"Kuolonkammio"
Suunnitelma oli oikea siinä tapauksessa, että ovi avautui ulospäin
ja viholliset heti joutuisivat suojattomiksi. Véronique tarkasti
siis ovea ja huomasi, että siinä vastoin kaikkea järkeä oli alhaalla
vankka telki. Käyttäisikö hän sitä?
Hänellä ei ollut aikaa harkita tämän aikeen etuja tai haittoja.
Hän oli kuullut avainten helinää, ja melkein samassa solahti avain
lukkoon.
Véronique tajusi hyvin selvästi, mitä voisi tapahtua. Ahdistajain
hyökätessä sisään hän hievahtaen asennostaan ja estettynä
liikkeissään tähtäisi huonosti ja ampuisi ohi. Siinä tapauksessa _ne_
sulkisivat oven jälleen ja rientäisivät Françoisin koppiin.
Tämä ajatus huimasi häntä, ja nyt hän toimi silmänräpäyksessä ja
vaistomaisesti kyykistyen työnsi alhaalla, olevan teljen eteen.
Toisella kädellään hän, puoleksi noustuaan, paiskasi kurkistusaukon
rautaluukun kiinni. Säppi naksahti. Nyt ei enää voinut astua sisälle
eikä katsella.
Hän käsitti heti tämän toimenpiteen järjettömyyden, se kun ei
torjunut vihollisen uhkauksia. Stéphane, joka oli hypähtänyt hänen
viereensä, sanoi:
"Hyvä Jumala, mitä te teitte? Ne näkivät kyllä, että minä en
liikahtanut, ja nyt ne tietävät, etten ole täällä yksin."
"Juuri siksi", virkkoi Véronique, yrittäen puolustaa tekoansa. "Ne
koettavat puhkaista tämän oven, ja siten me saamme riittävästi aikaa."
"Aikaa mihin?"
"Paetaksemme."
"Miten?"
"François kyllä kutsuu meitä... François..." Hän ei ehtinyt
lopettaa lausettansa. He kuulivat nyt askelia, jotka loittonivat
nopeasti kauaksi käytävään. Ei saattanut epäillä, että vihollinen,
välittämättä Stéphanesta, jonka karkaaminen ei näyttänyt
mahdolliselta, meni yläkammioiden kerrokseen. Eikö sitäpaitsi pitänyt
otaksua, että ystävysten välillä oli yhteistoimintaa ja että poika
oli päässyt Stéphanen luolaan ja juuri hän teljennyt oven?
Véronique oli siis jouduttanut tapauksia siihen suuntaan, jota hän
niin monista syistä pelkäsi. Siellä ylhäällä yllätettäisiin François
juuri sillä hetkellä, jolloin hän valmistautui pakoon. Tämä kuvitelma
oli hirveä.
"Miksi minä tulin tänne?" jupisi hän. "Olisi ollut niin
yksinkertaista odottaa! Kahden olisimme teidät aivan varmaan
pelastaneet..."
Hänen sielunsa hämmennyksessä välähti tämä ajatus: Eikö hän ollut
tahtonut kiirehtiä Stéphanen vapauttamista siksi, että tunsi tämän
miehen rakkauden, ja eikö arvoton uteliaisuus ollut syössyt häntä
tähän yritykseen? Se oli kauhea ajatus, jonka hän heti karkoitti
lausuen:
"Ei, minun täytyi tulla. Kohtalo vainoo meitä."
"Älkää uskoko niin", sanoi Stéphane, "vaan kaikki kääntyy parhain
päin".
"Liian myöhään!" virkkoi Véronique kohauttaen päätänsä.
"Miksi? Mistä tiedämme, ettei François ole lähtenyt kopistaan?
Niinhän te itsekin vastikään arvelitte..."
Véronique ei vastannut. Hänen kasvonsa vääntyivät kalpeina.
Kärsimykset olivat hänessä herättäneet jonkinlaisen vaistomaisen
aavistuksen siitä, mikä tuho häntä uhkasi. Ja tämä tuho väijyi
kaikkialla. Todistukset siitä esiintyivät uudestaan entistä
pelottavampina.
"Kuolema ympäröi meitä", sanoi hän.
Stéphane yritti hymyillä.
"Te puhutte niinkuin Sarekin asukkaat. Teitä kiusaa sama pelko..."
"Heillä oli syytä pelkoon. Ja te itse tiedätte hyvin, kuinka kamalaa
tämä kaikki on."
Hän ryntäsi ovelle, veti salvan syrjään ja yritti avata, mutta mitä
mahtoi hän paksulle, rautalaatoilla lujitetulle levylle?
Stéphane tarttui hänen käsivarteensa.
"Hetkinen... Kuunnelkaa... Luulisin..."
"Niin", virkkoi Véronique, "siellä ylhäällä isketään...
yläpuolellamme... Françoisin kopissa..."
"Eipä, eipä, kuunnelkaa..."
Pitkä äänettömyys, ja sitten kajahti iskuja paksussa kalliossa. Ne
kuuluivat heidän _alapuoleltaan_.
"Samoja iskuja, joita kuulin tänä aamuna", sanoi Stéphane
pelästyneenä... "samaa työtä, josta teille mainitsin... Ah, nyt
käsitän...!"
"Mitä! Mitä te tarkoitatte...?"
Iskut toistuivat säännöllisin väliajoin. Sitten ne lakkasivat, ja
niiden sijaan kuului kumeaa, keskeytymätöntä jyrinää, johon sekaantui
kimeämpiä vongahduksia ja äkillisiä rysähdyksiä. Se muistutti käymään
pantavan koneen ponnistusta, varppikelain jytinää, joilla hinataan
aluksia maalle.
Véronique kuunteli tyrmistyneenä odottaen, mitä tapahtuisi, koettaen
arvata, vakoillen jokaista ilmettä Stéphanen silmissä, joka seisoi
hänen edessään ja katseli häntä niinkuin mies vaaran hetkellä
katselee rakastamaansa naista.
Ja äkkiä Véronique horjahti, ja hänen täytyi tukea itseään kädellään
seinää vasten. Olisi luullut koko luolan, koko kallion liikahtavan
avaruudessa.
"Oh", jupisi hän, "vapisenko minä tosiaan näin...? Pelkoko minua
tärisyttää kiireestä kantapäähän?"
Hän tarttui rajusti Stéphanen molempiin käsiin ja tiukkasi häneltä:
"Vastatkaa... Minä tahdon tietää..."
Stéphane ei vastannut. Hänen kyynelistä kosteissa silmissään ei ollut
pelkoa, ne kuvastivat vain rajatonta rakkautta, ääretöntä epätoivoa.
Hän ajatteli vain Véroniquea.
Oliko sitäpaitsi tarpeellistakaan, että hän selittäisi, niitä
tapahtuisi, ja eikö todellisuus esiintyisi itsestään sen mukaan
kuin sekunnit kuluivat? Omituinen todellisuus, jolla ei ollut
mitään suhdetta tavallisiin tapahtumiin, vaan joka oli kaiken sen
ulkopuolella, mitä mielikuvitus voi pahuuden alalla keksiä! Omituinen
todellisuus, jonka oireita Véronique vähitellen alkoi havaita, mutta
jota hän yhä kieltäytyi ottamasta huomioon.
Kuin laskuluukku, mutta sellainen, joka toimii päinvastoin kuin
tavallisesti, kohosi luolan keskelle sijoitettu tavattoman paksuista
lankuista tehty neliö, kieppuen näkymättömän akselin ympäri, joka oli
sen saranana kuilussa. Se nousi melkein huomaamatta kuin mahdottoman
iso avautuva kansi, kallistuen jo samaan tapaan kuin ponnahduslauta,
joka ulottui reunasta luolan perälle asti. Kaltevuus oli vielä varsin
loiva, joten sillä seisten oli vielä helppo pysyttää tasapainonsa.
Ensi hetkellä Véronique luuli, että vihollisen tarkoitus oli murskata
heidät armottoman lattian ja graniittiholvin väliin. Mutta melkein
heti hän sitten älysi, että inhoittava kone kohosi nostosillan
tavalla ja että sen tarkoituksena oli syöstä heidät ulos mereen.
Ja sen tehtävänsä se täyttäisi leppymättömästi. Tuloksena oli
varma, väistämätön perikato. Mitä tahansa he yrittäisivät kuinka he
ponnistelisivatkaan pysytelläkseen siinä kiinni, tulisi sittenkin
se hetki, jolloin luukun pinta olisi pystyssä kohtisuorassa, tasan
täyttäen jyrkän rantakallion aukon.
"Tämä on kauheaa... liian kauheaa...", mutisi Véronique.
He eivät olleet päästäneet toistensa käsiä. Stéphane itki hiljaa.
"Emme siis voine mitään tehdä?" voihki Véronique.
"Emme mitään", vastasi Stéphane.
"Mutta onhan lattian ympärillä hiukan alaa. Luola on pyöreä.
Voisimme..."
"Ala on liian ahdas. Jos yrittäisimme asettua jollekin neliön
kolmesta sivusta, sen ja seinän väliin, niin murskautuisimme. Kaikki
se on laskettu. Olen sitä usein miettinyt."
"Siis?"
"Täytyy odottaa."
"Mitä? Ketä?"
"Françoisia."
"Oi", virkkoi nuori äiti nyyhkien, "François on ehkä myöskin
tuomittu... Tai kenties hän etsii meitä ja joutuu johonkin ansaan.
Joka tapauksessa en häntä enää näe... Hän ei saa mitään tietää...
Eikä saa edes nähdä äitiänsä ennen kuolemaansa..."
Hän puristi lujasti nuoren miehen käsiä ja jatkoi:
"Stéphane, jos jompikumpi meistä välttää kuoleman, -- ja minä toivon,
että te pelastutte..."
"Ei, vaan te", keskeytti Stéphane vakuuttavasti. "Ihmettelenpä, että
vihollinen määrää teille minun rangaistukseni. Mutta kaiketi hän ei
tiedä, että juuri te olette täällä."
"Se ihmetyttää minuakin", virkkoi Véronique... "Minullehan on varattu
toisenlainen kuolema... Mutta mitäpä sillä väliä, jos en enää saa
nähdä poikaani! Stéphane, minä jätän hänet teidän haltuunne, --
suostuttehan? Minä tiedän jo kaikki, mitä olette hänen hyväkseen
tehnyt..."
Lattia kohosi yhä hyvin hitaasti, epätasaisesti, vavahdellen ja
äkillisin nytkähdyksin. Kaltevuus lisääntyi. Vielä muutama minuutti,
eivätkä he enää voisi puhua vapaasti ja rauhallisesti.
Stéphane vastasi:
"Jos minä jään eloon, vannon teille, että suoritan tehtäväni loppuun
asti. Minä vannon sen teille muistoksi..."
"Muistoksi minusta", sanoi Véronique päättäväisesti, "muistoksi
Véroniquesta, jonka olette tuntenut... ja jota olette rakastanut."
Stéphane katseli häntä intohimoisesti:
"Te siis tiedätte...?"
"Tiedän, ja minä sanon sen teille suoraan. Minä olen lukenut
päiväkirjanne... Tunnen rakkautenne... ja otan sen vastaan..."
Hän hymyili surullisesti.
"Kovaonninen rakkaus, jonka tarjositte poissaolevalle... ja nyt
tarjoatte kuolemaan tuomitulle..."
"Ei, ei", väitti Stéphane innokkaasti, "älkää uskoko sellaista...
pelastus on ehkä lähellä... Minä tunnen sen, minun rakkauteni ei
kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen."
Hän aikoi suudella Véroniquen käsiä.
"Suudelkaa otsaani", sanoi Véronique kumartuen häntä kohti. Kummankin
heistä oli täytynyt laskea toinen jalkansa kuilun reunalle, kapealle
graniittijuovalle, joka oli ponnahduslaudan neljännellä sivulla.
He suutelivat hartaasti.
"Pitäkää minusta hyvin kiinni", sanoi Véronique.
Hän nojautui mahdollisimman pitkälle taaksepäin, kohotti päänsä ja
huusi tukehtuneella äänellä:
"François... François..."
Mutta ketään ei ollut yläaukolla. Tikapuut riippuivat siellä yhä
toisesta kynnestään, ulottumattomissa.
Véronique kumartui meren yli. Siltä kohtaa oli kallion ulontuma
pienempi, ja hän näki vaahdon seppelöimäin karien välissä pienen
suvannon uinuvan aivan rauhallisena, niin syvänä, ettei voinut nähdä
sen pohjaa. Hän mietti, että kuolema olisi siellä helpompi kuin
teräväsärmäisillä kallioilla ja tuntien äkillistä tarvetta päästä
tästä hädästä ja vapautua liian hitaasta kuolonkamppailusta hän sanoi
Stéphanelle:
"Miksi odottaisimme ratkaisua? Parempi on kuolema kuin tämä
kidutus..."
"Ei, ei", huudahti toinen säikähtyen sitä ajatusta, että Véronique
voisi heittäytyä alas.
"Te toivotte siis?"
"Viimeiseen silmänräpäykseen asti, kun on puhe teistä."
"Minä en toivo enää", sanoi Véronique.
Mikään toivo ei enää ylläpitänyt Stéphaneakaan, mutta hän olisi niin
mielellään tahtonut vaimentaa Véroniquen tuskat ja sälyttää itselleen
tämän äärimmäisen koettelemuksen koko taakan.
Lattia kohosi edelleen. Tärinä oli lakannut, ja kaltevuus kävi yhä
suuremmaksi. Permannon syrjä ulottui jo kurkistusluukun alireunaan,
puoliväliin ovea. Mutta sitten kuului ikäänkuin äkillinen säpin
laukeaminen, tuli tuima sysäys, ja koko luukku peittyi. Mahdotonta
oli enää pysytellä kaltevalla lattialla. Heidän täytyi siirtyä luolan
ulkoreunalle, ottaen siitä jaloillaan tukea.
Vielä tuntui kaksi tärähdystä, ja kummallakin kertaa levyn yläsyrjä
ponnahti entistä ylemmäs. Peräseinällä se saavutti katonrajan ja
siirtyi hiukan luisuen holvia pitkin luolan aukolle päin. Hyvin
selvästi näki, että se liittyisi täsmälleen aukon kohdalle, sulkien
sen tiukasti nostosillan tavalla. Kallio oli niin hakattu, että tämä
kaamea toimitus onnistuisi jättämättä mitään tilaa satunnaisuuksille.
He eivät hiiskahtaneet sanaakaan. Pitäen toisiaan käsistä he
olivat alistuneet kohtaloonsa. Heidän kuolemansa alkoi näyttää
sallimuksen määräämältä. Vuosisatain hämärässä oli rakennettu
tämä kone ja sitten kaiketi uudestaan kokoonpantu, korjattu ja
sovitettu paikoilleen; ja vuosisatain kuluessa se oli näkymättömien
pyövelien käyttämänä tuottanut kuoleman syyllisille, rikollisille,
viattomille, armorikalaisille, gallialaisille, ranskalaisille tai
vierasrotuisille. Sotavankeja, pyhyyttä loukanneita munkkeja,
chouaneja, "sinisiä", vallankumouksen sotilaita oli hirviö viskellyt
kuiluun toisen toisensa perästä. Tänään oli heidän vuoronsa.
Heillä ei ollut edes sitä katkeraa lohtua, jonka viha ja vimma
tuottaa. Ketä vihata? He kuolisivat keskellä synkintä pimeyttä
näkemättä viholliskasvojen pilkistävän esiin tästä armottomasta
yöstä. He kuolisivat heille tuntemattoman hankkeen toteuttamista
varten, ikäänkuin pelkkinä luvun lisääjinä, jotta järjettömät
ennustukset kävisivät toteen ja täyttyisi julmien jumalien tahto,
jolle kiihkoilijapapit olivat kaavailleet muodon. He olivat
ennenkuulumattomalla tavalla joitakin sovitusuhreja, jonkin
verenhimoisen uskonnon vaatimia teuraita, jotka kelpasivat sen
jumalille!
Seinä kohosi heidän takanaan. Muutaman minuutin päästä se olisi
pystysuorassa. Ratkaisu läheni.
Kerta toisensa jälkeen täytyi Stéphanen pidättää Véroniquea. Yhä
lisääntyvä kauhu sekoitti nuoren naisen mieltä. Hän olisi tahtonut
syöksyä alas...
"Sallikaa minun... minä pyydän", sopersi hän. "Minä en kestä enää..."
Jos hän vain olisi tavannut poikansa jälleen, olisi hän hillinnyt
itsensä loppuun asti. Mutta Françoisia ajatellessaan hän menetti
malttinsa. Varmaan oli lapsikin vangittuna... kidutettavana, ja
varmaan uhrattaisiin hänetkin kammottavani jumalien alttarille, kuten
äitikin.
"Ei, ei, kyllä hän tulee", vakuutti Stéphane. "Teidät pelastetaan...
minä tahdon sen, minä olen siitä varma..."
Véronique vastasi houraillen:
"Hän on niinkuin mekin teljettynä... häntä poltetaan soihduilla...
ammutaan nuolilla... hänen lihaansa raadellaan... Voi
poikaparkaani...!"
"Hän tulee vielä, rakas ystävä... Hän sanoi teille, että mikään ei
voi eroittaa äitiä ja poikaa, jotka ovat toisensa löytäneet..."
"Kuolemassa olemme löytäneet toisemme... vain kuolema meidät
yhdistää. Ja tapahtukoon se heti...! En tahdo, että hän kärsii..."
Tuska oli liian voimakas. Hän riuhtaisi kätensä Stéphanen käsistä
ja aikoi heittäytyä alas, mutta painautui heti takaisin nostosiltaa
vasten ja päästi samoin kuin Stéphanekin hämmästyksen huudon. Jotakin
oli välähtänyt heidän silmäinsä edessä ja sitten kadonnut. Se oli
näkynyt vasemmalta.
"Tikapuut... eikö niin?" jupisi Stéphane. "Niin, siellä on François!"
virkkoi Véronique läähättäen toivosta. "Hän on pelastunut... hän
tulee meidän avuksemme..."
Tällä hetkellä oli turmanseinä melkein kohtisuora. Se hytkyi
leppymättömänä heidän olkapäittensä alla. Luola oli sulkeutunut
heidän takanaan. He olivat kuilun uhreja, korkeintaan voivat vielä
tarrautua kapeaan reunukseen.
Véronique kurkotti itseään uudestaan esille aukosta, tikapuut
siirtyivät sinne päin ja asettuivat sitten paikoilleen molempien
kynsien kannattamina.
Ylhäältä, aukon ontelosta, näyttäytyi lapsen pää, ja lapsi hymyili ja
viittoili.
"Äiti, äiti... nopeasti...!"
Kutsu oli kiirehtivä ja harras. Molemmat kädet ojentuivat alhaalla
olijoita kohti. Véronique voihki:
"Ah, sinäkö... sinäkö, rakkaani...?"
"Nopeasti, äiti, minä pitelen tikkaita... Nopeasti... ei ole mitään
vaaraa..."
"Minä tulen, rakkaani... katso, minä tulen jo..."
Véronique oli tarttunut tikkaiden lähempään sivuun. Tällä kertaa
hän Stéphanen avustamana pääsi verrattain helposti viimeiselle
askelmalle, mutta hän sanoi:
"Entä te, Stéphane? Tulettehan te mukaan?"
"Ehdin vielä", vastasi toinen, "rientäkää nyt vain..."
"Ei, luvatkaa minulle..."
"Minä vannon sen teille; rientäkää..."
Véronique kiipesi ylös neljä puolaa ja pysähtyi lausuen:
"Tuletteko te, Stéphane?"
Tämä oli jo kääntynyt selkä ulospäin ja työntänyt vasemman kätensä
ahtaaseen rakoon, joka oli jäänyt nostosillan ja kallion väliin.
Hänen oikea kätensä tavoitti tikkaat, ja hän pääsi astumaan alimmalle
puolalle. Hänkin oli pelastunut.
Kuinka iloisena nousikaan Véronique ylöspäin. Mitäpä merkitsi, että
kuilu ammotti hänen allaan? Saattoiko hän pitää siitä väliä, silloin
kun ylhäällä oli odottamassa hänen poikansa, jota hän vihdoinkin
saisi puristaa rintaansa vasten!
"Tässä minä olen... kas tässä...!" hoki hän. "Tässä, rakkaani!"
Ripeästi hän pisti päänsä ja olkapäänsä ikkunasta sisään. Lapsi veti
häntä. Hän harppasi kamanan yli. Vihdoin hän oli poikansa luona. He
heittäytyivät toistensa syliin.
"Ah, äiti...! Onko se mahdollista, äiti!"
Mutta tuskin oli Véronique kietaissut kätensä pojan ympärille, kun
hän hiukan perääntyi. Miksi? Hän ei tiennyt. Hänen tunteenpurkaustaan
hillitsi selittämätön hämmennys.
"Tule, tule", sanoi hän laahaten pojan ikkunan luo täyteen
päivänvaloon, "tule, että katselen sinua".
Lapsi ei vastustellut, ja Véronique tarkasti poikaa pari, kolme
silmänräpäystä, ei kauemmin, ja sanoi heti, säikähdyksestä vavahtaen:
"Siis sinä? Sinä siis olitkin murhaaja?"
Mikä kauheus! Hän tunsi hirviön kasvot, joka hänen nähtensä oli
surmannut herra d'Hergemontin ja Honorinen!
"Tunnetko siis minut?" ilkkui poika.
Lapsen äänestäkin Véronique huomasi erehdyksensä. Tämä ei ollut
François, vaan toinen poika, joka oli suorittanut tihutyön Françoisin
tavallisiin vaatteisiin puettuna.
Poika virnisti jälleen.
"Ah, sinulle alkaa selvitä, rouvaseni! Taidat tuntea minut?"
Inhoittavat kasvot vääntyivät, kävivät häijyiksi, julmiksi ja saivat
mitä katalimman ilmeen.
"Vorski...! Vorski...!" sopersi Véronique. "Vorskin minä sinussa
tunnen..."
Nuorukainen purskahti nauruun.
"Miksikä ei...? Luuletko, että minä kiellän isän, kuten sinä olet
hänet kieltänyt?"
"Vorskin poika...? Hänen poikansa...!" toisteli Véronique.
"Hyväinen aika, niin, hänen poikansa...! Mitäs sinä siitä? Oli kai
sillä kunnon miehellä oikeus kahteenkin poikaan! Ensin minä, ja
sitten lempeä François."
"Vorskin poika!" sanoi Véronique vielä kerran.
"Ja aika veitikka, sen sinulle vannon... isänsä poika, kasvatettu
kelpo periaatteiden mukaan. Olen kai sen sinulle jo osoittanut,
häh? Mutta siinä ei ole lorun loppu... olemme vasta alussa... Kah,
tahdotko, että annan sinulle uuden todistuksen? Katsohan tuota
opettaja-hölmöä... Ei, mutta katsohan, kuinka minä käyn asiaan
käsiksi!"
Yhdellä hyppäyksellä hän oli ikkunan luona. Stéphanen pää tuli
näkyviin. Lapsi sieppasi kiven ja iski sillä kaikin voimin, työntäen
pakolaisen takaisin.
Véronique, joka oli ensi hetkellä epäröinyt, käsittämättä uhkausta,
hyökkäsi ikkunaa kohti ja tarttui pojan käsivarteen. Liian myöhään.
Pää katosi. Tikkaiden rautakynnet irtaantuivat kamanasta. Kuultiin
rytinää ja sitten molskahdus veteen.
Véronique riensi katsomaan ulos ikkunasta. Tikapuut uiskentelivat
siinä osassa suvantoa, jonka voi eroittaa liikkumattomasta,
kallioiden reunustamasta vedenpinnasta. Mikään ei osoittanut paikkaa,
johon Stéphane oli pudonnut. Ei mitään pyörteitä. Ei mitään karetta.
Hän huusi:
"Stéphane... Stéphane...!"
Ei mitään vastausta. Avaruuden suuri äänettömyys, jossa tuuli torkkuu
ja meri uinuu.
"Voi, sinä heittiö, mitä sinä teit?" voihki Véronique.
"Älä itke, rouvaseni..." virkkoi nuorukainen. "Herra Stéphane
kasvatti pojastasi nahjuksen. Hei, lyökäämme asia leikiksi! Ehkäpä
syleilisimme? Tahdotko, emintimäni? No mitä, oletko niin itsepäinen!
Kyllä kai sinä siis minua kovin vihaat?"
Poika lähestyi syli avoinna. Véronique ojensi nopeasti revolverinsa
häntä kohti.
"Mene siitä... mene, tai muutoin surmaan sinut kuin vihaisen
villipedon! Mene tiehesi...!"
Lapsen kasvot kävivät entistä hurjemmiksi. Hän perääntyi askel
askeleelta ja puuskui:
"Vai niin, mutta sen sinä saat minulle maksaa, korea nainen! Mitä!
Minä aion sinua syleillä... täynnä ystävällisiä tunteita... ja sinä
tahdot ampua minua? Sen sinä maksat minulle verellä... kauniilla
punaisena virtaavalla verellä... verellä... verellä..."
Kuulosti siltä kuin tämä sana olisi ollut hänelle mieluinen
lausuttavaksi. Hän toisteli sitä moneen kertaan, purskahti sitten
uudestaan häijyyn nauruun ja luikki pois priiorintaloon vievää
tunnelia pitkin huutaen:
"Sen saa maksaa poikasi veri, mamma Véronique... rakkaimman
Françoisisi veri..."