luis.
"Matta keneltä? Emmehän ole poistuneet seurastanne."
-- Uskokaa minua, kun sanon, että vanha druidi noustessaan eilen
maihin Sarekin rannikolla ei tiennyt yhtään mitään. Matta vanha
druidi väittää olevansa jumalten suosima ainakin yhtä paljon kuin
sinä, Vorski. Ja heti hän sattuikin huomaamaan kapealla syrjäisellä
rantakaistaleella Stéphane-ystävän, joka onnekseen oli pudonnut
kyllin syvään suvantoon ja siten välttänyt poikasi ja sinun hänelle
varaamanne kohtalon. Hänet pelastettiin ja sitten juteltiin. Puolen
tunnin päästä oli vanha druidi asioista selvillä. Heti ryhdyttiin
tutkimaan tätä sekamelskaa... Vihdoin hän saapuu maaluoliin ja keksii
sinun käyttämästäsi, Vorski, valkoisen viitan joka oli hänelle
välttämätön; sitten hän näkee paperilapulla sinun kirjoittamasi
jäljennöksen ennustuksesta. Mainiota! Vanha druidi tuntee vihollisen
suunnitelman.
-- Hän seuraa ensin tunnelia, josta François ja hänen äitinsä ovat
paenneet, mutta ei pääse ulos sen tukitusta suuaukosta. Hän kääntyy
takaisin ja nousee Mustillenummille. Tarkastetaan saarta. Hän tapaa
Oton ja Konradin. Vihollinen polttaa käymäsillan. Kello on kuusi
illalla. Kuinka voisi päästä priiorintaloon? 'Hyökkäysportilta
lähtevää kalliopolkua pitkin', selittää Stéphane. Vanha druidi palaa
_Kristallitulppaan_. Kierretään saari Stéphanen johdolla, joka tuntee
kaikki väylät -- ja sitäpaitsi on _Kristallitulppa_, Vorski-kulta,
vedenalainen, joka herkästi tottelee ohjausta ja livahtaa kaikkialle.
Vanha druidi on rakennuttanut sen oman suunnitelmansa mukaan. Vihdoin
saavutaan sille paikalle, missä Françoisin vene on kytkettynä. Sieltä
tavataan Kaikki-käy-hyvin, joka nukkuu itse veneen alla. Sille
esitetään vanha druidi. Heti herää molemmin puolista myötätuntoa.
Lähdetään matkalle. Mutta polun puolitiessä Kaikki-käy-hyvin poikkee
syrjään. Rantakallion seinä on sillä kohtaa ikäänkuin paikattu
toistensa kannatukselle ladotuilla rakennuskivillä. Niiden keskellä
on aukko, Maguennocin kaivama, kuten vanha druidi sitten sai
selville, tunkeutuakseen maanalaiseen uhrisaliin ja hautakammioihin.
Näin oli vanhalle druidille selvinnyt koko juoni, hän vallitsee
asemaa sekä ylhäällä että alhaalla. Mutta kello on kahdeksan illalla.
-- Françoisista ei tarvinnut sillä hetkellä olla levoton. Ennustuksen
mukaan tappaa Abel Kainin. Mutta onko Véronique d'Hergemont, jonka on
kuoltava 'kesäkuun yönä', jo joutunut kauhean rääkkäyksen uhriksi?
Ehdittäisiinkö ajoissa hänen avukseen?
Don Luis kääntyi Stéphaneen päin:
-- Muistatte, Stéphane, sen levottoman tuskan, jota vanha druidi ja
te tunsitte, sekä ilonne nähdessänne teloitusta varten varatun puun
ja siinä kirjaimet V.d'H. Puussa ei vielä riippunut ketään uhria.
Véronique pelastettaisiin; ja tosiaan kuullaankin priiorintalosta
ääniä. Kaamea saattue on sieltä jo tulossa. Taajenevan pimeyden läpi
se saapuu verkalleen niittyjä pitkin. Lyhty heilahtelee. Pysähdys.
Vorski puhuu. Ratkaisu lähenee. Pian tehdään hyökkäys, ja silloin
Véronique pelastetaan.
-- Mutta sitten sattuu välikohtaus, joka huvittanee sinua... Niin,
ystävieni kanssa minä keksin jotakin kummallista... Huomaamme
patsaan ympärillä hiiviskelevän naisen, joka meidät kohdatessaan
kätkeytyy. Hänet otetaan kiinni. Sähkölampun valossa Stéphane
tuntee hänet. Tiedätkö, kuka hän oli, Vorski? Panen sata yhtä
vastaan. Elfride! Niin, Elfride, rikostoverisi, jonka sinä alussa
aioit ripustaa ristille! Eikö se ole omituista? Ylenmäärin
kiihtyneenä, puolipökertyneenä hän kertoo meille suostuneensa lasten
kaksintaisteluun sillä ehdolla, että hänen poikansa voittaisi ja
tappaisi Véroniquen pojan. Matta sinä olit jo aamulla pannut Elfriden
telkien taakse, ja iltasella, kun hänen onnistui paeta, hän löytääkin
oman poikansa, Reinholdin, ruumiin. Nyt hän tulee katselemaan
vihaamansa kilpailijattaren kuolemaa, sitten kostaakseen sinulle ja
tappaakseen sinut, miespoloinen.
-- Juuri niin! Vanha druidi hyväksyy sen, ja sillä välin kun
sinä lähestyt patsasta ja Stéphane sinua väijyy, haastattelee
hän yhä Elfrideä. Mutta tuskin tuo riiviönainen on kuullut sinun
äänesi, Vorski, kun hän rupeaa rimpuilemaan vastaan? Odottamaton
mielenmuutos. Mestarin ääni elvyttää hänet verrattoman pontevaksi.
Hän tahtoo nähdä sinut, varoittaa sinua vaarasta, pelastaa sinut; ja
äkkiä hän hyökkää tikari kädessään vanhan druidin kimppuun. Vanhan
druidin täytyy iskeä hänet puolikuolleeksi puolustautuakseen, ja
kuolevaa naista katsellessaan hän huomaa äkkiä, että tätä tapausta
voisi käyttää mainiosti eduksi. Tuokiossa on viheliäinen olento
saatu köytetyksi. Sinä itse, Vorski, saat häntä rangaista, ja hän
kärsii sen kohtalon, jonka alussa olit hänelle varannut. Vanha druidi
viskaa silloin viittansa Stéphanelle, antaa hänelle ohjeet, ampuu
paikalle saapuessasi nuolen sinua kohti; ja sillä välin kun sinä ajat
takaa valkoviittaa, siirtää hän salakähmäisesti Véroniquen tilalle
Elfriden, vaihtaa edellisen aviovaimosi jälkimmäiseen. Millä keinoin?
Se ei koske sinua. Joka tapauksessa tehtiin kepponen, ja sinä tiedät,
kuinka hyvin se onnistui!
Don Luis veti henkeänsä. Hänen tuttavallisesta sävystään päättäen
olisi tosiaan luullut, että hän kertoi Vorskille hauskaa tarinaa,
lystikästä pilaa, jolle Vorski ensimmäisenä nauraisi.
-- Siinä ei ollut kaikki, jatkoi hän. Patrice Belval ja muutamat
hänen marokkolaisistaan -- muista, että niitä on laivassa
kahdeksantoista -- ovat puuhailleet maanalaisissa saleissa. Eikö
ennustus ole tinkimättömän selvä? Heti kun vaimo on vetänyt
henkäyksensä, kuuluu 'jyrähdys' ja 'tulenleimu valaisee maata ja
rantaa', kohoten siitä paikasta, jonne suuri aarre on kätketty.
-- Tietenkään ei veli Thomas enempää kuin kukaan muukaan ollut
selvillä siitä, missä se aarre oli. Mutta vanha druidi arvasi paikan
ja halusi, että Vorski näkisi ennustetun merkin ja että saalis
tipahtaisi hänen suuhunsa kuin paistettu leivonen. Sitä varten
tarvittiin Keijukaisten patsaan lähettyville avautuva oviaukko.
Kapteeni Belval etsii sitä ja löytää sen, koska Maguennoc oli jo
aloittanut työt tältä puolelta. Kaivetaan soran alta esille vanhat
portaat. Puhdistetaan kuivettuneen puun ydinonkalo. Vedenalaisesta
tuodaan dynamiittipatruunia ja merkkiraketteja. Ja kun sinä, Vorski,
korkealta orreltasi airueen tavoin huudat: 'Hän on kuollut! Neljäs
nainen on kuollut ristillä!' niin, pom, pom, ukkonen jyrähtää,
liekit suitsuavat maasta, koko tienoo vapisee... Aivan niin, sinä
olet yhä enemmän jumalien suosikki, kohtalon helmalapsi! Ja sinä
riennät täynnä jaloa intoa heittäytymään maanalaiseen uuninpiippuun
kaapataksesi Kivijumalan. Huomenna siis, sittenkun olet nukkumalla
haihduttanut viinasi ja rommisi humalan, sinä korjaat sykähtelevin
sydämin suurtyösi hedelmät. Sinä olet veli Thomasin ohjeitten mukaan
tappanut kolmekymmentä uhriasi. Olet voittanut kaikki esteet.
Ennustus on toteutettu.
... 'Pyhätöstä aartehen tietyn
Urhokas ritari esille kantaa,
Aartehen Pohjolan villeiltä viedyn:
Kivijumala kuoleman tai elämän antaa.'
-- Vanhan druidin tarvitsee vain toimittaa tehtävänsä ja tarjota
sinulle paratiisin avain. Mutta ensiksi tietysti pieni välinäytös,
muutamia tanssinpyörähdyksiä ja taikatemppuja, hiukan hauskutusta. Ja
sitten Kivijumala, jota nukkuva satuprinsessa vartioi!
Don Luis suoritti vikkelästi pyörähdellen muutamia näistä
tanssiliikkeistä, joista hän näkyi niin paljon pitävän. Sitten hän
sanoi Vorskille:
"Vanha veikko, minua ikäänkuin aavistuttaa, että sinä olet saanut
kylläsi haastelustani ja että mieluummin heti ilmoittaisit minulle
Françoisin olinpaikan kuin kuuntelisit enempää. Olen pahoillani!
Mutta sinä saat kuitenkin tietää, mitä tulee ajatella nukkuvasta
kaunottaresta ja Véronique d'Hergemontin odottamattomasta
läsnäolosta. Kaksi minuuttia riittääkin. Suo minulle anteeksi."
Ja don Luis jatkoi, jättäen tästedes vanhan druidin ja puhuen omassa
nimessään:
"Niin, miksi toin Véronique d'Hergemontin sinne, kun olin riistänyt
hänet sinun kynsistäsi? Vastaukseni on hyvin yksinkertainen.
Mihin sitten olisin hänet vienyt? Vedenalaiseenko? Ehdotuksesi on
järjetön. Meri oli alkanut kuohua viime yönä, ja Véronique tarvitsi
lepoa. Priiorintaloonko? Ei ikinä. Se olisi ollut liian kaukana
näyttämöltä, enkä olisi voinut olla rauhallinen. Oli tosiaan vain
yksi paikka, mihin saatoin viedä hänet suojaan myrskyltä ja sinun
iskuiltasi, nimittäin uhrisali; ja siksipä toin hänet sinne, ja
hän nukkui tyynesti narkoottiseen aineen vaikutuksesta, silloin
kun sinä hänet näit. Myönnän vielä, että huvi hankkia sinulle tämä
näytelmä myöskin jonkun verran vaikutti päätökseeni. Ja kylläpä siitä
palkan sainkin! Et aavistanekaan, kuinka pitkäksi sinun naamasi
venyi! Kauhea näky! Véronique herännyt henkiin! Kuollut elossa! Se
oli niin kaamea näky, että sinä mielit lähteä käpälämäkeen. Mutta
puhunpa lyhyesti. Sinä havaitset uloskäytävän tukituksi. Silloin
muutat mielesi. Konrad palaa vihaisena ja hyökkää salakavalasti
kimppuuni, juuri kun hommasin Véronique d'Hergemontin viemistä
vedenalaiseen. Kätyrisi saa kamalan iskun eräältä marokkolaiseltani.
Toinen lystillinen välinäytös: Vanhan druidin viittaan käärittynä
Konrad on pitkänään eräässä hautakammiossa, ja tietenkin sinä ensi
työksesi hyökkäät hänen kimppuunsa. Ja nähdessäsi Elfriden, joka
on tuotu Véronique d'Hergemontin sijaan pyhälle pöydälle, sinä
paikalla vimmastut taas ja alat paloitella sitä naista, jonka jo
olet ristiinnaulinnut. Aina samaa hölmömäisyyttä! Ja sitten seuraa
ratkaisu, sekin yhtä hassunkurinen. Sinut ripustetaan kidutuspaaluun,
ja minä pidän sinulle vasten naamaa puheen, joka sinut täydellisesti
lannistaa ja josta selviää, että, vaikka sinä oletkin kolmenkymmenen
rikoksesi voimalla ansainnut itsellesi Kivijumalan, niin minäpä sen
otankin haltuuni oman tarmoni nojalla. Siinä on koko seikkailu,
Vorski-kaveri. Muutamia pieniä toisarvoisia tapauksia lukuunottamatta
tai eräitä tärkeämpiäkin mainitsematta, joita sinun ei ole tarvis
tuntea, tiedät siitä yhtä paljon kuin minäkin. Mukavassa asennossasi
sinulla on ollut aikaa miettiä. Odotan siis kaikessa luottamuksessa
vastaustasi, joka koskee Françoisia. No, vihellähän nyt säveleesi...
'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet kiitää...!' Kas niin, joko
haastat?"
Don Luis oli kiivennyt tikapuille muutamia askelmia. Stéphane ja
Patrice olivat tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat levottomina. Vorski
näkyi aikovan puhua.
Hän oli avannut silmänsä ja tuijotti don Luisiin katseella,
jossa oli samalla sekä vihaa että pelkoa. Tuo merkillinen mies
varmaankin näytti hänestä sellaiselta, jota vastaan on aivan turhaa
taistella ja jolta on yhtä hyödytöntä rukoilla sääliä. Don Luis
esiintyi voittajana, ja väkevämmän edessä taivutaan tai nöyrrytään.
Sitäpaitsi ei Vorski enää kyennytkään vastustukseen. Rangaistus
kävi sietämättömäksi. Hän lausui muutaman sanan epäselvällä,
kuulumattomalla äänellä:
"Kovempaa", käski don Luis. "Minä en kuule. Missä on François
d'Heigemont?"
Hän nousi ylemmäksi tikapuille. Vorski sopersi:
"Pääsenkö minä vapaaksi?"
"Kautta kunniani. Me lähdemme täältä kaikki, paitsi Otto, joka
päästää sinut irti."
"Hetikö?"
"Ihan heti."
"Siis..."
"Siis?"
"No niin... François on elossa."
"Sitä en, lempo soikoon, epäile. Mutta _missä_ hän on?"
"Veneeseen sidottuna."
"Siihenkö, joka on ripustettu rantakallion juurelle?"
"Niin."
Don Luis löi otsaansa.
"Kolminkertainen hölmö...! Älä tähän kiinnitä huomiotasi -- minä
puhun itsestäni. Eikö minun tosiaan olisi pitänyt sitä arvata! Eikö
Kaikki-käy-hyvin nukkunut veneen alla ihan rauhallisesti, niinkuin
nukkuu hyvä koira, joka on lähellä isäntäänsä! Eikö Kaikki-käy-hyvin
silloin, kun se pantiin Françoisin jäljille, opastanut Stéphanea sen
veneen luo? Ajoittain tosiaan taitavimmatkin menettelevät kuin aasit!
Mutta sinä, Vorski, tiesit siis, että siellä oli maihinnousupaikka ja
vene?"
"Eilisestä asti."
"Ja sinä veitikka aioit siinä veneessä livistää?"
"Niin."
"No, sitten saat niin tehdäkin, Vorski, ja Otto lähtee mukaasi. Minä
jätän sen sinulle. Stéphane!"
Mutta Stéphane Miroux juoksi jo koiran saattamana rantakalliolle päin.
"Vapauta François, Stéphane", huusi don Luis.
Ja hän lisäsi kääntyen marokkolaisten puoleen:
"Auttakaa te häntä. Ja pankaa vedenalainen käyntiin. Kymmenen
minuutin päästä lähdetään."
Hän kääntyi Vorskiin päin:
"Hyvästi, rakas ystävä. Ah, vielä sananen. Jokaisessa hyvin
järjestetyssä seikkailussa on lemmentarina. Meidän seikkailustamme se
näkyy puuttuvan, sillä minä en uskaltaisi viitata niihin tunteisiin,
jotka sinua työnsivät nimeäsi kantavaa pyhää olentoa kohti.
Kuitenkin on minun vihjaistava sinulle perin puhtaasta ja jalosta
rakkaudesta. Näithän, kuinka innokkaasti Stéphane riensi Françoisia
auttamaan? Kaiketi hän rakastaa suuresti oppilastaan; mutta äitiä
hän rakastaa vielä enemmän. Ja koska kaiken, mikä on mieluista
Véronique d'Hergemontille, täytyy olla sinulle hauskaa, ilmoitankin
kernaasti, että Véronique ei ole hänelle kylmä, että tämä ihailtava
rakkaus on tehonnut hänen naisensydämeensä, että hän tänä aamuna tuli
todella iloiseksi nähdessään Stéphanen jälleen ja että se kaikki
päättyy avioliittoon, tietenkin vasta sitten, kun Véronique on leski.
Käsitäthän? Ainoana esteenä heidän onnensa tiellä olet sinä. Oikeana
herrasmiehenä et varmaankaan tahdo... Mutta enempää en sanokaan.
Luotan elämäntaitoosi enkä epäile, että kuolet niin pian kuin
mahdollista. Hyvästi, vanha veikko. En ojenna sinulle kättäni, mutta
sydämeni myötätunto sinulla on! -- Otto, kymmenen minuutin kuluttua
sinä päästät isäntäsi irti. Veneen löydätte rantakallion edustalta.
Onnea matkalle, ystävykset."
Siihen se loppui. Taistelu don Luisin ja Vorskin välillä päättyi
ratkaisuun, joka ei ollut silmänräpäystäkään ollut epävarma.
Ensi hetkestä alkaen oli toinen vastapuolista siihen määrin
hallinnut toista, että tämä kaikesta rohkeudestaan ja rikollisesta
huimapäisyydestään huolimatta ei enää ollut muuta kuin jäsenrikko
pelinukke, rujo ja hassunkurinen. Saatuaan suunnitelmansa täytäntöön
ja päästyään tarkoituksiaan pitemmällekin, voitokkaana, aseman
valtiaana, Vorski joutui äkkiä olemaan sidottuna puunrunkoon,
huohottaen siinä vankina, sätkytellen kuin hyönteinen, joka on
neulalla korkkiin kiinnitetty.
Enempää välittämättä uhristaan don Luis vei mukaansa Patrice
Belvalin, joka ei voinut olla hänelle sanomatta:
"Mutta sittenkin pääsevät nuo kunnottomat roistot liian hyvällä
kaupalla leikistä."
"Pyh, kyllä heidät nipistetään toisaalla", sanoi don Luis virnistäen.
"Mitäpä he voisivat tehdä?"
"Ensiksikin ottaa haltuunsa Kivijumalan."
"Mahdotonta! Siihen tarvitaan kaksikymmentä miestä, telineet ja
työkaluja. Minäkin siitä tällä haavaa luovun. Palaan tänne sodan
jälkeen."
"Mutta, don Luis, millainen kapine se ihmeellinen kivi sitten
oikeastaan on?"
"Kas vain, ollaanko hiukan uteliaita!" virkkoi don Luis muuta
vastaamatta.
He läksivät, ja don Luis puheli käsiään hieroen:
"Olen toiminut hyvin. Ei ole kulunut paljoakaan yli vuorokauden
siitä, kun astuimme maihin Sarekissa. Ja arvoitusta on jatkunut
neljäkolmatta vuosisataa. Tunti vuosisataa kohti. Onnittelen sinua,
Lupin."
"Minäkin onnittelisin teitä kernaasti, don Luis", sanoi Patrice
Belval, "mutta minun onnitteluni eivät ole samanarvoiset kuin
teidänlaisenne asiantuntijan".
Kun he saapuivat pienen rantakaistaleen hietikolle, oli Françoisin
nyt jo vesille laskettu vene tyhjä. Kauempana oikealla kellui
_Kristallitulppa_ rauhallisen meren pinnalla.
François juoksi heitä vastaan ja pysähtyi äkkiä muutaman askeleen
päähän don Luisista katsellen häntä silmät suurina.
"Siis te...?" jupisi hän, "te, jota minä odotin...?"
"En totisesti tiedä, odotitko sinä minua", vastasi don Luis
naurahtaen. "Matta minäpä tässä olen, siitä olen varma..."
"Te... te... don Luis Perenna... eli..."
"Hst, ei muuta nimeä... Perenna riittää... Älkäämmekä puhuko minusta,
kuulehan. Mutta minä olen ollut sattuma, ohimenevä herrasmies, joka
tipahtaa paikalle juuri parahiksi. Sinä sensijaan... Peijakas, sinä,
poikaseni, olet selviytynyt aika hyvin...! Vietit siis yösi tuossa
veneessä?"
"Niin, sitä peittävän öljykankaan alla, pohjaan sidottuna ja suu
visusti kapulalla tukittuna."
"Olitko levoton?"
"En suinkaan. Tuskin olin ollut siellä neljännestuntia, kun
Kaikki-käy-hyvin saapui luokseni. Siis..."
"Mutta se mies... se rosvo... millä hän sinua uhkasi?"
"Ei millään. Kaksintaistelun jälkeen ja sillä välin, kun toiset
huolehtivat vastustajastani, hän oli tuonut minut tänne muka
saattaakseen minut takaisin äidin luo ja auttaakseen meitä yhdessä
matkaan veneellä. Sinne tultuamme hän sitten sanaa sanomatta tarttui
minuun kiinni."
"Tunnetko sen miehen? Tiedätkö hänen nimeänsä?"
"En tiedä hänestä mitään muuta kuin että hän vainosi äitiä ja minua."
"Syistä, jotka sinulle ilmoitan, pikku François. Missään tapauksessa
sinun ei enää tarvitse pelätä mitään hänen puoleltaan."
"Oh, te surmasitte hänet?"
"En, mutta minä tein hänet vaarattomaksi. Kaikki tämä selitetään
sinulle. Mutta tällä hetkellä on mielestäni kiireellisintä päästä
äitisi luo jälleen."
"Stéphane sanoi minulle, että hän lepää tuolla vedenalaisessa ja että
te pelastitte hänetkin. Kaiketi hän odottaa minua?"
"Niin, tänä yönä me juttelimme keskenämme, ja minä lupasin etsiä
sinut käsiini. Tunsin hänen luottavan minuun. Kuitenkin olisi
parasta, Stéphane, että menisitte edeltäpäin häntä valmistamaan..."
Oikealla kalliojonon kärjessä, joka oli kuin luonnollisena
aallonmurtajana, lipui _Kristallitulppa_ tyynessä meressä.
Kymmenkunta marokkolaista hyöri siellä. Kaksi heistä piti
käymäporrasta, jota pitkin Luis ja François hetkistä myöhemmin
astuivat alukseen.
Eräässä hytissä, joka oli järjestetty salongiksi, makasi Véronique
leposohvalla. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat vielä merkkejä niistä
kuvaamattomista kärsimyksistä, joita hän oli kokenut. Hän näytti
hyvin heikolta ja väsyneeltä. Mutta hänen kyyneltyneet silmänsä
loistivat ilosta.
François heittäytyi hänen syliinsä. Nuori äiti purskahti
nyyhkytyksiin eikä virkkanut sanaakaan.
Heidän edessään istui Kaikki-käy-hyvin takajaloillaan, sätkytteli
etukäpäliään ja katseli heitä pää hiukan kallellaan.
"Äiti", sanoi François, "don Luis on täällä..."
Véronique tarttui don Luisin käteen ja puristi sitä kauan Françoisin
puhellessa:
"Ja te pelastitte äidin... te pelastitte meidät..."
Don Luis keskeytti hänet:
"Tahdotko tehdä minulle mieliksi, pieni ystäväni? Älä siis minua
kiitä! Jos tunnet tarvetta kiittää jotakuta, niin tuossa on toverisi
Kaikki-käy-hyvin. Se ei tosin näytä tässä draamassa esittäneen
varsin tärkeää osaa. Mutta vastakohtana teitä ahdistavalle pahalle
miehelle se puuhasi kuitenkin hyvänä henkenä, varovaisena, älykkäänä,
vaatimattomana ja vaiteliaana."
"Niinkuin tekin."
"Oh, minä en ole vaatimaton enkä vaitelias, ja siksipä minä
ihailenkin tuota elukkaa. No, Kaikki-käy-hyvin, tule mukaani ja
herkeä keimailemasta. Siihen sinulta voisi kulua koko yö, sillä
heidän on tarvis tuntikausia itkeä yhdessä, äidin ja pojan..."