Jos Véronique olisi ollut yksinään, olisi hän saanut
pyörrytyskohtauksen, jollaista hän uljaasta luonteestaan huolimatta
ei olisi kohtalon näin vainotessa voinut torjua. Mutta nähdessään
edessään Stéphanen, jonka hän aavisti olevan heikomman ja varmaankin
vankeudessaan uupuneen, hän oli kyllin tarmokas pitääkseen ryhtinsä
ja ilmoitti kuin varsin vähäpätöisenä seikkana:
"Tikapuut ovat heilahtaneet sivummalle... niitä ei voi tavoittaa..."
Stéphane katseli häntä tyrmistyneenä.
"Siinä tapauksessa... siinä tapauksessa... te olette hukassa."
"Minkätähden olisimme hukassa?" kysyi Véronique hymyillen.
"Ei ole enää paon mahdollisuutta."
"Mitä? Onhan toki. Entä François?"
"François?"
"Niin juuri. Tunnin kuluttua on Françoisin onnistunut päästä ulos,
ja nähdessään tikkaat ja huomatessaan, mihin minä olen mennyt, hän
kutsuu meitä. Me kuulemme hänen äänensä helposti; tarvitaan vain
kärsivällisyyttä."
"Kärsivällisyyttä...!" toisti toinen kauhuissaan... "Odottaa tunti!
Mutta sen tunnin kuluessa tänne varmaan tullaan. Silmälläpito on
alituista."
"No, me olemme vaiti."
Stéphane osoitti kurkistusikkunalla varustettua ovea. "Ja tuon _ne_
avaavat joka kerta. _Ne_ näkevät meidät ristikon läpi."
"Sulkekaamme luukku."
"Ne astuvat sisälle."
"Sitten emme sitä sulje, mutta pysymme hyvässä luottamuksessa,
Stéphane."
"Teidän puolestanne minä pelkään."
"Ette saa pelätä itsenne ettekä minun puolestani... Pahimmassa
tapauksessa me kykenemme puolustautumaan", lisäsi hän näyttäen isänsä
asekokoelmasta ottamaansa revolveria, josta hän ei ollut luopunut.
"Ah", virkkoi Stéphane, "minäpä pelkään, että puolustautuminen ei
meille edes ole mahdollista. _Niillä_ on muita keinoja."
"Mitä keinoja?"
Stéphane ei vastannut. Hän oli luonut nopean katseen luolan pohjaan,
ja Véronique tarkasti hetkisen tämän permannon omituista rakennetta.
Yltympäri, seinävieriä myöten, oli graniittilattia epätasainen ja
rosoinen. Mutta tähän ympyrään oli sovitettu laaja neliö, jonka
kullakin sivulla huomasi sitä eroittavan syvän raon ja jonka palkit
olivat kuluneita, vakojen uurtamia, halkeilleita ja viileskeltyjä,
mutta silti paksuja ja tukevia. Neljäs sivu oli miltei kuilun
partaalla. Korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eroitti sen siitä.
"Onko tuossa laskuluukku?" kysyi Véronique tuntien pöyristystä.
"Ei, ei, siksi se olisi liian raskas", selitti Stéphane.
"Mikä se siis on?"
"En tiedä. Kaiketikaan ei se ole muuta kuin jäännös muinaisaikuisesta
laitteesta, joka ei enää toimi. Mutta kuitenkin..."
"Kuitenkin...?"
"Viime yönä... pikemminkin aamulla kuului alhaalta ryskettä... Olisi
luullut sitä kokeiluiksi, jotka kuitenkin heti keskeytettiin, sillä
tämä laite on ollut kovin kauan käyttämättä... Ei, se ei enää toimi,
eivätkä _ne_ voi sitä panna käyntiin."
"Kutka _ne_?"
Odottamatta kysymykseensä vastausta Véronique jatkoi: "Kuulkaa,
Stéphane, meillä on vain joku hetki käytettävissämme, aikaa on
ehkä vähemmin kuin luulemmekaan. Millä silmänräpäyksellä tahansa
voi François vapauttaa itsensä ja tulla avuksemme. Käyttäkäämme
hyväksemme tätä odotusaikaa sanoaksemme toisillemme sen, mitä
kummankin on hyvä tietää. Selittäkäämme rauhallisesti. Mikään välitön
vaara ei meitä uhkaa. Siten emme kuluta aikaamme hukkaan."
Véronique teeskenteli huolettomuutta, jota hänessä ei ollut. Että
François pääsisi karkuun, sitä hän ei ollenkaan huolinut epäillä;
mutta kuka voisi taata, että poika lähestyisi ikkunaa ja huomaisi sen
ulkopuolella riippuvain tikapuiden rautakynnen? Kun hän ei näkisi
äitiään, niin eikö hänen päähänsä silloin pikemminkin juolahtaisi
seurata maanalaista käytävää ja juosta talolle asti?
Kuitenkin hän hillitsi itsensä, saadakseen välttämättömät asiat
selitetyiksi, ja niinpä hän istuutui ulkonevalle graniittikorokkeelle
ja alkoi kertoa Stéphanelle tapauksista, joiden näkijänä ja yhtenä
päähenkilönä hän oli ollut siitä pitäin, kun hänen tutkimuksensa
olivat opastaneet hänet autioon hökkeliin, jossa Maguennocin ruumis
virui.
Se oli kaamea tarina, jota Stéphane kuunteli keskeyttämättä, mutta
ilmaisten säikähdyksensä inhon eleillä ja kasvojensa epätoivoisella
ilmeellä. Varsinkin herra d'Hergemontin ja Honorinen murhat koskivat
häneen kipeästi. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt kumpaankin.
"Kas niin, Stéphane", sanoi Véronique kuvailtuaan Archignatin
sisarusten kidutuskuoleman jälkeen tuntemaansa tuskaa ja
levottomuutta ja kerrottuaan maaholvin löytämisestä ja
keskustelustaan Françoisin kanssa, "nyt olette kuullut kaikki, mitä
teidän on hyödyllistä tietää. Kaikki se, mitä olen Françoisilta
salannut, tulee teidän tietää, jotta voimme taistella vihollisiamme
vastaan."
Stéphane kohautti päätänsä.
"Mitä vihollisia?" sanoi hän. "Minäkin esitän selityksistänne
huolimatta saman kysymyksen, jonka te teitte minulle. Minusta tuntuu
kuin olisimme paiskatut suureen murhenäytelmään, jota on esitetty
jo vuosikausia -- vuosisatoja -- ja johon meidät on riuhtaistu
vasta ratkaisun hetkellä, silloin kun miespolvien ajat valmisteltu
mullistus tapahtuu. Mahdollisesti erehdyn. Kenties on kysymys,
vain hajallisesta kaameiden tapausten sarjasta ja järjettömistä
yhteensattumista, joiden keskellä meitä viskellään, voimattamme
keksiä muuta syytä kuin kohtalon oikullisuuden. Tositeossa en
tiedä yhtään enempää kuin te. Sama pimeys verhoo minut. Samat
surut ja samat murheet kohdistuvat minuun. Kaikki tuo on pelkkää
mielipuolisuutta, säännöttömiä kouristuksia, outoja puuskahduksia,
villien rikoksia, raakalaisaikojen vimmaa."
"Niin", myönsi Véronique, "raakalaisaikojen; ja se minua enimmin
hämmästyttääkin ja tekee minuun niin syvän vaikutuksen! Mikä side
on menneisyyden, nykyisyyden, ja nykyisten vainoojaimme ja niiden
ihmisten välillä, jotka muinoin asuivat näissä luolissa ja joiden
toiminta niin käsittämättömällä tavalla ulottuu meihin asti? Mistä
johtuvat ja mihin tähtäävät kaikki nuo tarinat, jotka muuten
tunnenkin vain Honorinen hourailuista ja Archignatin sisarusten
hädästä?"
He puhuivat hiljaisella äänellä, korvat alati herkkinä. Stéphane
tarkkasi, kuuluisiko mitään käytävästä. Véronique katseli luolan
aukolle päin, toivoen kuulevansa Françoisin antaman merkin.
"Ne ovat perin sekavia ja monimutkaisia tarinoita", sanoi Stéphane,
"hämäriä muinaisjuttuja, joissa on turhaa yrittää määritellä, mikä on
taikauskoa ja mikä voisi olla totta. Tuosta jaaritusten sekamelskasta
voi korkeintaan eroittaa kaksi ajatussuuntaa: ne tarut, jotka
liittyvät ennustukseen kolmestakymmenestä ruumisarkusta, ja ne, jotka
koskevat aarretta tai pikemminkin ihmeellistä kiveä."
"Pidetäänkö siis ennustuksena niitä muutamia sanoja, jotka luin
Maguennocin piirustuksesta ja sitten myöhemmin keksin Keijukaisten
patsaasta?" kysyi Véronique.
"Pidetään. Se ennustus johtaa alkunsa epämääräisen kaukaisilta
ajoilta ja on vuosisatojen kuluessa painanut leimansa Sarekin
koko historiaan ja elämään. Aina on uskottu, että tulisi aika,
jolloin saarta ympäröivät kolmekymmentä pääkaria, joita nimitetään
kolmeksikymmeneksi ruumisarkuksi, saisivat kahdentoista kuukauden
kuluessa kolmekymmentä väkivaltaisesti kuollutta uhriansa, ja
että näiden joukossa olisi neljä ristiinnaulittua naista. Se on
vakiintunut, eittämätön perintätieto, joka siirtyy isältä pojalle
ja jota ei kukaan epäile. Se sai muotonsa parista säkeestä, jotka
tavataan Keijukaisten patsaan kirjoituksessa:
"Kolmellekymmenelle arkulle riittää..."
ja
"Neljä naista ristillä noista..."
"Olkoonpa niin, mutta onhan eletty kuitenkin, eletty luonnollista,
rauhallista elämää. Miksi pelko on tänä vuonna niin äkkiä purkautunut
esiin?"
"Se on suureksi osaksi Maguennocin syy. Hän oli omituinen, varsin
salaperäinen ihminen, samalla sekä taikuri että puoskari, joka osasi
parantaa nyrjähtymistä. Hän tunsi taivaankappalten kulun ja kasvien
lääkeominaisuudet, ja hänen neuvoaan kysyttiin kernaasti etäisimmän
muinaisuuden yhtä hyvin kuin tulevaisuudenkin asioissa. Ja Maguennoc
julisti äskettäin, että juuri tämä vuosi 1917 on ennustettu vuosi."
"Minkätähden?"
"Ehkä se oli jotakin vaistomaista, ehkä aavistusta, sisällistä
näkemystä tai jotakin alitajuista, miten tahansa kukin tahtoo
selittää. Maguennoc, joka ei hylkinyt vanhimmankaan noituuden
harjoitusta, puhui lintujen lennosta ja kanan sisälmyksistä. Mutta
hänen ennustuksensa lepäsi vakavammalla pohjalla. Hän väitti lapsena
Sarekin vanhuksilta keräämiensä todistusten mukaan, että viime
vuosisadan alussa ei Keijukaisten patsaan kirjoituksen ensimmäinen
rivi vielä ollut kulunut pois ja että siis voi lukea sen rivin, jolla
oli sama loppusointu kuin sanoilla 'Neljä naista ristillä noista':
"Saarella Sarekin vuonna seitsemäntoista...
"Se teki Maguennociin ja hänen ystäviinsä viimeiseltä sitä
voimakkaamman vaikutuksen, koska parhaillaan riehui sota. Siitä
ajasta alkoi Maguennocin vaikutusvalta yhä lisääntyä, ja yhä
varmempana ennakkonäkemyksistään ja sitäpaitsi yhä levottomampanakin
hän julisti vielä, että hänen kuolemansa, jota seuraisi herra
d'Hergemontin kuolema, olisi merkkinä onnettomuuksiin. Ja niin saapui
vuosi 1917 aikaansaaden Sarekissa todellisen kauhun. Tapaukset
lähestyivät."
"Kuitenkin... kuitenkin", huomautti Véronique, "tuo kaikki oli
järjetöntä".
"Järjetöntä tosiaan, mutta kaikki sai erittäin huolestuttavan
merkityksen sinä päivänä, jolloin Maguennoc voi verrata Keijukaisten
patsaaseen hakattuja ennustuksen pätkiä täydelliseen ennustukseen!"
"Kävikö se hänelle siis mahdolliseksi?"
"Kyllä. Hän löysi vanhan apottiluostarin raunioista, kiviröykkiöstä,
joka oli jäännös jonkinlaisesta suojeluskehästä, vanhan
tahraantuneen, kuluneen ja repaleisen messukirjan. Jotkut sivut
olivat kuitenkin hyvin säilyneet -- varsinkin se, jonka näitte tai
josta oikeammin näitte jäljennöksen siellä autiossa hökkelissä."
"Isänikö tekemän jäljennöksen?"
"Isänne tekemän, kuten ovat kaikki nekin, jotka ovat hänen
työhuoneensa seinäkaapissa. Muistanette, että herra d'Hergemont
mielellään piirusti ja maalaili akvarelleja. Hän jäljensi väritetyn
sivun, mutta ei kopioinut piirustukseen liittyvästä runopukuisesta
ennustuksesta muuta kuin Keijukaisten patsaaseen kaiverretut sanat."
"Ja kuinka selitätte yhtäläisyyden ristiinnaulitun naisen ja minun
välilläni?"
"Minulla ei ole koskaan ollut käsissäni alkuperäistä kuvaa. Maguennoc
oli antanut sen herra d'Hergemontille, joka visusti säilytti
sitä huoneessaan. Mutta herra d'Hergemont väitti, että sellainen
yhtäläisyys oli olemassa, ja vastoin tahtoansakin hän teki sen
piirustuksessaan vielä näkyvämmäksi muistellessaan kaikkea, mitä
olitte kärsinyt, vieläpä hänen tähtensä, sanoi hän."
"Ehkä hän muisti myöskin toista, muinoin Vorskille lausuttua
ennustusta: 'Sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja vaimosi kärsii
ristinkuoleman.' Silloin tuo omituinen sattuma kaiketi herätti niin
paljon hänen huomiotansa, että hän piirsi otsikkoon tyttönimeni
alkukirjaimet V.d'H...?"
Sitten Véronique lisäsi hiljempaa:
"Ja kaikki on tapahtunut kirjoituksen sanojen mukaan..."
He vaikenivat. Kuinka he olisivat voineetkaan olla ajattelematta
vuosisatoja sitten messukirjan lehdelle ja muinaiskelttiläisen
muistopatsaan kiveen piirrettyjä sanoja? Jos kohtalo olikin
tarjonnut Sarekin kolmellekymmenelle ruumisarkulle vasta vain
kaksikymmentäseitsemän uhria, niin eivätkö puuttuvat kolme olleet
ihan valmiina, kaikki kolme teljettyinä, vangittuina, uhraajain
vallassa? Ja jos kummun huipulla suuren tammen luona toistaiseksi
olikin ainoastaan kolme ristinpuuta, niin eikö neljäs ollut
kohoamaisillaan neljännelle tuomitulle?
"François viipyy kauan!" lausui Véronique hetkisen kuluttua.
Hän lähestyi kuilua. Tikapuut eivät olleet hievahtaneet. Ne olivat
yhä ulottumattomissa.
Stéphane sanoi vuorostaan:
"Pian tullaan minun ovelleni. Kummallista, etteivät ne ole vielä
tulleet."
Mutta he eivät tahtoneet tunnustaa toisilleen levottomuuttansa, ja
Véronique toisti rauhallisella äänellä:
"Entä aarre? Kivijumala?"
"Se arvoitus on tuskin vähemmän hämärä", vastasi Stéphane, "ja
sekin taru perustuu ainoastaan samaisen kyhäyksen sanoihin, runon
viimeiseen säkeeseen:
"Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."
"-- Mikä tuo Kivijumala on? Tarun mukaan se on ihmekivi, ja herra
d'Hergemont selittää sen otaksumaksi, joka ulottuu mitä etäisimpiin
aikoihin. Sarekissa on aina uskottu ihmeitä tekevän kiven
olemassaoloon. Keskiajalla tuotiin hinteliä ja rujoja lapsia, jotka
laskettiin pitkälleen päivä- ja yökausiksi sille kivelle ja jotka
nousivat siitä terveinä ruumiiltaan ja tukevina. Hedelmättömät naiset
tulivat hyvällä menestyksellä etsimään apua samalta kiveltä, kuten
vanhukset, haavoittuneet ja kaikki raihnaiset. Sattui kuitenkin niin,
että pyhiinvaelluspaikka välillä vaihtui, koska kivi huhun mukaan oli
siirretty; väitetäänpä sen joskus hävinneenkin. Kahdeksannellatoista
vuosisadalla kunnioitettiin Keijukaisten patsasta, ja sen laelle
pantiin vielä toisinaan makaamaan risatautisia lapsia."
"Mutta", sanoi Véronique, "eikö kivellä ollut myöskin pahoja
ominaisuuksia, koska se antoi kuoleman kuten elämänkin?"
"Oli, jos siihen koski niiden tietämättä, joiden tehtävänä oli
sitä varjella ja palvoa. Mutta tässä suhteessa salaisuus käy vielä
mutkikkaammaksi, koska puhutaan myös kalliista kivestä, jostakin
eriskummaisesta jalokivestä, josta säihkyy liekkejä; ja se polttaa
niitä, jotka sitä kantavat ja tuottaa heille helvetintuskia."
"Niin kuuluu käyneen Maguennocille Honorinen kertomuksen mukaan",
huomautti Véronique.
"Se on totta", vastasi Stéphane; "mutta tässä tulemmekin nykyaikaan.
Tähän asti olen teille puhunut sadunomaisesta menneisyydestä,
molemmista legendoista ja Kivijumalaan liittyvästä ennustuksesta.
Maguennocin seikkailu avaa nykykauden, joka muuten on tuskin
vähemmän hämärä kuin muinaisuus. Mitä on Maguennocille tapahtunut?
Sitä varmaankaan emme koskaan saa tietää. Jo viikon päivät hän oli
elellyt yksinään, synkkänä ja työtä tekemättä, kun hän sitten eräänä
aamuna syöksyi herra d'Hergemontin työhuoneeseen ulvoen: -- Minä
kosketin siihen...! Minä olen hukassa...! Minä kosketin siihen...!
Otin sen käteeni... Se poltti minua kuin valkea, mutta en tahtonut
siitä luopua... Ah, jo päiväkausia se on jyrsinyt luitani. Hornan
liekkiä, hornan liekkiä! -- Ja hän näytti meille kämmenensä, joka oli
kärventynyt kuin syövän kuluttama. Hänen palohaavaansa koetettiin
hoitaa. Mutta hän oli ihan hullu ja änkytti: -- Minä olen ensimmäinen
uhri... Tuli nousee pian sydämeeni asti... Ja minun jälkeeni
seuraavat muut. -- Samana iltana hän katkaisi kätensä kirveellä.
Viikkoa myöhemmin hän matkusti pois, kun ensin oli saanut Sarekin
kaikki ihmiset kauhun valtaan."
"Minne hän meni?"
"Toivioretkelle Faouëtin kappeliin, lähelle sitä paikkaa, mistä
löysitte hänet kuolleena."
"Kenen luulette hänet tappaneen?"
"Kaiketi hänet murhasi joku niistä olennoista, jotka ovat keskenään
ajatusvaihdossa tienvieriin piirrettyjen merkkien avulla, joku
niistä, jotka asuvat näiden luolien kätköissä ja pyrkivät johonkin
minulle tuntemattomaan päämäärään."
"Niitä samoja siis, jotka hyökkäsivät teidän ja Françoisin kimppuun?"
"Niin, ja jotka heti jälkeenpäin esiintyivät Françoisina ja minuna
käyttäen meiltä sitä ennen ryöstämiänsä pukuja."
"Missä tarkoituksessa?"
"Helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon ja eksyttääkseen tutkinnon
toimeenpanijat, jos yritys ei onnistuisi."
"Mutta siitä asti, kun ne pitävät teitä täällä, ette ole niitä
nähnyt?"
"En ole nähnyt muuta kuin naisen ja hänetkin vain hämärästi. Hän käy
täällä öisin. Tuo minulle ruokaa ja juomaa, päästää käteni, höllentää
hiukan siteitä säärissäni ja palaa kahden tunnin päästä."
"Onko hän teitä puhutellut?"
"Yhden ainoan kerran. Ensimmäisenä yönä hän virkkoi minulle matalalla
äänellä, että jos huutaisin apua, kirkuisin tai yrittäisin paeta,
niin François saisi maksaa puolestani."
"Ettekö hyökkäyksen hetkelläkään voinut eroittaa...?"
"En tiedä siinä suhteessa enempää kuin François."
"Ja eikö mikään pannut teitä tuota päällekarkausta aavistamaan?"
"Ei mikään. Aamulla oli herra d'Hergemont saanut kaksi tärkeää
kirjettä, jotka koskivat hänen kaikkia näitä seikkoja käsittäviä
tutkimuksiaan. Toiseen näistä kirjeistä, jonka oli kirjoittanut
vanha, rojalistisista taipumuksistaan tunnettu bretagnelainen
aatelismies, oli liitetty harvinainen asiakirja, jonka hän oli
löytänyt isoisänsä isän paperien joukosta. Se oli pohjapiirros
maanalaisista kammioista, jotka muinoin olivat olleet _chouanien_ --
Vendéen kapinoitsijain -- hallussa Sarekissa. Ne olivat ilmeisesti
samoja druidilaisia asuntoja, joista tarut puhuvat. Piirros näytti,
että sisäänkäytävä aukeni Mustiennummien alle, ja maaholviin oli
merkitty kaksi kerrosta, jotka kumpikin päättyivät kidutusluolaan.
François ja minä lähdimme siis tutkimusretkelle, ja siltä
palatessamme hyökättiin meidän kimppuumme."
"Ettekä sen koommin ole havainnut mitään?"
"En mitään."
"Mutta François puhui minulle kuitenkin auttajasta, jota hän
odotti... Joku oli muka luvannut apuansa..."
"Oh, lapsellisuutta! Françoisin päähänpisto. Hän, nähkääs, pitää
kiinni siitä toisesta kirjeestä, jonka herra d'Hergemont samana
aamuna sai."
"Mistä siinä oli puhe...?"
Stéphane ei vastannut heti. Joistakin merkeistä hän päätteli, että
heitä vakoiltiin oven läpi, mutta vilkaistuaan kurkistusaukosta hän
ei keksinyt ketään käytävässä sillä kohdalla.
"Ah", virkkoi hän, "jos aiotaan meitä auttaa, niin täytyy rientää!
Millä silmänräpäyksellä tahansa saattavat _ne_ tulla."
"Onko apu siis todellakin mahdollinen?"
"Emme saa panna siihen suuria toiveita", vastasi Stéphane, "mutta
perin kummallista se sentään on. Tiedätte, että Sarekissa on
useatkin kerrat käynyt upseereja tai komisaareja tutkiakseen saaren
rannikkoja, joiden kätköissä mahdollisesti voisi olla vedenalaisten
tukikohta. Viime kerralla saapui Pariisista erikoislähettinä kapteeni
Patrice Belval, sodan raajarikkoja, ja joutui puhuttelemaan herra
d'Hergemontia, joka kertoi hänelle Sarekin legendan ja mainitsi,
kuinka täällä väkisinkin alettiin olla kauhun vallassa. Se tapahtui
Maguennocin lähdön jälkeisenä päivänä. Tarina oli kapteeni Belvalista
niin mielenkiintoinen, että hän lupasi siitä puhua eräälle
pariisilaiselle ystävälleen, espanjalaiselle tai portugalilaiselle,
nimeltä don Luis Perenna, joka kuuluu olevan merkillinen mies
ja kykenevän selvittämään sekavimmatkin vyyhdit ja saattamaan
rohkeimmatkin yritykset onnelliseen päätökseen."
-- Muutamia päiviä kapteeni Belvalin lähdön jälkeen herra d'Hergemont
sai don Luis Perennalta mainitsemani kirjeen, josta hän, ikävä kyllä,
luki meille vain alun:
'Arvoisa herra! Minusta on Maguennocille sattunut tapahtuma varsin
vakava asia, ja pyydän teitä pienimmästäkin uudesta hälytyksestä
sähköttämään Patrice Belvalille. Eräistä oireista päättäen
arvelen teidän olevan kuilun partaalla. Mutta vaikka olisitte sen
pohjassakin, ei teillä ole mitään pelättävää, kunhan vain minä saan
ajoissa tiedon. Tästä hetkestä alkaen vastaan kaikesta, mitä tahansa
tapahtuneekin, vaikka kaikki teistä näyttäisi menetetyltä ja vaikkapa
kaikki olisikin menetetty.
-- Kivijumalan arvoitus taas on lapsellinen, ja ihmettelen
todella, että Belvalille kertomienne tietojen jälkeen voidaan
silmänräpäystäkään pitää sitä selittämättömänä. Esitän tässä
muutamalla sanalla sen, mikä on saattanut ymmälle niin monet
sukupolvet...'
"No?" virkahti Véronique uteliaana tietämään.
"Kuten sanottu, herra d'Hergemont ei ilmoittanut meille kirjeen
loppuosaa. Hän luki sen meidän nähtemme, jupisten kummastuneena:
'Onko se mahdollista...? Niin, niin tosiaankin... Mikä ihme!' Ja kun
me häneltä kysyimme, vastasi hän: 'Kerron teille kaikki tänä iltana,
lapseni, sittenkun palaatte Mustiltanummilta. Nyt mainitsen vain,
että tämä tosiaan eriskummainen mies -- muuta sopivaa sanaa ei ole
-- paljastaa minulle muitta mutkitta ja enemmittä tiedonannoitta
Kivijumalan salaisuuden ja määrittelee sen paikan, missä se on,
tehden sen niin johdonmukaisesti, ettei jää mitään epäilemisen
varaa.'"
"Ja illalla?"
"Illalla François ja minut siepattiin kiinni ja herra d'Hergemont
murhattiin."
Véronique mietti.
"Kukaties", virkkoi hän, "on häneltä tahdottu riistää tuo perin
tärkeä kirje? Sillä minusta tuntuukin Kivijumalan varastaminen
ainoalta vaikuttuneita, joka voisi selittää meihin kohdistetut,
kamalat vehkeilyt."
"Niin minäkin luulen, mutta don Luis Perennan kehoituksesta herra
d'Hergemont repi kirjeen meidän nähtemme."
"Niin että se don Louis Perenna ei sittenkään saanut mitään tietoa?"
"Ei saanut."
"Mutta François..."
"François ei tiedä isoisänsä kuolemaa eikä siis epäile, että
herra d'Hergemont, havaittuaan Françoisin ja minun kadonneen, on
ilmoittanut asiasta don Louis Perennalle, joka siinä tapauksessa ei
voisi viivytellä. Sitäpaitsi on Françoisilla toinenkin odotuksen
syy..."
"Vakavakin?"
"Ei. François on vielä hyvin lapsellinen. Hän on lukenut paljon
seikkailukirjoja, jotka ovat askarruttaneet hänen mielikuvitustaan.
Ja kapteeni Belval on hänelle kertonut ystävästään Perennasta niin
satumaisia seikkoja, kuvaillut hänet niin eriskummaisessa valossa,
että François ihan tosissaan uskoo hänet Arsène Lupiniksi. Siitä
johtuu tuo ehdoton luottamus ja hänen varmuutensa, että vaaran
uhatessa tulisi ihmeellinen apu juuri siinä silmänräpäyksessä, kun
sitä tarvitaan." Véronique ei voinut olla hymyilemättä.
"Hän on kyllä lapsi, mutta lapsilla on vaistomaisia ounastuksia,
jotka ovat otettavat huomioon... Ja sitäpaitsi se antaa hänelle
rohkeutta ja pitää häntä reippaalla mielellä. Kuinka hän niin
nuorella iällä olisi kestänyt tätä koettelemusta, jollei hänellä
olisi ollut sellaista toivoa?"
Véroniquen levottomuus heräsi taas. Hän sanoi hyvin hiljaa:
"Samantekevä, mistä apu tulee, kunhan se vain tulee ajoissa eikä
poikani joudu kauhistuttavain olentojen uhriksi!"
He olivat kauan ääneti. Näkymätön ja kuitenkin saapuvilla oleva
vihollinen puristi heitä koko hirvittävällä painollaan. Se oli
kaikkialla, se oli saaren haltijana, isännöi maanalaisissa
asumuksissa, nummilla, metsässä ja läheisessä meressä, sen hallussa
olivat muistopatsaat ja ruumisarkut. Se jatkoi historiaa muinaisten
menojen mukaan, se antoi ne iskut, joita oli tuhat kertaa ennustettu.
"Mutta miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä tämä kaikki merkitsee?"
kysyi Véronique masentuneena. "Mitä suhdetta on nykyisten ja entisten
välillä? Millä tavoin on selitettävissä, että työ on alkanut
uudestaan ja samoin barbaarisin keinoin?"
Hän vaikeni jälleen. Hänen sielunsa pohjalla oli vaihdettujen sanojen
ja ratkaisemattomain ongelmain takana kiusaamassa yhä sama ahdistava
ajatus, ja hän huudahti:
"Ah, kunpa François olisi täällä! Jospa olisimme kaikki kolme niitä
vastaan taistelemassa! Mitä hänelle on tapahtunut? Mikä häntä
pidättää luolassa? Odottamaton estekö...?"
Nyt oli Stéphanen vuoro häntä rohkaista:
"Este? Miksi niin otaksutte? Ei ole mitään estettä... Työ vain on
pitkällinen..."
"Niin, niin, olette oikeassa... työ on pitkällinen ja vaivaloinen...
Ah, kunpa olisin varma, ettei hän menetä rohkeuttaan! Kuinka hilpeä
mieliala hänellä on! Mikä luottamus! 'Äitiä ja poikaa, jotka ovat
jälleen löytäneet toisensa, ei voida toisistaan enää eroittaa', sanoi
hän minulle. 'Meitä voidaan vielä vainota, mutta ei koskaan eroittaa.
Loppujen lopuksi me pääsemme voitolle.' Hän puhui totta, eikö niin,
Stéphane? En suinkaan minä ole löytänyt poikaani sitä varten, että
hänet taaskin kadottaisin?... Ei, ei, se olisi liian suuri vääryys,
eikä ole mahdollista..."
Stéphane katseli häntä kummastuen siitä, että hän keskeytti puheensa.
Véronique kuunteli.
"Mitä nyt?" kysyi Stéphane.
"Kuulen melua..." vastasi toinen.
Stéphane kuunteli, kuten hänkin.
"Niin... niin... tosiaan..."
"Ehkä me kuulemme Françoisin äänen", sanoi äiti. "Ehkä se tulee
tuolta ylhäältä..."
Hän aikoi nousta. Stéphane pidätti häntä.
"Ei, käytävästä kuuluu askeleita..."
"Siis... siis...?" virkkoi Véronique.
He katselivat toisiaan hämmästyneinä, tekemättä mitään päätöstä,
tietämättä mihin ryhtyä.
Askelia kuului lähempää. Vihollinen ei varmaankaan epäillyt mitään,
sillä lähestyvä henkilö ei tuntunut hiipivän, vaan astuvan ripeästi.
Stéphane lausui verkalleen:
"Minua ei saa nähdä pystyssä... Minä laskeudun takaisin makuulle...
Te kiinnitätte siteeni jotenkuten..."
He epäröivät ikäänkuin olisivat antautuneet järjettömään toivoon,
että vaara itsestään loittonisi. Ja sitten Véronique, ravistaen
itsestään herpaannuttavan horroksen, teki äkkiä päätöksensä.
"Kiireesti... tässä ne ovat... ojentukaa pitkäksenne..."
Stéphane totteli. Muutamassa sekunnissa Véronique sovitteli köydet
hänen ympärilleen, niinkuin muisteli niiden olleen, mutta sitomatta
kiinni.
"Kääntykää kallioon päin", sanoi hän, "kätkekää kätenne... ne
antaisivat teidät ilmi".
"Entä te?"
"Älkää pelätkö mitään."
Véronique kumartui ja painautui ovea vasten, jonka kurkistusaukon
rautakiskoilla varustettu luukku kääntyi sisäänpäin sillä tavalla,
että häntä ei voitu nähdä.
Samalla hetkellä pysähtyi vihollinen ulkopuolelle. Oven paksuudesta
huolimatta Véronique kuuli hameenkahinaa.
Ja hänen yläpuoleltaan tirkistettiin.
Kauhistava minuutti! Pieninkin epäiltävä merkki olisi ollut aiheena
hälytykseen.
"Ah", ajatteli Véronique, "miksi _hän_ siinä viipyy? Onko jotakin
todistusta täälläolostani...? Vaatteeniko?..."
Sitten hän tuumi, että huomiota oli pikemminkin herättänyt Stéphane,
jonka asento ehkä ei näyttänyt luonnolliselta tai jonka siteet eivät
olleet paikoillaan.
Ja äkkiä liikahdettiin ulkopuolella ja vihellettiin hiljaa kaksi
kertaa.
Silloin kuului etäältä käytävästä toisten askelten töminää, jota
juhlallinen äänettömyys korosti. Nekin pysähtyivät oven taakse.
Vaihdettiin sanoja. Neuvoteltiin.
Véronique oli varovasti pistänyt toisen käden taskuunsa. Hän veti
esille revolverinsa ja pani sormen liipasimelle. Jos joku astuisi
sisään, nousisi hän ja ampuisi epäröimättä laukauksen toisensa
perään. Eikö pieninkin vitkastelu tietänyt Françoisin perikatoa?