ELINA: Herra Olavi on liian hyvä minulle. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen
kyyneleitään.)
MARTTI (tulee): Minä olen nyt laatinut kirjelmän teidän
korkea-arvoisuutenne käskyjen mukaisesti Satakunnan talonpojille.
Tuo mies on valmis heti lähtemään...
MAUNU TAVAST: Hyvä.--(Silmää läpi kirjeen.) Me huojennamme siis vielä
kerran veroja.--Olavi! Kentiespä tahdot tarkastaa kirjeen?
OLAVI (hymyillen): Ei, isä. Minä tiedän kyllä sinun ymmärtävän
parhaiten nuo asiat.
MAUNU TAVAST: Myöskin sinun on niitä kerran ymmärrettävä, Olavi. Siksi
tahtoisin mielelläni jo nyt tietää, miten aiot sinä kohdata niitä
vaikeuksia, joita kansan villitykset ja ajan harhaopit kenties kerran
sinunkin tieliesi valmistavat.
OLAVI: Isä! Monet uudet ajatukset tekevät terää minun sydämessäni.
Mutta älä vaadi minulta vielä sen tarkempaa selitystä! Ainoa, minkä jo
saatan sanoa sinulle, on että pelkään pian näkeväni vain harhaoppisia
kaikkialla.
MAUNU TAVAST: Oikein, Olavi.--Ja nyt voin minäkin sanoa sinulle oman
harhaoppisen uskontunnustukseni: suuret ajatussuunnat ovat vain teitä,
joita myöten me ihmiset eri tahoilta lähestymme Jumalaa. Ja siksi minä
en näe mitään muuta harhaoppia maailmassa kuin sen, joka tahtoo sulkea
yhdenkään näistä toisiaan risteilevistä metsäpoluista. Sillä kuka
tietää, eikö joku juuri sitä seuraten olisi päässyt päämääräänsä
lähemmäksi?
ANNA: Sanotko sinä niin, Maunu Tavast? (Hiljaa nuhdellen.) Ja kuitenkin
pakotit sinä minun menemään luostariin? Ja kuitenkin tahdoit sinä vielä
äsken puoliväkisin tehdä minusta abbedissan?
MAUNU TAVAST: Minä en tahdo sitä enää. Myöskin minä olen tänä yönä
oppinut jotakin. Myöskin minulle ovat tämän kerkeän kesä-yön ruskot
monta uutta totuutta neuvoneet. Ja ensimmäinen, kaikkein käytännöllisin
niistä, kuuluu: minä en rakennuta mitään uutta naisluostaria Raisioon.
ANNA: Kuinka? Sinä luovut tuumastasi?
MARTTI: Onko työ jätettävä kesken siis?
MAUNU TAVAST: On.--Keskustellessani äsken esihuoneessa tuon talonpojan
kanssa ja kuunnellessani hänen valituksiaan tulin minä totisesti
ajatelleeksi: hän on oikeassa. Minun työni voidaan lykätä tuonnemmaksi.
Mutta kansa ei voi lykätä tuonnemmaksi omia leipähuoliaan. Minun on
väistyttävä.
ANNA: Se oli kuitenkin sinun rakkain ajatuksesi, Maunu Tavast.
MAUNU TAVAST (hiljaa): Oli.--(Korkealla äänellä.) Mutta mikään ajatus
ei saa olla niin rakas, että se estää meidät näkemästä sen takaa eläviä
ihmisiä, eikä mikään ihanne niin ylevä, että se sulkee meidän sydämemme
muiden kärsimyksiltä. Se oli minun toinen, tietoperäinen, totuuteni.
ELINA: Isä! Enkö minä siis pääsekään luostariin?
MAUNU TAVAST: Pääset, tyttäreni, pääset. Mutta sinä olet nuori ja voit
odottaa. Tällä kertaa me emme voi kansaa enemmän kymmenyksillä
rasittaa, ellei meidän mieli nähdä sen kaikkialla kiroavan työtä, joka
kuitenkin on aiottu sen siunaukseksi. Mutta koska me emme voi myöskään
jättää käyttämättä niitä varoja, joita hurskaat ihmiset ovat tähän
tarkoitukseen uhranneet, on Raision naisluostarin omaisuus talletettava
uutta _birgittalais_luostaria varten, jonka paikka vasta on lähemmin
määrättävä.
ANNA: Kuinka? Birgittalais--? Sinä et enää katso sellaista
mahdottomaksi? Sinä suostut ajatukseen, minkä Wadstenan abbedissa on
esittänyt?
MAUNU TAVAST: Minä suostun.--Ja nyt tahdon minä ilmoittaa kolmannen ja
kenties kantavimman totuuteni, mikä tänä yönä on puhjennut kukkaan
minun vanhan mielessäni. Nähtyäni jälleen, miten heikko ja hauras esine
lujinkin ihmissydän on, silloin kun maan elämä siinä syvästi sylkähtää,
minä olen ajatellut: Pyhä Birgitta oli oikeassa. Näin ei saa aina olla.
Miksi tapaisivat mies ja nainen siis aina vain tomussa toisiaan? Miksi
ei kerran myös hengessä ja totuudessa?
ANNA: Maunu Tavast: noin et sinä koskaan ennen puhunut. Ensi kerran
elämässäsi tunnustat sinä minutkin tarpeelliseksi.
MAUNU TAVAST: Tukea me tarvitsemme, Anna Lepaa, tukea juuri siinä, mikä
meissä on jumalallista. Ja minä uskon ja tunnustan sinulle nyt tuon
nousevan auringon kautta, joka juuri valahtaa voitollisena yli kukkivan
luomakunnan, että sinä olet ollut tuki minulle, vaikka tietämättäni,
näinä monena pitkänä vuonna, joina minä olen taistellut rauhaa ja
selvyyttä sielulleni. Ja jos minä tahdon oikein rehellinen
olla, tunnustan minä sinulle nyt, Anna Lepaa, kaikkien niiden
linnunlaulu-lehtojen kautta, jotka juuri heräävät Luojaansa ylistämään,
että minä olen todella saanut rauhan vasta nyt, kun sinä olet tuonut
minulle takaisin muinaisen olentoni muiston, mutta oman kauniin sielusi
kirkastamana. Nyt ei minun ole tarvis enää tappaa mitään inhimillistä
povessani: ilomielin ja alttiisti on se alistuva jumalalliseen. Kiitos
siitä, Anna Lepaa, että tulit, ja kiitos, että tulit minun poikaani,
meidän poikaamme, suurta ja oppinutta Olavi Tavastia vastaan ottamaan.
MARTTI (kauhistuen): Hänen poikansa! Teidän korkea-arvoisuutenne...
OLAVI: Isä!
ANNA: Maunu Tavast: muista asemaasi, muista hänen tulevaa asemaansa
kirkon palveluksessa! Sinä voit vahingoittaa niitä molempia liialla
suoruudellasi.--(Kuiskien ja osoittaen Marttia.) Minä pelkään ja
epäilen tuota miestä. Hänen silmäteränsä välähtelevät välistä niin
vihamielisesti. Etkö luule, että hän voi kieliä maailmalle, mitä sinä
nyt sanot täällä hiljaisessa kammiossasi?
MAUNU TAVAST: Minä tiedän.--Martti _canonicus_! Tahdon sanoa teille
kaksi sanaa viran puolesta. Teille on tapahtunut kerran vääryys...
MARTTI (teeskennellen): Minulle, teidän korkea-arvoisuutenne?
MAUNU TAVAST: Niin, ja minä tiedän, että te ette ole sitä unohtanut.
Teistä olisi pitänyt tulla arkkiteini, teidän ansionne ja kokemuksenne
olisivat teidät siihen asemaan oikeuttaneet, ellei isänrakkauteni
Olavia kohtaan olisi minua harhauttanut häntä teidän edellenne
asettamaan.
MARTTI: Häntä? Minun edelleni? Mutta olihan se aivan luonnollista.
Päähäni ei ole koskaan voinut pälkähtää...
MAUNU TAVAST: Kyllä, se on pälkähtänyt usein teidän päähänne, vaikka te
olette nyt liian ylpeä sitä tunnustamaan. Minä tiedän, ettei mikään ole
niin omiaan ihmisen sydäntä kaventamaan ja kutistamaan kuin kärsitty
vääryys enkä minä tahdo, että te sen takia alentaisitte itsenne
johonkin tekoon, mikä ei olisi teidän sisällisen olemuksenne
arvollinen.--Siis kuulkaa! Minä tahdon korjata erehdykseni. Martti
kaniikki: te olette tuntenut itsenne täällä sorretuksi ja syrjäytetyksi
hänen häikäisevän kuvansa rinnalla, jota te minun nyt ensi kertaa
kuulette pojakseni nimittävän. Teidän ei ole tarvis tuntea enää niin.
Virka on teidän. Te hoidatte edelleenkin arkkiteinin tehtäviä, mutta
tästä lähtien vakinaisena.
MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en tiedä, kuinka voin
kylläksi kiittää teitä... (Kuiskien.) Ja mitä noihin äskeisiin sanoihin
tulee ... teidän korkea-arvoisuutenne voi olla aivan tyyni: ne eivät
tule menemään minua pitemmälle.
MAUNU TAVAST (korkealla äänellä): Minä olen tyyni, sillä minä aion itse
ne kauas kaiuttaa.--Olavi Tavast! Minä olen ollut heikko siinä, etten
jo ennemmin ole sinua pojakseni tunnustanut. Minä en ole tahtonut
vahingoittaa sinun suurta tulevaisuuttasi, kenties en myöskään
himmentää sitä pyhyyden sädekehää, joka tähän päivään saakka on päätäni
ympäröinyt. Nyt en minä tahdo enää omistaa mitään, mitä minä en
totuudella ja yksinomaan totuudella voi saavuttaa, ja siksi salli minun
sanoa sinulle: me olemme tästä päivästä saakka isä ja poika myös kaiken
maailman silmäin edessä.
OLAVI: Sinä tiedät, isä: minä en voi toivoa mitään sen korkeampaa.
Sillä myöskään minä en tahdo mitään valheella varastaa.
MAUNU TAVAST: Siis totuuden puolesta isä ja poika! (Ojentaa kätensä
hänelle.) Ja nyt lyömme me yhteen kaksi Tavastien teräksistä kättä ja
toivomme, että se vaakunakilpi, joka tähän saakka on säilynyt kirkkaana
ja tahraamattomana, ei ole myöskään meidän kädenlyönnistämme samentuva.
OLAVI: Kuitenkin tahtoisin minä omasta puolestani tehdä pienen
muutoksen siihen.
MAUNU TAVAST: Minkä?
OLAVI (näyttäen kukkaa, jonka hän aikaisemmin oli saanut Elinalta):
Teräksinen käsi on oleva myös minun merkkini elämän taistelussa. Mutta
käsi, joka kukkaa kannattaa.
MAUNU TAVAST: Ja se kukka on oleva kukka ihmisyyden.--Minä näen toisten
aikojen tulevan, jotka tuomitsevat toisin myöskin meitä ja meidän
ajatuksiamme. Mutta minä tiedän jotakin, joka kulkee kautta aikojen, ja
se on maan parhaiden miesten unelma kansansa ja kaiken ihmiskunnan
pyhien pyrkimysten yhteenkuuluvaisuudesta. Sinä tahdot sitä kukkaa
kannattaa?
OLAVI: Saakka kuolemaan, isä.
MAUNU TAVAST: Niin ei sinun elämäsi ole hukkaan liupeneva.
ANNA (hymyillen): Meille ei piispa Maunu Tavastilla ole mitään kautta
aikojen kannatettavaa.
MAUNU TAVAST: Kyllä. Paljon.--Kaksi henkistä suurvaltaa olen minä
elämässä kohdannut, kaksi niitä, jotka maailmoita muodostavat. Toinen
niistä oli miehen unelma. Sinä arvaat, mikä toinen oli: naisen rakkaus.
ANNA: Liian vähän jättää meille Maunu Tavast, kun hän sulkee meidät
itsemme luostariin ja epää meidät maan parhaita miehiä rakastamasta.
MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinäpä sen sanoit, Anna Lepaa: vain vähän
jätän minä teille maallisesta. Liian usein on mies tullut naisen luo
rakastajana, liian harvoin nainen miehen luo uneksijana. Mutta maan
parhaiksi naisiksi nimitän minä niitä, jotka meille kauniita ja
korkeita unelmia ihmiskunnan kunniasta lahjoittavat.
ANNA: Ja mitä uneksit sinä siitä itse, Maunu Tavast?
MAUNU TAVAST (hiljaa): Tuskin tohdin sanoa sitä sinulle, Anna Lepaa,
sillä aina kun katson siihen, huikenevat silmäni siitä, niinkuin tuohon
koittavaan aurinkoon katsoessa... Minäkin kuulen ilmassa ihmishengen
vapauden vaatimuksen, niinkuin Olavi on sen kuullut ja niinkuin sen on
kuullut jokainen, jonka korvia eivät ajan pintakohinat ole kokonaan
pimittäneet. Mutta minä en ole kuullut sitä uhkana enkä onnettomana
enteenä, jonka täyttymistä vastaan meidän olisi tulella ja miekalla
taisteltava, vaan siunauksena, aamutuulena, keväisenä kuiskeena
mailta, joita me emme näe vielä, vesiltä, jotka meille vasta kaukaa
kullan-välkkyvinä kangastavat... (Kuin itsekseen.) Kenties me emme
kauan tarvitse luostareita enää... Kenties me emme kauan tarvitse edes
kirkkoja, piispoja ja kardinaaleja enää...
OLAVI: Isä! Sinä sanot...?
MAUNU TAVAST: ... Kenties voivat Jumalan lapset kerran käydä käsitysten
totuudessa niinkuin maailman lapset nyt valheessa ja viettelyksessä...
Kenties on korkein totuus kerran oleva totuus itseään kohtaan, silloin
kun kaikki muut ovat ihmisen sydämessä voimansa kadottaneet... Kenties
tulevat ihmiset kerran seuraamaan sitä yhtä jyrkästi ja ehdottomasti
kuin he nyt näkymättömän sallimuksen salaisia lankoja noudattavat,
mutta vapaasti ja sisällisellä hartaudella, tietäen olevansa
tuntemattoman jumalan temppeleitä...
ANNA (polvistuen): Minun Mestarini ja minun rakas opettajani! Oman
uskontoni himmeät aavistukset kuulen nyt aurinkoisina sinun huuliltasi
humahtelevan.
(_Olavi_ ja _Elina_ seuraavat hänen esimerkkiään. _Maunu Tavast_
seisoo nyt kokonaan auringon valaisemana keskinäyttämöllä, käsi
koholla kohti valkeutta, kuin tietäjä tuleviin aikoihin tuijottaen.
_Martti_ kaniikki epäröi oikealla; polvistuu vihdoin oman
ristiinnaulitunkuvansa eteen.)
MAUNU TAVAST: Kenties... Mutta siihen täytyy paljon muuttua, paljon
murtua, särkyä monta utuista unelmaa ja mennä raunioiksi monta uljasta
pilvilinnaa, joiden tornit nyt taivaanrannalta muka jumalallisina
totuuksina kimmeltävät... Kenties on kerran kaikkisovittava kauneus
heittävä huntunsa niiden yli, jotka ovat tohtineet häntä totuudessa
lähestyä, ja kantava heidät maan tomusta sinne, missä päättyy hyvä ja
paha, rikos ja rangaistus... (Äkkiä säikähtäen omia unelmiaan.) Ei, ei,
mitä minä sanoin! Älkää kuunnelko minua, älkää kuunnelko! Minun silmäni
hämärtyvät, minun ajatukseni ovat jo hämmenneet. Minä olen katsonut
liian kauan koittavaan aurinkoon. (Hoippuu. _Martti_ ja _Olavi_
rientävät häntä tukemaan. Kaikki nousevat hätääntyneinä.)
OLAVI: Isäni, sinä voit pahoin...?
MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne...
MAUNU TAVAST (saatetaan nojatuoliin): Ei se ole mitään.--Pian ohimenevä
pyörtymyskohtaus. Minun päätäni huimasi todellakin.--Kiitos.--Te
näette, että minä olen jo vanha.--Olavi, sinä näet, että Suomen kirkko
kaipaa jo toista kättä, joka on minua teräksisempi.--Mistä me
puhuimmekaan? Niin, se on totta, tuosta naisluostarista: me emme sitä
rakenna siis. Me rakennamme tuon toisen, toisen, joka on oleva
birgittalainen.--Siellä tahdon minäkin pian väsyneen pääni lepoon
kallistaa.
ANNA: Sinä, Maunu Tavast? Vielä seisot sinä suurena ja voimakkaana.
MAUNU TAVAST: Minun aikani on oleva pian ohitse.--Mutta sitä ennen
pitää Olavista tulla tuomiorovasti, niin, tuomiorovasti... Sinun oppisi
ja tietosi tulevat polkusi piispan-istuimelle tasoittamaan.
OLAVI: Etkö luule, että se on oleva ijäksi suljettu minulle, jos pyhä
kirkko saa tietää oikean syntyperäni?
MAUNU TAVAST: Tuskin. Minulla on suosijoita, mahtavia suosijoita paavin
läheisyydessä.--Niin, Martti: te kirjoititte kirjeen Satakunnan
talonpojille. Hyvä, hyvä. Toimittakaa se tuon miehen käteen...
OLAVI: Isä, enkö minä saa lähteä hänen kerallaan sitä perille
saattamaan?
MAUNU TAVAST: Tee se, poikani. Minä ymmärrän: sinä kaipaat nyt Suomen
siintävien erämaiden yksinäisyyttä.--Mutta älä viivy kauan poissa, älä
kauan! Minä tahdon sinun kanssasi vielä paljon puhua ja neuvotella.
OLAVI: Tulen takaisin pian.
MAUNU TAVAST: Ota kirje siis!--Anna Lepaa, tarjoa toinen kätesi
minulle. Ja Martti arkkiteini on tarjoava minulle toisen.--Kas niin,
nyt minä voin jo nousta. Saattakaa minut näin lepokammiooni. (Pois
perältä. _Anna_ ja _Martti_ taluttavat häntä. Vaitiolo.)
OLAVI (hiljaa): Elina!
ELINA (säpsähtäen): Päivä on jo kohonnut korkealle. Monet arkitoimet
odottavat minua. (Menee. _Olavi_ jää seisomaan surumielisenä etualalle,
siirtyy siitä vähitellen pöydän ääreen ja ottaa koneellisesti kirjan
käteensä. Lukee hetkisen, painaa sitten pään käsiinsä.)
Esirippu.