Istuen laatikon kannella aluksen oikealla puolella Honorineen päin
kääntyneenä Véronique hymyili. Tämä hymy oli vielä levotonta,
epävarmaa, pidättyvää, se värähteli arkana kuin auringonsäde, joka
koettaa puhkaista myrskyn viimeisen pilven, mutta silti se oli
onnellista hymyä.
Ja onni näkyi olevan näiden ihailtavain kasvojen oikea ilme, joissa
kuvastui mielenylevyyttä ja eräille liiallisten vastoinkäymisten
koettelemille tai rakkauden säilyttämille naisille ominaista
siveyttä. Niissä oli leima, jonka tuollaisten naisten kasvoille antaa
vakiintunut vakavuus ja kaikesta heidän sukupuolelleen tavallisesta
keimailusta luopuminen.
Hänen mustat, ohimoilta hiukan harmaantuneet hiuksensa olivat
solmitut hyvin alhaalle niskaan. Hänen hipiänsä oli tumma kuin
etelämaalaisen, ja hänellä oli suuret vaaleansiniset silmät, joiden
koko terä näytti samanväriseltä, kalpealta kuin talvinen taivas. Hän
oli kookas, leveäharteinen ja vartaloltaan sopusuhtainen.
Hänen sointuva, hiukan miesmäinen äänensä kävi hilpeäksi ja iloiseksi
hänen puhellessaan jälleen löydetystä pojastansa. Eikä Véronique
tahtonutkaan mistään muusta puhua. Turhaan yritti bretagnetar kääntää
puhetta niihin kysymyksiin, jotka häntä kiusasivat, ja toisteli vähän
väliä:
"Kuulkaas, tässä on kaksi asiaa, joita en voi selittää. Kuka oli
viitoittanut sen reitin, jonka osoitteet opastivat teidät Faouëtista
juuri sille kohtaa, missä minä aina nousen maihin? Siitä voisi
päätellä, että joku on Faouëtista käynyt Sarekin saarella. Ja kuinka
sitten oli isä Maguennoc lähtenyt saarelta? Vapaaehtoisestiko? Vai
oliko hänen ruumiinsa tuotu sieltä? Ja millä keinoin?"
"Kannattaako sitä nyt...?" huomautti Véronique.
"Kyllä maar. Ajatelkaahan sentään! Paitsi minua, joka
moottoriveneelläni käyn joka toinen viikko, joko Beg-Meilissä
tai Pont-l'Abbéssa ruokavaroja ostamassa, ei ole kuin kaksi
kalastajavenettä, ja ne purjehtivat aina paljoa ylemmällä mannermaan
rannikolle Audierneen asti, jossa myyvät saaliinsa. Kuinka siis olisi
Maguennoc voinut päästä yli? Ja kuka sitten hänet tappoi? Ja miksi
oli hänen ruumiinsakin viety pois?"
Mutta Véronique oli itsepäinen.
"Minä pyydän teitä... Se ei ole tärkeää tällä hetkellä. Kaikki
selviää. Puhukaamme Françoisista. Tehän sanoitte, että hän oli
saapunut Sarekiin...?"
Ja Honorine mukaantui nuoren naisen pyyntöihin.
"Hän joutui sinne Maguennoc-poloisen huostaan muutama päivä
senjälkeen, kun hänet oli teiltä riistetty. Maguennoc, jolle
herra d'Hergemont oli pannut sanat suuhun, kertoi, että vieras
rouvasihminen oli hänelle uskonut lapsensa, ja hän antoi sen
tyttärelleen imetettäväksi. Tytär kuoli sitten jälkeenpäin. Minä olin
silloin täältä poissa, kun oleskelin kymmenen vuotta Pariisissa,
jossa minulla oli toimi. Kun tulin takaisin, oli François jo pulska
miehenalku, joka juoksenteli nummilla ja rantakallioilla. Silloin
jouduin palvelukseen isällenne, joka oli asettunut Sarekiin. Kun
Maguennocin tytär kuoli, otettiin poika meille."
"Millä nimellä?"
"Omalla nimellään... Nimitimme häntä muitta mutkitta Françoisiksi.
Herra d'Hergemont taas käytti itsestänsä nimeä Antoine. Lapsi sanoi
häntä isoisäksi. Kellään ei ollut siihen mitään muistuttamista."
"Ja millainen hän on luonteeltaan?" kysyi Véronique hiukan
levottomana.
"Oh, siitä ei hätää, poika on kuin enkeli!" vastasi Honorine.
"Ei tule laisinkaan isäänsä... eikä isoisäänsäkään, kuten herra
d'Hergemont itse myöntää. Lempeä, herttainen, nöyrä lapsi. Ei
kiukuttele koskaan... on aina hyvällä päällä. Siten hän onkin saanut
osakseen isoisän rakkauden, ja niinpä herra d'Hergemontin sydän
kääntyi taas teidän puoleenne, poikanne kun niin elävästi muistutti
teitä, jonka hän oli hyljännyt. Ilmetty äitinsä kuva', sanoo hän.
'Véronique oli hellä, rakastava ja hyväilevä kuten hänkin.' Ja sitten
hän alkoi etsiä teitä yhdessä minun kanssani, joka vähitellen olin
saanut hänen luottamuksensa."
Véronique säteili ilosta. François oli hänen näköisensä,
hyväntapainen ja hymyilevä!
"Mutta", sanoi hän, "tunteeko poika minut? Tietääkö hän, että hänen
äitinsä on elossa?"
"Eikö tietäisi! Herra d'Hergemont tahtoi aluksi pitää sitä salassa.
Mutta minä kerroin pian kaikki."
"Kaikkiko?"
"En kaikkea. Hän uskoo yhä, että isä on kuollut ja että te
senjälkeen, kun herra d'Hergemont ja hän olivat haaksirikossa
hävinneet, menitte luostariin ja että teitä ei ole voitu löytää.
Ja aina hän on niin kärkäs kuulemaan uutisia, kun palaan matkalta!
Hänkin, nähkääs, toivoo! Oi, kuinka hän rakastaakaan äitiänsä! Juuri
hän aina hyräilee sitä kuulemaanne laulua, jonka isoisä on hänelle
opettanut."
"Françoisini... pikku Françoisini...!"
"Ah, niin, hän rakastaa teitä", jatkoi bretagnetar. "Onhan hänellä
kyllä äiti Honorine. Mutta te olette oma äiti. Ja teitä etsiäkseen
hänellä on kiire kasvaa isoksi ja päättää opintonsa."
"Opintonsa? Lukeeko hän...?"
"Isoisänsä johdolla, ja nyt viimeksi kuluneet kaksi vuotta häntä on
ohjannut kunnon nuori mies, jonka toin mukanani Pariisista, Stéphane
Maroux, sota-invaliidi, jolla on kunniamerkkejä joka saumassa ja
joka on sisällisten leikkausten vuoksi vapautettu vakinaisesta
palveluksesta. François on koko sydämestään kiintynyt häneen."
Moottorivene lipui nopeasti tyynellä merellä, johon se kynti
hopeanvaahtoisen uoman. Pilvet olivat haihtuneet taivaanrannalta.
Loppupäivästä näkyi tulevan tyyni ja kirkas.
"Ja sitten, sitten", toisteli Véronique, joka ei väsynyt
kuuntelemaan, "sanokaahan, millainen puku pojallani on!"
"Hänellä on lyhyet polvihousut, jotka jättävät hänen pohkeensa
paljaiksi, väljä kultanappinen paita pehmeästä flanellista ja
samanlainen litteäpohjainen lakki kuin hänen hyvällä ystävällään
herra Stéphanella, mutta Françoisin lakki on punainen ja näyttää
oikein somalta hänen päässään."
"Onko hänellä muitakin ystäviä kuin herra Maroux?"
"Ennen hänellä oli ystävinä kaikki saaren pojat. Mutta nyt, kun isät
ovat sodassa, ovat kolmea, neljää laivapoikaa lukuunottamatta kaikki
muut jättäneet saaren mennäkseen äitiensä kanssa työhön rannikolle,
Concarneauhon ja Lorientiin, niin että Sarekissa on vain vanhuksia
jäljellä. Meitä on saarella enää vain kolmisenkymmentä."
"Mutta kenen kanssa hän sitten leikkii? Kuka on hänellä
kävelytoverina?"
"Oh, ei siitä hätää, hänellä on mitä parhain toveri!"
"Kuka se on?"
"Pieni koira, jonka Maguennoc hänelle lahjoitti."
"Koira?"
"Niin, aika lystikäs veitikka, mitättömän ja naurettavan näköinen,
puoleksi villakoira, puoleksi ajokoira, mutta niin hupaisa, niin
hullunkurinen! Ah, kylläpä se herra Kaikki-käy-hyvin on veikeä!"
"Kaikki-käy-hyvin?"
"François nimittää sitä niin, eikä mikään nimi sopisi sille paremmin.
Se näyttää aina onnelliselta, elämäänsä tyytyväiseltä... muuten se
on hyvin itsenäinen, häviää tuntikausiksi, jopa päiviksikin, mutta
on aina saapuvilla, milloin sitä tarvitaan, silloin kun ollaan
surullisia tai asiat eivät käy, niinkuin pitäisi. Kaikki-käy-hyvin
vihaa kyyneleitä, torumisia, riitoja. Heti kun joku vetistelee tai on
vähällä purskahtaa itkuun, istahtaa se takajaloilleen, veikistelee,
sulkee toisen silmänsä, raottaa toista ja näyttää itse niin makeasti
nauravan, että katselijankin täytyy sille nauraa. 'Kah, vanha
velikulta', sanoo François, 'sinä olet oikeassa, kaikki käy hyvin.
Ei saa olla millänsäkään, eikö niin?' Ja sittenkun taas ollaan
lohdutettuja, niin Kaikki-käy-hyvin kävellä tepsuttaa pois. Se on
tehnyt tehtävänsä."
Véronique nauroi ja itki samalla kertaa. Hän oli kauan ääneti, mutta
sitten hänen muotonsa vähitellen synkistyi epätoivosta, joka kalvoi
hänen iloansa. Hän ajatteli kaikkea näiden neljäntoista vuoden aikana
menettämäänsä onnea, kun oli ollut lapsettomana äitinä, kantanut
surupukua, vaikka hänen poikansa oli elossa. Hän ei ollut saanut
hoidella synnyttämäänsä pienokaista. Kaikki se hellyys, jolla lasta
vaalitaan, se rakkaus, jota äiti vuorostaan häneltä saa, oli häneltä
riistetty. Sitä ylpeyttä, jota tuntee nähdessään lapsen varttuvan ja
kuullessaan hänen puhuvan, ei hän ollut saanut kokea. Kaikki, mikä
ilahduttaa ja hurmaa äitiä ja saa hänen sydämensä pulppuilemaan joka
päivä uudistuvasta hellyydestä, kaikki se oli siis häneltä jäänyt
tuntematta.
"Nyt olemme jo puolitiessä", virkkoi Honorine.
He kiitivät Glenanin saarten läheltä. Heidän oikealla puolellaan
näkyi Penmarchin niemeke, jonka rantoja he seurasivat
yhdensuuntaisesti viidentoista kilometrin päässä, tummempana juovana,
jota ei aina voinut taivaanrannasta eroittaa. Ja Véronique mietti
yhä surullista menneisyyttään, äitiään, jota hän tuskin muisti,
pitkää lapsuuttaan itsekkään ja jörön isän kodissa, avioliittoaan
-- ah, varsinkin avioliittoaan! Hän muisteli, kuinka hän ensin oli
tavannut Vorskin, jolloin hän oli vasta seitsentoistavuotias. Kuinka
hän olikaan pelännyt tuota eriskummaista miestä, samalla kertaa sekä
kaihtaen häntä että alistuen hänen vaikutusvaltaansa, niinkuin kaikki
salaperäinen ja käsittämätön sillä iällä huumaa ihmistä. Sitten oli
tullut kamala ryöstönpäivä, ja sitä seurasivat vielä kamalammat
viikot, jolloin Vorski oli pitänyt häntä teljettynä, uhaten ja
halliten häntä kaikella häijyn mahtinsa voimalla. Ja niin oli häneltä
kiristetty avioliittolupaus, jota vastaan nuoren tytön kaikki
vaistot ja koko tahto kapinoivat, mutta joka hänen oli mielestään
allekirjoitettava moisen häväistysjutun jälkeen, hänen isänsäkin
suostuessa.
Hänen ajatuksensa kimmahtivat takaisin aviovuoden muistoista. Niitä
hän ei koskaan, ei synkimpänäkään hetkinä, jolloin menneisyyden
peikot häntä painajaisen tavoin ahdistivat, suostunut elvyttelemään,
vaan pakotti syvimpään kätköönsä tuon häpeällisen ajan kaikkine
inhoittavuuksineen, muistot kolhimisesta, petoksesta, puolisonsa
hävyttömästä elämästä, jolloin mies kyynillisen häikäilemättömästi
vähitellen osoittautui siksi, mikä olikin, juoden itsensä humalaan,
pettäen pelissä, varastaen pitotovereiltaan, petkuttaen ja alentuen
ilmiantajaksi. Näin sai hänen vaimonsa hänestä sen käsityksen,
joka yhä säilyi ja pöyristytti jonkinlaisena julman ja yltiöpään
pahuudenhengen kuvana.
"Jättäkää jo haaveilut, rouva Véronique", virkkoi Honorine.
"Minä en haaveile enkä muistele", vastasi toinen. "Minua kalvavat
tunnonvaivat."
"Teilläkö on tunnonvaivoja, rouva Véronique, teillä, jonka elämä on
ollut pelkkää kärsimystä?"
"Kärsimystä, joka on ollut minulle rangaistukseksi."
"Mutta nyt se kaikki päättyy, rouva Véronique, koska pian saatte
takaisin poikanne ja isänne. No, ajatelkaahan nyt vain onneanne!"
"Voinko minä vielä tulla onnelliseksi?"
"Voitteko tulla! Sen saatte nähdä piankin! Kas, tuollahan jo on
Sarek."
Honorine otti laatikosta tuhdon alta ison simpukankuoren, jota hän
käytti torvena, kuten entisajan merimiehet, ja sovittaen huulensa
reiän kohdalle ja pullistaen poskensa hän puhalsi siitä muutamia
voimakkaita, mylvinän tapaisia säveliä, jotka kajahtivat avaruudessa.
Véronique katsoi häneen kysyvästi.
"Minä kutsun häntä", sanoi Honorine.
"Françoisiako! Te kutsutte Françoisia!"
"Palatessani teen aina niin. Hän juoksee loikkien ylhäältä
rantakallioilta, missä asumme, ja tulee aallonmurtajalle asti."
"Sitten saanen hänet heti nähdä?" kysyi Véronique kalpeana.
"Te saatte hänet heti nähdä. Pankaa harsonne kaksin kerroin, jottei
hän tuntisi teitä muotokuvienne mukaan. Minä puhun teille kuin
Sarekiin saapuvalle vieraalle henkilölle."
Saaren voi hyvin selvästi eroittaa, mutta rantakallioiden juurta
kätki joukko kareja.
"Ah niin, kareista täällä ei ole puutetta! Niitä kuhisee kuin sillejä
parvessa", huudahti Honorine, jonka oli täytynyt seisottaa moottori
ja joka nyt souti kahdella hyvin lyhyellä airolla. "Kah, meri oli
äsken tyven. Täällä ei koskaan."
Tuhannet pienet aallot hyökkäsivät täällä tosiaankin toistensa
kimppuun, painuivat murtuneina toistensa syliin ja taistelivat
herkeämättä ja leppymättä kallioita vastaan. Vene tuntui uivan
kuohuvan virran pyörteissä. Missään ei voinut eroittaa täplääkään
sinistä tai vihreää merta vaahtovyöryjen keskellä. Ei mitään
muuta kuin valkoista kuohua, jota karien teräviä hampaita vastaan
raivoavien voimien herkeämätön kieppuminen ikäänkuin vispilöi.
"Ja kaikkialla ympärillä on samanlaista", jatkoi Honorine, "niin
että Sarekiin ei pääsekään maihin muutoin kuin veneellä. Tänne eivät
saksalaiset olisi voineet perustaa vedenalaisten tukikohtaa. Kaiken
varalta saapui upseereja Lorientista kaksi vuotta sitten, ottaakseen
asiasta täyden selvän ja tarkastaakseen eräitä luolia lännen
puolella, joihin voi tunkeutua ainoastaan pakoveden aikana. Se oli
turhaa vaivaa. Täällä ei ollut mitään tehtävää. Ajatelkaahan toki!
Saarta ympäröivät kaikkialla kalliot tuhkatiheässä ja huippupäiset
karit, jotka purevat petollisesti altapäin. Ja vaikka nämä ovatkin
vaarallisimmat, on sittenkin ehkä enemmän pelättävä muita... noita
isoja, joita tuolla näette ja joilla on nimensä ja häijy maineensa
haaksirikoista. Ah, ne, ne...!"
Hänen äänensä kävi käheäksi. Epäröivällä kädellä, ikäänkuin
arastelen viittaavaa liikettänsä, hän osoitti muutamia kallioita,
jotka mahtavina ryhminä kohosivat erimuotoisina merestä. Siinä oli
lyyhistyneitä eläimiä, sakaraharjaisia torneja, sfinksinpäitä,
karkeatekoisia pyramiideja, kaikki mustaa graniittia, mutta
punatäpläisiä, ikäänkuin verellä tahrattuja.
Honorine kuiskasi:
"Niin, ne ovat vartioineet saartamme vuosisadoista vuosisatoihin,
mutta vartioineet sitä villien petojen lailla, jotka tahtovat tehdä
vain pahaa ja tappaa. Nuo tuolla... nuo tuolla... Ei, parasta on,
ettei niistä koskaan puhu, niitä edes ajattele. Ne juuri ovat ne
kolmekymmentä hurjaa petoa... Niin, kolmekymmentä, rouva Véronique...
niitä on kolmekymmentä..."
Hän teki ristinmerkin ja jatkoi tyynemmin:
"Niitä on kolmekymmentä. Isänne sanoo, että Sarekia nimitetään
kolmenkymmenen ruumiskirstun saareksi, koska kansan vaisto on
tässä tapauksessa sekoittanut käsitteet; karit muistuttavat muka
silta-arkkuja, ja siitä on johduttu ruumiskirstuihin. Kenties...
Mutta sittenkin ne ovat todellisia ruumiskirstuja, rouva Véronique,
ja jos ne voitaisiin avata, niin aivan varmaan niiden sisästä
löydettäisiin suunnattomat määrät ihmisluita... Herra d'Hergemont
itse sanoo, että nimi Sarek johtuu sanasta sarkofaagi, joka hänen
selityksensä mukaan merkitsee ruumiskirstua oppineiden kielellä. Ja
sitten on vielä..."
Honorine keskeytti lauseensa, ikäänkuin olisi tahtonut kääntää
ajatuksensa toisaalle, ja sanoi osoittaen erästä kalliota:
"Katsokaa, rouva Véronique, tuon järkäleen takaa, joka sulkee meiltä
tien, näette kohta aukeamasta pienen satamamme ja punalakkisen
Françoisin laiturilla."
Véronique oli kuunnellut hajamielisesti kaikkia Honorinen selityksiä.
Hän kumartui ulommaksi veneestä keksiäkseen nopeammin poikansa
hahmon, sillä välin kun bretagnetar häntä ahdistavan ajatuksen
pakottamana vastoin tahtoaan jatkoi:
"Ja sitten on vielä muutakin. Sarekin saarella on -- ja juuri
siksi isänne on sen asuinpaikakseen valinnutkin -- sarja vanhoja
muistopatsaita, ei ollenkaan merkillisiä, mutta ne ovat omituisia
siitä, että ne kaikki ovat melkein samanlaisia. Ja tiedättekö,
kuinka monta sellaista muistopatsasta on? Kolmekymmentä!
Kolmekymmentä niinkuin pääkarejakin. Ja ne kolmekymmentä patsasta
ovat siroiteltuina pitkin saaren rantatöyräitä, ihan vastapäätä
kolmeakymmentä meren kalliota, ja jokaisella on nimi vastaavan
karinsa mukaan: Dol-er-H'roeck, Dol-Kerlitu ja niin edespäin. Mitäs
siitä sanotte?"
Hän oli lausunut nuo nimet samalla arastelevalla äänellä, jolla puhui
kaikista näistä asioista, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo esineet,
joilla hänen mielikuvituksessaan oli vapisuttava ja pyhä elämä,
kuulisivat hänen sanansa.
"Mitäs siitä sanotte, rouva Véronique? Oh, kaikessa tuossa on paljon
salaperäistä, ja sanon vieläkin kerran, että parempi on olla vaiti.
Kerron teille sen kaiken, kun olemme matkustaneet, päässeet kauaksi
saarelta, ja kun pieni François on sylissänne, isänne ja teidän
hoivissanne..."
Véronique oli ääneti, tähystellen valppaasti sinne päin, mihin
bretagnetar oli viitannut. Kääntyneenä selin toveriinsa, molemmin
käsin tarrautuneena veneen laitaan, hän tuijotti herkeämättä. Tuolta,
tuosta ahtaasta väliaukosta hän näkisi löydetyn lapsensa, eikä hän
halunnut menettää sekuntiakaan siitä silmänräpäyksestä lukien,
jolloin François saattaisi hänelle näyttäytyä.
He pääsivät kallion luo. Toinen Honorinen airoista sipaisi sen
seinää. He lipuivat sen vierustaa pitkin ja saapuivat kärjen luo.
"Ah", huudahti Véronique murheellisesti, "hän ei olekaan siellä!"
"Eikö François olisikaan siellä! Mahdotonta!" ihmetteli Honorine.
Mutta hänkin vuorostaan näki kolmen, neljänsadan metrin päässä
edessään ne muutamat isot kivet, jotka olivat hiekkarannalla
aallonmurtajana. Kolme naista, tyttönen ja vanhoja merimiehiä oli
odottamassa veneen tuloa. Ei mitään poikaa. Ei mitään punalakkia.
"Se on kummallista", virkkoi Honorine hiljaa. "Ensi kertaa hän on
kutsuani noudattamatta."
"Ehkä hän on sairaana?" huomautti Véronique.
"Ei, François ei ole koskaan sairaana."
"Kuinka sitten?"
"Sitten minä en tiedä."
"Mutta ettehän vain pelkää jotakin?" kysyi Véronique jo hätääntyen.
"En hänen... vaan kyllä isänne puolesta. Maguennoc oli minua
varoittanut jättämästä häntä. Hän juuri on vaarassa."
"Mutta onhan François häntä puolustamassa, samoin kuin hänen
opettajansa, herra Maroux. Mutta vastatkaa... mitä te arvelette?"
Hetkisen vaitiolon jälkeen Honorine kohautti olkapäitänsä.
"Silkkaa pötyä! Minä kuvittelen järjettömyyksiä, niin,
järjettömyyksiä. Älkää siitä olko millännekään. Bretagnelais-vaistoni
pyrkii taas väkisin esille. Muutamia vuosia lukuunottamatta, olen
elänyt kaiken ikäni tässä tarujen ja kummitusjuttujen ilmapiirissä...
Älkäämme siitä enää puhuko."
Sarekin saari esiintyy pitkänä, jokseenkin epätasaisena ylätasankona,
jolla kasvaa vanhoja puita. Sen reunoilla on keskikorkuisia
rantakallioita, jotka ovat niin leikeltyjä ja lovellisia, että niiden
vertaa tuskin toisaalta tapaa. Ne reunustavat saarta kuin epätasainen
ja monimuotoinen pitsiseppele, jota sade, tuuli, aurinko, lumi,
pakkanen, sumu, kaikki taivaasta lankeava vesi ja kaikki maasta
tihkuva kosteus lakkaamatta järsivät.
Ainoa kohta, mistä voi nousta maihin, on itäisellä rannikolla
notkon likellä, missä muutamat kalastajamökit, sodan puhkeamisesta
asti useimmat autioina, ryhmittyvät kyläksi. Siinä avautuu pienen
aallonmurtajan suojaama syvennys. Meri on siellä ihan tyyni. Kaksi
alusta oli rantaan köytettyinä.
Maihinnousemisen hetkellä Honorine teki viimeisen ponnistuksen.
"Näette, rouva Véronique, että olemme päässeet perille. Maksaako
siis todella vaivaa, että... astutte maihin? Jääkää alukseen...
Kahden tunnin päästä tuon teille isänne ja poikanne, ja me syömme
päivällistä Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa. Eikö niin?"
Véronique oli noussut. Mitään vastaamatta hän hyppäsi
aallonmurtajalle.
"No, missä lapset ovat?" kysyi Honorine, joka seurasi häntä etkä enää
vastustellut. "Eikö François-poika ole tullut?"
"Hän oli täällä täsmälleen kello kahdeltatoista", selitti muuan
naisista. "Mutta hän odotti teitä vasta huomenna."
"Se on totta... mutta olisihan hänen pitänyt kuulla, että olin
tulossa... Sittenhän nähdään."
Ja kun miehet auttoivat häntä lastin purkamisessa, sanoi hän heille:
"Näitä ei tarvitse tuoda taloon. Ei matkalaukkujakaan... Jollei...
No, jollen tule takaisin kello viiden aikaan, niin lähettäkää joku
poika tuomaan matkalaukut."
"Ei, minä tulen itse", vastasi yksi merimiehistä.
"Kuten tahdot, Corréjou. Ah, kuulehan, voitko sanoa mitään
Maguennocista?"
"Maguennoc on lähtenyt matkalle. Minä itse saatoin hänet ylitse
Pont-l'Abbéhen."
"Milloin, Corréjou?"
"Seuraavana päivänä senjälkeen, kun olitte lähtenyt, matami Honorine."
"Mitä hän siellä teki?"
"Hän sanoi lähtevänsä... en tiedä minne... puhui poikkihakatusta
kädestään... toivioretkelle..."
"Toivioretkellekö? Ehkä Faouëtiin? Pyhän Barbaran kappeliin?"
"Niin... juuri sinne... Pyhän Barbaran kappeliin... sen nimen hän
minulle mainitsi."
Honorine ei kysynyt enempää. Kuinka saattoi enää epäillä Maguennocin
kuolemaa? Hän poistui Véroniquen seuraamana, joka oli laskenut
harsonsa alas, ja molemmat alkoivat kiivetä kivistä polkua, johon oli
hakattu askelmia ja joka nousi tammimetsän keskeltä ja johti saaren
pohjoiskärkeä kohti.
"Totta puhuen", virkkoi Honorine, "en ole sittenkään varma, että
herra d'Hergemont suostuu lähtemään. Kaikkia kertomuksiani hän pitää
hassutuksena, vaikka monet seikat häntä itseäänkin kummastuttavat."
"Onko hänen asuntonsa kaukana?" kysyi Véronique.
"Neljänkymmenen minuutin matka. Siellä pohjoispäässä on melkein
toinen saari, kuten saatte nähdä. Se on ikäänkuin ha'alla yhdistetty
Sarekiin, ja benediktiläismunkit olivat rakentaneet sinne luostarin."
"Mutta ei suinkaan hän asu siellä yksinään Françoisin ja herra
Marouxin kanssa?"
"Ennen sotaa siellä oli kaksi muutakin miestä. Sitten olemme minä
ja Maguennoc tehneet melkein kaiken työn keittäjättären, Marie le
Goffin, kanssa."
"Joka jäi sinne teidän poissaollessanne."
"Tietysti."
He saapuivat ylätasangolle. Rannikon kanssa yhdensuuntainen polku
nousi ja laski jyrkin vieruin. Kaikkialla oli vanhoja tammia
mistelipalloineen, jotka hyvin eroitti vasta harvalti puhjenneiden
lehtien lomitse. Harmaansininen meri välkkyi etäältä, ympäröiden
valkoisena vyöhikkönä saarta.
Véronique puhui taas.
"Mikä on teidän suunnitelmanne, Honorine?" kysyi hän.
"Minä menen yksinäni sisälle isäänne puhuttelemaan. Sitten palaan
puutarhan portille teitä noutamaan, ja Françoisin silmissä te
esiinnytte hänen äitinsä ystävättärenä. Vähitellen hän arvaa."
"Ja luulette, että isä ottaa minut hyvin vastaan?"
"Hän ottaa teidät avosylin vastaan, rouva Véronique, ja me tulemme
kaikki onnellisiksi, jollei... jollei ole mitään tapahtunut... On
niin omituista, ettei François juokse vastaamme! Kaikkialta saarelta
hän voisi nähdä veneemme... melkein Glenanin luodoille asti."
Hän vaipui jälleen siihen pelokkaaseen mietiskelyyn, jota herra
d'Hergemont nimitti hassutukseksi, ja he jatkoivat matkaansa ääneti,
Véronique kärsimättömänä ja levottomana. Äkkiä Honorine teki
ristinmerkin.
"Noudattakaa esimerkkiäni, rouva Véronique", virkkoi hän. "Ovathan
munkit pyhittäneet tämän paikan, mutta entisajoilta on vielä paljon
pahaenteistä jäljellä. Varsinkin täällä Suuren tammen metsässä."
Entisellä ajalla hän tarkoitti epäilemättä druidien ja ihmisuhrien
aikaa. Ja tosiaan he tulivatkin metsään, jossa toisistaan
erillään seisovat, sammaltuneista kiviraunioista kohoavat tammet
näyttivät muinaisilta jumalilta, kullakin alttarinsa, salaperäiset
hartausmenonsa, pelottava voimansa.
Véronique risti silmänsä, kuten bretagnetarkin, eikä voinut olla
väristen sanomatta:
"Kuinka täällä on surullista! Ei ainoatakaan kukkaa tällä autiolla
ylängöllä."
"Niitä tapaa ihmeen ihania, kun vain näkee vaivaa. Kohta saatte
katsella Maguennocin kukkasia saarenkärjessä, oikealla puolella
Keijukaisten patsaasta... Kukkakalmiston nimisessä kolkassa."
"Ovatko ne kauniita?"
"Ihmeellisen kauniita, sen vakuutan. Mutta hän itse noutaa mullan
määrätyistä paikoista. Hän muokkaa sitä erikoisella tavalla,
sekoittaa siihen joitakin lehtiä, joiden voiman hän tuntee..."
Ja hän lisäsi hampaittensa välistä:
"Te saatte nähdä Maguennocin kukkaset... Niiden vertaisia ei ole
missään... Ne ovat ihmekukkia..."
Erään mäen mutkassa tie laskeutui jyrkkään notkoon. Syvä leikkaus
jakoi saaren kahtia. Toinen puolisko näkyi vastapäätä hiukan
korkeampana ja alaltaan paljoa pienempänä.
"Siellä luostarille kuuluneella alueella on entinen priiorin asunto",
lausui bretagnetar.
Samanlaiset syväloviset rantakalliot ympäröivät luotoa, mutta vielä
jyrkempänä vallituksena, joka alhaaltapäinkin oli leikelty kuin
kruunun kehä. Tämä rintavarustus liittyi pääsaareen viittäkymmentä
metriä pitkällä kallionkaistaleella, tuskin leveämmällä kuin
torninmuuri, ja sen ohut, suippeneva harja näytti yhtä hiotulta kuin
kirveenterä.
Sitä harjaa pitkin oli mahdoton kulkea, varsinkin kun leveä rako
katkaisi sen keskeltä. Niinpä olikin molempiin päihin laitettu arkut
puista siltaa varten, joka ensiksi nojautui välittömästi kallioon ja
sitten yhdellä otteella harppasi väliaukon yli.
He astuivat sillalle perätysten, sillä se oli kovin kapea eikä
vankkakaan ja horjui askelista ja tuulen voimasta.
"Katsokaahan, tuolta saaren kärjestä näkyy priiorin talon nurkka",
sanoi Honorine.
Sinne johtava tie kulki niittyjen halki, joille oli istutettu
viistoristiin järjestettyjä kuusirivejä. Toinen polku haarautui
oikealle ja hävisi tiheään pensaikkoon.
Véronique ei irroittanut katsettaan osoitetusta rakennuksesta, jonka
matala julkisivu vähitellen piteni. Mutta sitten bretagnetar muutaman
minuutin kuluttua pysähtyi äkkiä, kääntyi oikealle vesakkoon päin ja
huusi:
"Herra Stéphane!"
"Ketä te kutsutte?" kysyi Véronique. "Herra Marouxiako?"
"Niin, Françoisin opettajaa. Hän juoksi sillalle päin... Minä näin
hänet aukeamasta... Herra Stéphane!... Mutta miksi hän ei vastaa?
Näittekö vilahduksen miehestä?"
"En."
"Varmaan se oli hän, valkoinen lakki päässä... Mutta näemmehän tästä
taaksemme sillalle. Odottakaamme, kunnes hän menee yli."
"Miksi odottaisimme? Jos on jotakin tapahtunut, jos joku vaara uhkaa,
niin se uhkaa priiorintalossa..."
"Se on totta, rientäkäämme."
He kiirehtivät askeleitaan aavistaen pahaa ja lähtivät sitten
ilman aihetta juoksemaan. Niin suuresti kiihtyi heidän pelkonsa
todellisuuden lähestyessä.
Luoto kapeni jälleen, ja tien sulki matala kiviaita, joka oli talon
alueen rajana. Sillä hetkellä kuultiin huutoja, jotka tulivat suoraan
asunnosta.
Honorine huudahti:
"Siellä kutsutaan! Kuulitteko? Naisen huutoja... keittäjättären...
Marie le Goffin...!"
Hän ryntäsi ristikkoportille ja tarttui avaimeen, mutta niin
kömpelösti, että sai lukon epäkuntoon eikä voinutkaan avata.
"Murtuneen kohdan yli!" käski hän... "Tuolta oikealta...!"
He hyökkäsivät sinne, kiipesivät kiviaidan yli ja riensivät
raunioiden täyttämää niittyä pitkin, missä mutkikas ja huonosti
raivattu polku tuon tuostakin katosi mateleviin murattiköynnöksiin ja
sammaliin.
"Nyt olemme perillä!" huohotti Honorine. "Me pääsemme sinne!"
Ja sitten hän mutisi:
"Ei kuulu enää parkunaa! Tämä on kauheata... Voi sitä poloista Marie
le Goffia!"
Hän tarttui Véroniquen käsivarteen.
"Kiertäkäämme ympäri! Etusivu on toisella puolella... Tällä puolella
ovat ovet aina kiinni ja luukut ikkunoissa."
Mutta Véronique sotkeutui juuriin, kompastui ja kaatui polvilleen.
Kun hän nousi, oli bretagnetar hänet jättänyt ja kiersi talon
vasemman pään ympäri. Sensijaan, että olisi häntä seurannut, riensi
Véronique vaistomaisesti suoraan rakennusta kohti, harppasi kuistille
ja kohtasi suljetun oven, jota hän vimmatusti kolkutti.
Honorinen tavalla kiertäminen näytti hänestä ajanhukalta, jota ei
mikään enää voisi korvata. Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi hän
aikoi kuitenkin tehdä samoin. Mutta silloin kuului jälleen huutoja
sisältä ja hänen yläpuoleltaan.
Se oli miehen ääni, jonka Véronique luuli tuntevansa isänsä ääneksi.
Hän perääntyi muutaman askeleen. Äkkiä avautui ikkuna ensimmäisessä
kerroksessa, ja hän näki herra d'Hergemontin, jonka kasvot olivat
kuvaamattoman säikähdyksen vääristämät ja joka huusi läähättäen:
"Apuun, apuun! Voi sitä hirviötä...! Apuun!"
"Isä, isä", huusi Véronique epätoivoissaan, "minä täällä olen!"
Ukko painoi hetkiseksi päänsä alas, ei näkynyt huomaavan tytärtään
ja yritti nopeasti harpata parvekkeelle. Mutta hänen takaansa kuului
laukaus, ja yksi ikkunanpuoliskon ruuduista lensi sirpaleiksi.
"Murhaaja, murhaaja!" huusi hän vetäytyen takaisin huoneeseen.
Hätääntyneenä ja voimattomana Véronique vilkaisi ympärilleen.
Kuinka hän voisi auttaa isäänsä? Seinä oli liian korkea eikä siinä
ollut mitään ulkonemaa kiipeämistä helpottamassa. Äkkiä hän näki
parinkymmenen metrin päässä rakennuksen vierustalla tikapuut.
Ihmeellisellä tahdon ja tarmon ponnistuksella onnistui hänen kantaa
nämä varsin raskaat tikapuut ja pystyttää ne avatun ikkunan alle.
Elämän traagillisimmilla hetkillä, jolloin sielu on joutunut täyteen
epäjärjestykseen ja kuumeiseen kiihtymistilaan, jolloin ruumistamme
puistattaa epätoivon väristys, liittää vaistomainen johdonmukaisuus
yhä ajatuksemme toisiinsa, ja Véroniquea oudostutti, että Honorinen
ääntä ei kuulunut ja että hän ei vielä ehtinyt mitään toimittaa.
Hän ajatteli myöskin Françoisia. Missä siis oli François? Oliko hän
seurannut Stéphane Marouxia tämän selittämättömässä paossa? Oliko hän
lähtenyt etsimään apua? Ja ken oli se, jota herra d'Hergemont nimitti
hirviöksi ja murhaajaksi?
Tikapuut eivät ulottuneet ikkunaan ja Véronique havaitsi heti, kuinka
suurta ponnistusta parvekkeelle pääseminen vaatisi. Hän ei kuitenkaan
epäröinyt. Siellä ylhäällä kamppailtiin, ja taistelun mylläkästä
kuuluivat hänen isänsä käheät huudot. Véronique nousi. Korkeintaan
hän saattoi tarttua parvekkeen alimpaan rimaan. Mutta kapea, seinää
pitkin kulkeva piena salli hänen hinata itseään ylöspäin toisen
polven varassa, nostaa päätänsä kyllin korkealle ja nähdä sen
murhenäytelmän, jota huoneessa esitettiin.
Tällöin oli herra d'Hergemont uudestaan perääntynyt ikkunan luo,
hiukan taemmaksi, niin että Véronique voi katsella häntä melkein
suoraan kasvoihin. Siinä ukko seisoi liikahtamatta, silmissä hurja
ilme, käsivarret epävarmasti ojennettuina, ikäänkuin hän olisi
odottanut jotakin hirveää, mikä pian tapahtuisi.
Hän sopersi:
"Murhaaja... murhaaja... Sinäkö se olet? Ah, ole kirottu! François!
François!"
Kaiketi hän kutsui tyttärenpoikaansa avukseen, ja varmaankin oli
myös François joutunut hyökkäyksen uhriksi... Kenties hän oli
haavoitettuna, kenties kuollut! Véroniquen onnistui tavattomalla
voimain ponnistuksella saada jalkansakin pienalle.
"Minä olen täällä... minä olen täällä...!" tahtoi hän huutaa.
Mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän oli nähnyt... hän näki...
Hänen isänsä edessä, viiden askeleen päässä huoneen vastakkaisella
seinustalla seisoi olento, joka ojensi revolveria herra d'Hergemontia
kohti ja tähtäsi hitaasti. Ja tuo olento... Voi kauheata! Véronique
tunsi punaisen lakin, josta Honorine oli puhunut, tunsi kultanappisen
flanellipaidan... Ja varsinkin hän näki noissa hirvittävien vaistojen
vääntämissä kasvoissa Vorskin ilmeen niiltä hetkiltä, jolloin hänessä
riehui vihan ja julmuuden vimma.
Lapsi ei häntä huomannut. Hän ei nostanut silmiään uhrista, johon
tahtoi osata, ja näkyi tuntevan villiä riemua näin pitkittäessään
kamalaa tähtäystä.
Myöskin Véronique oli vaiti. Sanoilla ja huudoilla ei mitenkään
voinut torjua vaaraa. Hänen oli heittäydyttävä isän ja pojan väliin.
Hän kiipesi, tarttui kiinni ikkunan puitteisiin ja harppasi sisään.
Liian myöhään. Laukaus pamahti. Herra d'Hergemont kaatui tuskasta
voihkaisten. Ja samalla hetkellä, jolloin lapsen käsivarsi vielä oli
ojennettuna ja vanhus sortui lattialle, avautui ovi perältä. Sieltä
ilmestyi Honorine, ja inhoittava näky iski häntä niin sanoaksemme
vasten kasvoja.
"François!" ulvoi hän... "Sinäkö, sinäkö!"
Poika karkasi häntä kohti. Bretagnetar yritti sulkea häneltä tien.
Mutta siitä ei tullut mitään kamppailua. Poika peräytyi askeleen,
kohotti äkkiä aseen, joka hänellä oli kädessä, ja ampui.
Honorinen polvet horjahtivat, ja hän lysähti oven eteen. Ja sillä
välin kun nuorukainen hyppäsi ruumiin yli ja pakeni, toisteli
Honorine yhä:
"François! François!... Ei... ei se ole totta...! Ah, onko se
mahdollista? François..."
Ulkoa kuului kimakka nauru. Niin, poika oli nauranut. Véronique kuuli
tämän hirveän, pirullisen, Vorskin naurua muistuttavan naurun, ja
se kaikki poltti häntä niin tuskallisesti, että hän jälleen tunsi
entisen kärsimyksensä, joka oli häntä raastanut Vorskin kasvojen
edessä!
Hän ei ajanut murhaajaa takaa eikä huutanut tämän nimeä.