Böömin kuninkaitten paasi

Don Luis oli keskeyttänyt puheensa tähän alkulauseeseen,

tunnustellakseen sen vaikutusta. Kapteeni Belval, joka tunsi

ystävänsä, nauroi makeasti. Stéphane näytti yhä huolestuneelta.

Kaikki-käy-hyvin ei ollut hievahtanut. Don Luis Perenna jatkoi:

-- Myönnän heti alussa, hyvät naiset ja herrat, että määrittelin

ajankohdan näin tarkoin oikeastaan vain ällistyttääkseni teitä. Itse

asiassa voisin vuosisadoissakin ilmoittaa ainoastaan osapuilleen sen

tapahtuman ajan, josta minulla on kunnia teille kertoa. Mutta niin

paljon uskallan vakuuttaa, että se tapahtui eräässä eurooppalaisessa

maassa, jota nykyisin nimitetään Böömiksi, juuri sillä kohtaa,

missä nyt sijaitsee Joachimsthalin vähäinen tehdaskaupunki. Nämä

määritelmät toivoakseni riittävät.

-- No, mainitun päivän aamuna vallitsi suuri hälinä erään

kelttiläisen kansanheimon keskuudessa, joka oli parisen vuosisataa

sitten asettunut Tonavan rannikon ja Elben lähteiden välille

Hercynischerwaldin metsäseutuun. Vaimojensa avustamina lopettivat

soturit juuri telttain kokoonlaittamista, pyhien kirveitten, jousien

ja nuolien, savi-, pronssi- ja vaskiastiain kasaamista ja hevosten ja

härkien kuormittamista.

-- Päälliköt hääräsivät kiireissään ja tarkkasivat pienimpiäkin

yksityiskohtia. Ei ollut melua eikä epäjärjestystä. Lähdettiin

aamulla varhain vaeltamaan muuatta Elben sivujokea, Egeriä, kohti,

jonka varrelle saavuttiin iltahämärissä. Siellä odottivat venheet

satakunnan parhaan, edeltäpäin lähetetyn soturin vartioimina.

Yksi näistä aluksista kiinnitti huomiota kokonsa ja koristustensa

runsauden vuoksi. Pitkä kellertävä vaate ulottui laidasta laitaan.

Takatuhdolle nousi ylimmäisin päällikkö, sanoisimmeko kuningas,

ja piti puheen, jonka esittämisellä en teitä vaivaa, koska en

tahdo lyhentää omaani, mutta jonka sisältö oli lyhyesti seuraava:

'Heimo muutti muille maille välttääkseen lähiseudun kansakuntain

ryöstönhalua. Aina on surullista jättää syntymäseutunsa. Mutta

mitäpä se merkitsi heidän heimolleen, koska vietiin mukana arvokkain

omaisuus, esi-isäin pyhä perintö, heitä suojeleva jumala, joka teki

heistä pelottavia ja suuria suurimpain joukossa, sanalla sanoen

kuninkaan hautaa peittävä Kivijumala.'

-- Ja juhlallisella liikkeellä veti päällikköjen päällikkö syrjään

keltaisen verhon, joka peitti laattamaista, noin kahta metriä pitkää

ja metrin levyistä, rakeellista, tummanväristä, muutamin kiiltohilein

välkkyvää graniittimöhkälettä.

-- Mies- ja naisjoukko päästi äänekkään huudon, ja ojennetuin

käsivarsin lankesivat kaikki vatsalleen, niin että nenä kosketti

hiekkaa.

-- Silloin ylimmäinen päällikkö tarttui graniittipaadella lojuvaan

kallisarvoisella ponnella varustettuun valtikkaan ja heilutti sitä

julistaen: 'Tätä kaikkivaltiasta sauvaa en laske kädestäni, ennenkuin

ihmekivi on turvassa. Kaikkivaltias sauva on pulpahtanut esille

Kivijumalasta. Siinäkin on taivaan tulta, joka antaa elämän tai

kuoleman. Jos ihmekivi sulki esi-isäini haudat, niin kaikkivaltiasta

sauvaa he eivät laskeneet kädestään vastoinkäymisten eikä voiton

päivinä! Opastakoon meitä taivaan tuli! Valaiskoon meitä auringon

jumala!' Ja hänen näin lausuttuaan lähti koko heimo liikkeelle.

Don Luis pysähtyi ja toisti tyytyväisenä: "Hänen näin lausuttuaan

lähti keko heimo liikkeelle."

Patrice Belvalia tämä huvitti suuresti, ja hänen hilpeytensä tarttui

Stéphaneenkin, jenka otsan rypyt alkoivat tasaantua. Mutta don Luis

huomautti heille:

"Ei tämä ole naurun asia! Kaikki, mitä kerron, on varsin

vakavaa. Tämä ei ole pikkulapsia varten keksittyä, jotka uskovat

kujeita ja silmänkääntäjäin temppuja, vaan tositarina, jonka

kaikki yksityiskohdat, kuten saatte nähdä, ovat selitettävissä

täsmällisesti, luonnollisesti ja tavallaan tieteellisesti... Niin,

tieteellisesti, en arastele käyttää sitä sanaa, hyvät naiset ja

herrat... Olemme tieteen alueella, ja itse Vorskikin saa katua

hilpeyttään ja epäuskoisuuttaan."

Toinen lasillinen vettä. Don Luis jatkoi.

-- Viikko- ja kuukausimäärin seurasi heimo Elben virtaa, ja eräänä

iltana se saapui täsmälleen puolikymmeneltä meren rannikolle seutuun,

jossa myöhemmin asuivat friisiläiset. Se viipyi siellä viikkoja ja

kuukausia, löytämättä tarpeellista turvaa; ja siksi se päätti lähteä

uudelle vaellukselle.

-- Tällä kertaa matkustettiin meritse. Kolmekymmentä alusta lähti

ulapalle -- huomatkaa, kolmekymmentä, mikä oli sama kuin heimoon

kuuluvien perhekuntain luku, -- ja viikko- ja kuukausimäärin he

harhailivat rannikolta toiselle, asettuivat Skandinaaviaan ja

sittemmin saksilaisten maahan, mutta heidät karkoitettiin, ja he

lähtivät takaisin ja purjehtivat lisää. Ja sanon teille tosissani,

että omituista, liikuttavaa ja suurenmoista näytelmää esitti tuo

kiertävä heimo, joka laahasi mukanaan kuninkaittensa hautakiveä,

etsien varmaa, luoksepääsemätöntä ja lopullista turvapaikkaa, jonne

voisi epäjumalansa kätkeä, piilottaa sen vihollisten vainolta,

harjoittaa siihen kohdistuvia uskonnollisia menojaan ja käyttää sitä

oman mahtinsa vahvistamiseksi.

-- Viimeinen väliasema oli Irlannissa, ja heidän asuttuaan puoli

vuosisataa tai kenties koko vuosisadan Erinin viheriällä saarella ja

sittenkun heidän tapansa kosketuksesta jo jonkun verran sivistyneiden

kansakuntain kanssa olivat hiukan hienostuneet, vastaanotti suuren

päällikön pojanpoika tai pojanpojanpoika, joka itsekin oli suuri

päällikkö, erään naapurimaissa pitämistään lähettiläistä. Tämä

tuli mannermaalta. Oli keksinyt oivallisen turvapaikan -- melkein

luoksepääsemättömän saaren, jota vartioi kolmekymmentä merestä

kohoavaa kalliota ja kolmekymmentä graniittipatsasta.

-- Kolmekymmentä! Oireellinen lukumäärä! Eikö siinä ollut

havaittavissa salaperäisten jumalien kutsu? Nuo kolmekymmentä alusta

työnnettiin vesille, ja retki alkoi.

-- Se onnistui. Saari vallattiin väkirynnäköllä. Muitta mutkitta

surmattiin alkuasukkaat. Heimo sijoittui sinne, ja Böömin kuninkaan

hautapaasi pantiin paikoilleen... juuri sinne, missä se vielä tänään

on, kuten olen Vorski-kaverille näyttänyt. Tässä on tarpeen pieni

väliselostus ja muutamia perin tärkeitä historiallisia mietelmiä.

Puhun lyhyesti.

Oppineen koulumestarin äänellä don Luis selitti:

-- Sarekin saarella, samoin kuin koko Ranskassa ja Euroopan

länsiosissa, oli jo tuhansia vuosia asunut ligureiksi nimitetty

kansa, luolaihmisten välittömiä jälkeläisiä, jotka vielä olivat

osittain säilyttäneet luolaihmisten elämäntavatkin. Nämä ligurit

olivat kuitenkin mainioita rakentajia, jotka silokiven aikakaudella

ja kenties saaden vaikutusta itämaiden sivistysmuodoista olivat

pystyttäneet tavattomat graniittipatsaansa ja rakentaneet maanalaiset

suunnattoman suuret hautakammionsa.

-- Täältä keksi heimomme juuri sille sopivan järjestelmän maanalaisia

luolia, jotka ihmisen uuttera käsi oli luonnon avustamana rakentanut,

ja joukon erinomaisen kookkaita patsaita, jotka vaikuttivat kelttien

salaperäiseen ja taikauskoiseen mielikuvitukseen.

-- Näin siis ensimmäisen vaiheen eli vaelluskauden jälkeen alkaa

Kivijumalalle levon aika ja samalla druidilaisten uskonnollisten

menojen aikakausi. Sitä kesti tuhannesta tuhanteenviiteensataan

vuoteen. Heimo suli yhteen naapuriheimojen kanssa ja eli luultavasti

jonkun bretagnelaiskuninkaan suojeluksen alaisena. Mutta vähitellen

oli johto siirtynyt päälliköiltä papeille, ja nämä papit, nimittäin

druidit, saivat suuren arvovallan, joka seuraavien sukupolvien aikana

yhä kasvoi. -- Vakuutan, että he saivat voimansa tältä ihmeelliseltä

kiveltä. Tosin he kyllä olivat kaikkien tunnustaman uskonnon pappeja

ja gallialaisen nuorison kasvattajia (meidän keskemme sanoen, en

epäile, että Mustainnumminen kammiot olivat luostarin tai pikemminkin

jonkinlaisen druidiyliopiston suojia), tosin he noudattivat aikansa

tapoja, johtivat ihmisuhreja, järjestivät mistelin, rautayrtin

ja kaikkien taikakasvien keruun. Mutta ennen kaikkea he Sarekin

saarella olivat elämää ja kuolemaa antavan Kivijumalan vartijoita ja

haltijoita. Sijoitettuna maanalaisen uhrisalin kattoon se oli silloin

epäilemättä ulkopuolelta nähtävissä, ja minulla on täysi syy uskoa,

että Keijukaisten patsas, jonka näemme tässä, siihen aikaan kohosi

Kukkakalmistoksi nimitetyltä paikalta ja suojasi Kivijumalaa. Siellä

sairaat ja heikot ihmiset ja kituliaat lapset oikaisivat itsensä

kivelle ja saivat terveytensä jälleen. Pyhällä paadella hedelmättömät

naiset tulivat hedelmällisiksi, pyhällä paadella vanhukset tunsivat

voimaansa elpyvän.

-- Minun mielestäni se vallitsee Bretagnen kaikkea tarinoihin

punottua ja sadunomaista menneisyyttä. Se on keskusta, josta

kaikki taikausko, kaikki usko, kaikki levottomuus ja kaikki

toivomukset säteilevät. Siitä tai ylimmäisen druidin heiluttamasta

taikavaltikasta, joka hänen tahtonsa mukaan poltti lihan tai paransi

haavat, saavat välittömästi alkunsa kaikki somat jutut pyöreän pöydän

ritareista tai poppamies Merlinistä. Se on kaikkien usvien pohjalla,

kaikkien vertauskuvain ytimenä. Se on salaperäisyys ja kirkkaus,

suuri arvoitus ja suuri selitys...

Don Luis oli lausunut nämä viime sanat ikäänkuin haltioituneena. Hän

hymyili.

-- Älä tulistu, Vorski. Säästäkäämme innostuksemme, kunnes kuulemme

kertomuksen sinun rikoksistasi. Nyt olemme druidien aikakauden

loistokohdassa. Sitä aikaa jatkui kyllä druidien jälkeenkin, koska

heidän hävittyään näyttämöltä poppamiehet ja ennustajat kauan

käyttivät hyväkseen tätä ihmekiveä. Ja näin saavumme vähitellen

kolmanteen vaiheeseen, nimittäin uskonnolliselle kaudelle,

todenmukaisesti kaiken sen -- pyhiinvaellusten, muistojuhlien ja muun

-- asteettaiseen riutumiseen, mikä ennen oli ollut Sarekin rikkautena.

-- Kirkko ei tosiaankaan voinut mukautua tähän törkeään

epäjumalanpalvelukseen. Siitä asti, kun se voimistui, sen täytyi

taistella graniittiimöhkälettä vastaan, joka veti puoleensa

niin paljon uskovaisia ja jatkoi moista kamalaa oppia. Taistelu

oli epätasainen, menneisyys jäi tappiolle. Patsas tuotiin

tänne, missä nyt olemme, Böömin kuninkaitten paasi peitettiin

maakerroksella ja ristiinnaulitun Kristuksen kuva kohosi itse tuolta

pyhyyttäloukkaavien ihmeitten paikalta.

-- Ja sen alapuolella uinui kaikki unohdettuna!

-- Käsittäkäämme asia oikein. Unohduksissa olivat juhlamenot ja

kaikki se, mikä oli hävinneen uskonnon historiaa. Mutta Kivijumala

ei ollut unohtunut. Enää ei tiedetty, missä se oli. Lopulta ei

tiedetty, mitä se olikaan. Mutta silti ei lakattu siitä puhumasta ja

uskomasta, että jokin Kivijumalaksi nimitetty esine oli olemassa.

Suusta suuhun, sukupolvesta toiseen siirtyivät nämä sadunomaiset

ja kauheat kertomukset, jotka yhä enemmän poikkesivat totuudesta

muuttuen sitäpaitsi yhä hämärämmäksi ja pelottavammaksi taruksi,

mutta säilyttäen ihmisten mielikuvituksessa muiston Kivijumalasta ja

varsinkin sen nimen.

-- Kun tämä ajatus niin itsepintaisesti säilyi ihmisten muistissa ja

maan aikakirjat yhä kertoivat asiasta, niin oli luonnollista, että

aina silloin tällöin joku utelias koetti selvittää tätä ihmeellistä

totuutta. Kaksi tällaista uteliasta, veli Thomas, joka kuului

benediktiinien munkkikuntaan ja eli viidennentoista vuosisadan

lopulla, ja ukko Maguennoc meidän päivinämme, ovat näytelleet

tärkeätä osaa. Veli Thomas on runoilija ja välittäjä, perin kehno

runoilija säkeistään päättäen, mutta yksinkertainen ja jokseenkin

taitava värittäjä, ja hän on jättänyt jälkeensä eräänlaisen

messukirjan ja laulaa siinä oleskelustaan Sarekin luostarissa.

Hän on piirtänyt saaren kolmekymmentä patsasta, ja tekeleensä

hän on varustanut pienillä pätkäsillä, hartailla lainauksilla ja

Nostradamuksen maallisilla ennustuksilla. Ukko Maguennoc löysi tuon

messukirjan, ja siinä on se kuuluisa sivu, jolle on piirretty neljä

ristille ripustettua naista ja kirjoitettu Sarekiin kohdistuva

ennustus. Sen kirjan minäkin keksin viime yönä Maguennocin huoneesta

ja olen sitä tutkinut.

-- Eriskummainen henkilö se Maguennoc oli, muinaisten loihtijain

pojanpoikain kuopus, jonka todella aavistelen useammin kuin kerran

näytelleen aaveiden osaa. Olkaa varmat, että valkoviittainen

druidi, jonka ihmiset väittivät nähneensä uudenkuun kuudentena

päivänä misteliä korjaamassa, ei ollut kukaan muu kuin Miguennoc.

Hänkin tunsi hyvät reseptit ja lääkeyrtit ja tiesi, kuinka maata

oli muokattava ja höystettävä, jotta se kasvaisi tavattoman suuria

kukkasia. Yksi seikka on varma: hän oli penkonut hautakammioissa ja

uhrisalissa, kähveltänyt valtikan ponteen suljetun taikakiven ja

kulki noissa kammioissa aukon kautta, josta juuri tungimme ulos ja

saavuimme hyökkäysportille vievän polun keskikohdalle. Joka kerta

täytyi hänen asettaa takaisin hiekka- ja mukulakivistä kyhätty

suojus. Hänpä oli herra d'Hergemontillekin antanut messukirjan

lehden. Mutta oliko hän ilmoittanut viimeisten tutkimustensa

tulokset? Ja mitä herra d'Hergemont oikeastaan tiesi? Se merkitsee

vähän. Nyt esiintyy toinen henkilö, joka on seikkailun sieluna

ja kiinnittää itseensä kaiken huomion, kaitselmuksen valtuuttama

lähettiläs, joka on määrätty ratkaisemaan vuosisatain arvoituksen,

panemaan täytäntöön salaperäisten voimien käskyt ja anastamaan

Kivijumalan... Se mies on nimeltään Vorski.

Don Luis nielaisi kolmannen vesilasinsa ja viitaten kätyrille virkkoi:

"Annahan, Otto, hänelle sentään juotavaa, jos häntä janottaa. Onko

sinun jano, Vorski?"

Puuhunsa köytetty Vorski näytti uupuneelta, voimatta enää vähääkään

rimpuilla. Stéphane ja Patrice sekaantuivat taas asiaan, peläten

liian nopeaa ratkaisua.

"Älkää suotta, ei hätää mitään", huudahti don Luis, "hän on kyllin

tukeva ja kestää siihen asti, kunnes ehdin lopettaa esitelmäni,

vaikkapa vain uteliaisuudesta. Eikö niin, Vorski, olethan sinä

kiihkeän utelias?"

"Varas, murhaaja!" änkytti onneton.

"Sama se! Sinä siis kieltäydyt ilmoittamasta Françoisin olinpaikkaa?"

"Murhaaja... rosvo..."

"Jää sitten siihen, veikkoseni. Niinkuin tahdot. Hiukkanen kärsimystä

on erittäin edullista terveydelle. Ja olethan sinä tuottanut niin

paljon kärsimystä muille, vanha lurjus!"

Don Luis lausui nämä sanat kovalla äänensävyllä ja vihaisesti

korostaen, mikä oli odottamatonta tässä miehessä, joka jo oli nähnyt

niin paljon ilkitöitä ja taistellut niin monia rikollisia vastaan.

Mutta eikö tämä rikos ollutkin aivan suunnaton?

Hän jatkoi:

-- On kulunut noin kolmekymmentäviisi vuotta siitä, kun hyvin kaunis

nainen, joka tuli Böömistä, mutta oli unkarilaista alkuperää,

saavutti Baijerin järvien partailla vilisevissä rantakaupungeissa

nopean maineen ennustajattarena, korteista katsojana, kädestä

povaajana, velhona ja meediumina. Hän kiinnitti itseensä kuningas

Ludvig II:n, Wagnerin ystävän, Bayreuthin rakennuttajan, huomion.

Mainittu eriskummaisista päähänpistoistaan kuuluisa kruunupää oli

mielipuoli. Suhde mielenvikaisen ja ennustajattaren välillä kesti

muutamia vuosia, levoton, raju suhde, joka vähän väliä keskeytyi

kuninkaan oikuista ja päättyi surullisesti salaperäisenä iltana,

jolloin Ludvig II syöksyi veneestään Starnbergin järveen. Oliko se

todellakin, kuten virallisessa selostuksessa sanotaan, hulluuden

kohtaus, itsemurha, vai oliko se rikos, kuten on väitetty? Ja miksi

tehtiin itsemurha? Tai miksi rikos? Niihin kysymyksiin ei saada

koskaan vastausta. Mutta varma tosiasia on, että böömitär oli Ludvig

II:n mukana järvellä ja että hänet seuraavana aamuna karkoitettiin,

häneltä riistettiin hänen jalokivensä ja arvopaperinsa ja hänet

saatettiin rajalle.

-- Tuosta rakkausseikkailusta hänelle oli syntynyt poika, pikku

hirviö, silloin nelivuotias, nimeltä Alexis Vorski. Tämä vintiö

kasvoi äitinsä hoidossa lähellä Joachimsthalin pikkukaupunkia

Böömissä, ja myöhemmin äiti opetti hänelle kaikki valveellisen

hypnotisoimisen, selkeänäköisyyden ja noituuden temput. Luonteeltaan

tavattoman rajuna, mutta järjen puolesta perin heikkona hän oli

valekuvitelmien ja painajaisunelmien uhri, uskoi taikuuteen,

ennustuksiin, uniin ja salaisiin voimiin, piti taruja tosihistoriana

ja valheita varmoina asioina. Varsinkin oli eräs vuoriston taruista

tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: siinä kerrottiin pahojenhenkien

kerran menneinä aikoina varastaman kiven satumaisesta voimasta, ja

sen kiven toisi muka jonkun kuninkaan poika takaisin. Talonpojat

näyttivät vielä sen jättämää tyhjää koloa kukkulan rinteellä.

-- 'Sinä olet se kuninkaanpoika', sanoi äiti Vorskille. 'Ja jos

keksit varastetun kiven, niin vältät sinua uhkaavan tikarin ja pääset

itse kuninkaaksi.'

-- Tämä mieletön ennustus ja toinen yhtä järjetön, jolla böömitär

ilmoitti, että hänen poikansa puoliso kuolisi ristillä ja hän

itse ystävän käden kautta, tehosivat kaikkein enimmin Vorskiin,

sittenkun kohtalokas hetki oli tullut. Ja minä tulen heti tähän

ennustettuun hetkeen, enempää puhumatta siitä, mikä meille kaikille

kolmelle selvisi eilisistä ja viimeöisistä keskusteluistamme

tai mitä muuten olemme voineet kokoon sommitella. Mitäpä

hyödyttäisikään yksityiskohtaisesti toistaa tarinaa, jonka te,

Stéphane, luolakammiossanne kerroitte Véronique d'Hergemontille?

Mitäpä hyödyttäisi selitellä teille, Patrice, sinulle, Vorski, ja

sinulle, Kaikki-käy-hyvin, tapauksia, jotka te kaikki tunnette,

asioita sellaisia, kuin sinun avioliittoasi, Vorski -- pikemminkin

kahta avioliittoasi, ensiksi Elfriden ja sitten Véronique

d'Hergemontin kanssa -- selostaa, kuinka isoisä kaappasi Françoisin,

puhua Véroniquen katoamisesta ja kaikista ponnistuksistasi

hänen löytämisekseen, käytöksestäsi sodan aikana ja elämästäsi

keskitysleireissä? Ne ovat pelkkiä pikkuseikkoja nyt esiintyvien

tapausten rinnalla. Olemme valaisseet Kivijumalan historiaa. Nyt

kehitämme sen uudenaikaisen seikkailun, jonka sinä, Vorski, olet

kutonut Kivijumalan ympärille.

-- Asian alku on tällainen: Vorski on suljettuna keskitysleiriin

Pontivyn lähellä Bretagnen sydämessä. Hän ei nimitä itseään enää

Vorskiksi, vaan Lauterbachiksi. Viittätoista kuukautta aikaisemmin,

ensimmäisen karkaamisensa jälkeen, sillä hetkellä, jolloin sotaoikeus

olisi tuominnut hänet kuolemaan vakoilusta, hän pääsi pakoon, eleli

Fontainebleaun metsässä, tapasi erään vanhoja palvelijoitaan, nimeltä

Lauterbach, saksalaisen ja pakolaisen, kuten hän itsekin oli,

tappoi hänet, puki omat vaatteensa hänen ylleen ja naamioitsi hänet

niin, että hän näytti Vorskilta. Sotaoikeus saatiin petetyksi, ja

vale-Vorski haudattiin Fontainebleauhon. Oikea Vorski taas otettiin

kiinni onnettomuudekseen toistamiseen, tällä kertaa uudella nimellään

Lauterbachina ja suljettiin Pontivyn leiriin.

-- Se riittää Vorskista. Elfride taas, hänen ensimmäinen vaimonsa ja

kammottava osallinen kaikkiin hänen rikoksiinsa (minulla on muutamia

yksityiskohtaisia tietoja heidän yhteisestä menneisyydestään, mutta

ne ovat jokseenkin merkityksettömiä, ja pidän tarpeettomana niitä

mainita), Elfride, sanon, hänen rikostoverinsa, lymyili heidän

poikansa Reinholdin kanssa Sarekin luolissa. Vorski oli jättänyt

hänet tänne määräten hänet vakoilemaan herra d'Hergemontia, jotta

hän sitä tietä ehkä veisi saada selkoa Véroniquen olinpaikasta.

Viheliäisen naisen vaikuttimia en tunne. Sokeata rakkautta ja pelkoa

Vorskia kohtaan, rikollista vaistoa vai vihaako kilpailijatarta

kohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt? Vähät siitä! Hän on kärsinyt

mitä kamalimman rangaistuksen. Puhukaamme vain siitä osasta, jota hän

on esittänyt, yrittämättä käsittää, kuinka hän rohkeni elää kolme

vuotta maan alla, lähtien kätköstään vain öisin, varastellen ruokaa

itselleen ja pojalleen ja odottaen kärsivällisesti sitä päivää,

jolloin voisi palvella herraansa ja mestariansa ja pelastaa hänet.

-- Myöskään en tunne sitä tapausten sarjaa, joka salli hänen

ryhtyä toimimaan, enkä myöskään, millä tavoin Vorski ja Elfride

voivat antaa tietoja toisilleen. Mutta mitä varmimmin tiedän,

että Vorskin ensimmäinen vaimo kauan ja huolellisesti valmisteli

hänen karkaamistansa. Asia järjestettiin pienimpiä yksityiskohtia

myöten. Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin. Viime vuoden syyskuun

neljäntenätoista päivänä Vorski karkasi ottaen mukaansa kaksi apuria,

joihin oli vankeutensa aikana tutustunut ja jotka hän niin sanoakseni

oli pestannut palvelukseensa: ne ovat nimeltään Otto ja Konrad.

-- Helppo matka. Joka tienristeyksessä vasama järjestysnumeroineen ja

sen yläpuolella nimikirjaimet: V.d'H. (varmaankin Vorskin valitsemat)

suuntaa osoittamassa. Sinne tänne oli kätketty ruokavaroja, milloin

autioon mökkiin, milloin kiven alle, milloin heinärukoon. Oli

matkustettava Guémenén, Faouëtin ja Rospordenin kautta ja saavuttava

Beg-Meilin rannikolle.

-- Sinne saapuivat Elfride ja Reinhold yöllä noutamaan kolmea

pakolaista Honorinen moottoriveneellä ja veivät heidät Mustainnummien

druidilaisluolille. He astuivat maakammioihin. Asunnot olivat valmiit

ja, kuten olette nähneet, riittävän mukavat. Talvi kului, ja päivä

päivältä hahmottui Vorskin vielä varsin hämärä suunnitelma yhä

selväpiirteisemmäksi.

-- Omituista kyllä, hän ei ollut Sarekissa ensimmäistä kertaa

oleskellessaan ennen sotaa kuullut puhuttavan saaren salaisuudesta.

Pontivyhyn lähettämissään kirjeissä Elfride kertoi hänelle

Kivijumalan tarinan. Voitte kuvitella minkälaisen vaikutuksen moinen

ilmoitus teki Vorskin tapaiseen mieheen. Eikö Kivijumala ollut hänen

kotimaansa povesta varastettu ihmekivi, joka kuninkaanpojan piti

löytää ja joka sitten antaisi tälle vallan ja valtakunnan? Kaikki,

mitä hän myöhemmin kuuli, varmensi tätä hänen vakaumustansa.

-- Mutta suuri tapaus, joka ennen kaikkea vaikutti häneen Sarekin

maaholveissa piileskellessä, oli veli Thomasin ennustuksen

löytö viime kuussa. Tuosta ennustuksesta oli jo levinnyt muruja

oikealle ja vasemmalle, joita hän oli voinut keräillä iltaisin

seisoskellessaan mökkien ikkunain alla tai riihien katoilla

kuunnellessaan talonpoikain haasteluja. Ikimuistoisista ajoista

on Sarekissa aina pelätty kauheita tapauksia, jotka johtuisivat

kätketyn kiven löytämisestä ja häviämisestä. Aina on myöskin puhuttu

haaksirikoista ja ristiinnaulituista naisista. Ja olihan Vorskilla

tiedossa Keijukaisten patsaan kirjoitus... kolmellekymmenelle arkulle

kolmekymmentä ruumista, neljä naista ristillä, elämän tai kuoleman

antava Kivijumala? Oli siis monta yhteensattumaa järkyttämässä

hänenlaisensa miehen heikkoa tajuntaa!

-- Mutta itse ennustuksessa, jonka Maguennoc löysi väritetystä

messukirjasta, siinä vasta oli asiain varsinainen ydin. Muistakaamme,

että Maguennoc oli riuhtaissut irti tuon kuuluisan sivun ja että

herra d'Hergemont, joka mielellään piirsi, oli sen moneen kertaan

jäljentänyt, tahtomattaan antaen päähenkilölle tyttärensä Véroniquen

kasvot. Vorski sai nähdä itse alkuperäisen ja yhden noista

jäljennöksistä eräänä yönä, kun tapasi Maguennocin niitä katselemassa

lamppunsa valossa. Varjossa hän ehti heti lyijykynällä töhertää

muistivihkoonsa tämän arvaamattoman kalliin asiakirjan viisitoista

säettä. Nyt hän tiesi kaikki ja käsitti kaikki. Häikäisevä kirkkaus

sokaisi hänet. Kaikki hajalliset ainekset kerääntyivät yhteen

vankaksi ja tiiviiksi totuudeksi. Mikään epäily ei ollut mahdollinen:

tämä ennustus koski häntä! Hänet oli määrätty sen toteuttajaksi!

-- Toistan vieläkin: siinä on kaikki. Siitä hetkestä alkaen valaisi

majakka Vorskin väylää. Hänellä oli kädessään Ariadnen rihma. Tuo

ennustus oli hänelle kohtalon peruuttamaton sana. Se oli yksi

lakitauluista. Se oli hänen raamattunsa. Ja kuinka typeriä, kuinka

äärettömän ääliömäisiä sentään ovatkaan nuo umpimähkään piirretyt,

pelkän loppusoinnun vuoksi sepitetyt säkeet! Ainoassakaan lauseessa

ei ole mitään innoituksen leimaa! Ei älyn tuikahdusta! Ei merkkiäkään

edes siitä pyhästä hulluudesta, joka vavahutti Delphoin ennustavaa

papitarta tai synnytti jonkun Jeremiaan tai Hezekielin hourenäyt!

Ei mitään. Tavuja, loppusointuja. Tyhjääkin tyhjempää. Mutta se oli

kylliksi valaisemaan tuota lempeätä Vorskia ja sytyttämään hänessä

opetuslapsen innostuksen.

-- Stéphane, Patrice, kuunnelkaa veli Thomasin ennustusta! Kymmenelle

eri taskukirjansa sivulle on ylikonna sen piirtänyt kantaakseen

sitä kymmenkertaisena ihoaan vasten ja syövyttääkseen sen sielunsa

pohjaan. Tässä on yksi niistä lehtisistä. Stéphane, Patrice,

kuunnelkaa! Kuuntele, uskollinen Otto! Ja sinä itse, Vorski,

kuuntelehan viimeistä kertaa veli Thomasin loppusointuja. Minä luen:

"Saarella Sarkin vuonna seitsemäntoista

Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää,

Myrkkyä tihkuvi vihan vasamoista.

Ruumiita (neljä naista ristillä noista)

Kolmellekymmenelle arkulle riittää.

Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä

Kylmäksi. Vaimonsa isä taas surmaa,

Kiduttain teloittaa kesäkuun yönä;

Kohtalon ruoskana tuhoa ja turmaa

Levittää teutoniprinssin on työnä.

Jyrähdys! Tulenleimu maata ja rantaa,

Valaisee. Pyhätöstä aartehen tietyn

Urhokas ritari esille kantaa,

Aartehen Pohjolan villeillä viedyn:

Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Don Luis Perenna oli aloittanut lukemisensa mahtipontisella

äänellä, tuoden hyvin esille sanojen typeryyden ja loppusointujen

mitättömyyden. Hän lopetti sen kumeasti, ja sanojen kaiku haihtui

tuskallisesti väräjävään hiljaisuuteen. Koko seikkailu esiintyi

kaikessa kauheudessaan.

Hän jatkoi:

-- Käsitätte kai hyvin tapausten ketjun? Te, Stéphane, joka olitte

yksi uhreista ja olette tuntenut tai tunnette toiset uhrit? Tekin,

Patrice? Viidennellätoista vuosisadalla sattuu munkki-poloinen,

jolla oli sairaloinen mielikuvitus ja jonka aivoissa tanssivat

hornan hourekuvat, purkamaan hullut haaveensa ennustukseen, jota

me nimittäisimme painajaisuneksi, sellaiseen, joka ei lepää

minkäänlaisella vakavalla pohjalla, jonka jokainen yksityiskohta

riippuu loppusoinnusta tai säkeen jaosta ja jolla ei varmaankaan

runoniekan itsensä mielestä ja todellisuuden kannalta ollut enemmän

arvoa kuin jos hän olisi umpimähkään pudistellut sanoja pussistaan.

Kivijumalan tarina, perinnäissadut ja legendat, mikään ei hänelle

anna pienintäkään ainehistoa ennustukseensa. Sen hän sepitteli vain

omasta päästänsä, mitään pahaa tarkoittamatta ja vain pistääkseen

jonkinlaisen tekstin perin huolellisesti välittämänsä pirullisen

piirroksen oheen. Ja hän on työhönsä niin tyytyväinen, että vaivautuu

jollakin teräaseella kaivertamaan siitä muutaman säkeen Keijukaisten

patsaan kivimöhkäleeseen.

-- Nyt neljä vuosisataa myöhemmin osuu tämä ennustussivu rikosten

riivaaman, suuriluuloisen ja hullun ihmishirviön käsiin. Mitä tuo

ylikonna siinä näkee? Lystikästä ja lapsellista mielikuvitustako?

Tyhjänpäiväisen sepustuksenko? Ei suinkaan. Hän näkee siinä perin

tärkeän asiakirjan, joka on ihmeellistä alkuperää. Se on vanha

ja uusi testamentti, joka säätää ja selittää Sarekin lain! Se on

Kivijumalan evankeliumi. Ja tämä evankeliumi määrää hänet, Vorskin,

suurhunnin, valittuna messiaana panemaan täytäntöön kaitselmuksen

käskyt.

-- Vorskista siinä ei ole mitään erehdyksen mahdollisuutta.

Tosin toimitus miellyttää häntä, koska on puhe aarteen ja vallan

varastamisesta. Mutta se kysymys on toisarvoinen. Hän tottelee

ennen kaikkea sellaisen henkilön salaperäistä innoitusta, joka

luulee olevansa valittu ase ja kerskuu tottelevansa ylempiä voimia.

Ja velvollisuutensa sitoo Vorski sananmukaisesti veli Thomasin

ennustukseen. Thomas-munkki sanoo aivan selvästi, mitä on tehtävä, ja

mainitsee hänet, Vorskin, mitä vääjäämättömimmin sallimuksen miehenä.

Eikö hän ole kuninkaan poika, 'teutonilainen prinssi'? Eikö hän ole

kotoisin maasta, jossa Kivijumala varastettiin 'pohjolan villeiltä'?

Eikö hänellä ole vaimokin, jonka tietäjänaisten ennustukset ovat

määränneet ristinkuolemaan? Eikö hänellä ole kaksi poikaa, toinen

lempeä ja herttainen kuin Abel, toinen kovasydäminen, häijy ja

hillitön kuin Kain?

-- Nämä todistukset ovat hänelle kylliksi. Nyt hänellä on taskussaan

kasku ryhtyä toimeen ja matkakartta. Jumalat ovat osoittaneet hänelle

varman päämäärän, jota kohti hänen on pyrittävä. Ja hän pyrkii.

Hänen tiellään on kyllä muutamia eläviä ihmisiä. Sitä parempi. Sehän

kuuluu ohjelmaan. Sillä hetkellä, kun kaikki nuo elävät ihmiset ovat

surmatut, ja surmatut veli Thomasin mainitsemalla tavalla, on työ

tehtynä, Kivijumala luovutetaan, ja Vorski, kohtalon välikappale,

kruunataan kuninkaaksi. Käärikäämme siis hihamme, tarttukaamme

oivalliseen teurastuspuukkoomme ja käykäämme työhön! Vorski ryhtyy

elävässä elämässä toteuttamaan veli Thomasin hourekuvia!