Sama näyttämö. _Olavi_ nyyhkyttää ikkunakulmassa, kasvot käsiin
kätkettyinä. _Maunu Tavast_ tulee oikealta. Huoneessa heleä aamurusko.
MAUNU TAVAST: Poikani! Oletko yksin?
OLAVI: Setä! Setä!
MAUNU TAVAST: Poikani!--Sinä itket? Sinä olet onneton? Mitä on
tapahtunut?
OLAVI: Minä olen rikkonut valani! Minä olen suudellut neittä
kuolevaista! Minä en ole mahdollinen enää sieluni ijäistä ihannetta
palvelemaan!
MAUNU TAVAST: Sinä, Olavi?--(Pitkä vaitiolo.) Ilta on aamua viisaampi,
sanotaan. Monet ovat sinun laillasi elämänsä aamussa erehtyneet.
OLAVI: Mutta minulla ei ollut lupa erehtyä niinkuin muilla! Minä olin
kuitenkin asettanut pyhän päämääräni niin korkealle!--Muut voivat
erehtyä heikkoudesta ja tietämättömyydestä, en minä, en minä, Olavi
Tavast!...
MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain
silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään.--Maan
lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus
voimme kohottaa silmämme korkeuteen.
OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin,
mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni.--Nyt
olen minä maata matalampi. Nyt olen minä syöksynyt niin syvälle, etten
minä enää koskaan voi katsoa silmiin Herran aurinkoa.
MAUNU TAVAST: Sinä nouset kyllä. Sinä katsot kyllä taas suoraan
päivänterään. Mutta jos kuolevainen silmäsi silloin huikeneisikin, niin
ettet näkisi kättäsi pitemmälle pimeydessä, muista kuitenkin, Olavi:
aurinko paistaa aina, vaikka pilvet voivat sen valon usein meiltä
piirittää.
OLAVI: Minulle ei se enää paista milloinkaan.--Enkä minä enää koskaan
voi ajatella _häntä_ häpeästä punastumatta.
MAUNU TAVAST: Ketä?
OLAVI: Neittä Orleansin, valon taivaallisen valtiatarta minun poloisen
povessani.--(Epätoivoisesti.) Setä! Kuinka voi tehdä sellaisen
rikoksen? Kuinka saattaa ihminen olla niin kurja, että unohtaa
iankaikkisen kauneuden, silloin kun armas ajallinen häntä houkuttelee?
MAUNU TAVAST: Heleä huntu on ajallinen, heitetty ihanan ijäisen
salaperäisten kasvojen ylle. Miljoonat ovat sen vuoksi myös sielunsa
siveän autuuden unohtaneet.
OLAVI. Mutta ei kukaan niinkuin minä! Sillä minä tiesin, mitä maallisen
takana on. Siellä oli ikuisen ilon lähde minun sielulleni. Ja kuitenkin
saatoin minä sen samentaa, kuitenkin taisin minä tehdä kuvan maan
tomusta ja sitä kumartaen kunnioittaa!
MAUNU TAVAST (hiljaa): Myös minä olen sen kerran tehnyt, Olavi.
OLAVI: Kuinka?--Sinä lausut sen vain lohduttaaksesi minua.--Mutta minua
ei voi lohduttaa mikään. Enkä minä enää milloinkaan ole kelvollinen
kirkon palvelukseen astumaan.
MAUNU TAVAST: Tahdothan sinä sen tehdä, Olavi?
OLAVI: Vielä äsken olisin minä katsonut kardinaalinkin viittaa liian
vähäiseksi vapaan sieluni ikisäteilevälle valkeudelle. Nyt olen minä
mielestäni niin mustaksi muuttunut, että pienin papinpaikka Suomen
synkimmässä sydänmaassa on liian hyvä minulle.--Sano: onko elänyt
koskaan niin suurta rikollista?
MAUNU TAVAST. Minä.--Minä olin sinua paljon rikollisempi. Ja sano:
näytänkö minä mielestäsi nyt rikoksentekijältä?
OLAVI: Ikuinen kauneus säteilee sinun kasvoiltasi.--Mutta mitä
tarkoitat...?
MAUNU TAVAST: Minä olin nuori kuin sinä. Minä en ollut yhtä oppinut
kuin sinä, mutta myöskin minun tieni oli viitottu kauas siitä, mikä
sittemmin on sen suunnaksi muodostunut. Niin rakastin minä neittä
kuolevaista...
OLAVI: Sinä, setä--?
MAUNU TAVAST: Sallitko, että ripitän itseni sinulle niinkuin Herran
Jumalan palvelijalle?
OLAVI (hämmästyneenä): Minulle?--Minä en ole mahdollinen sinun rippiäsi
vastaan ottamaan.
MAUNU TAVAST: Kuitenkin teen minä sen, sillä juuri sinulta tahdon minä
elämäni ehtoolla kuulla päästön suuresta synnistäni.--Hetki on tullut.
Nyt on se tapahtuva.
OLAVI: Setä!--Sinä aiot...?
MAUNU TAVAST: Minä painan alas valkean pääni ja polvistun sinun eteesi,
Olavi Tavast, ja tunnustan, mikä kauan on ollut sydämeni ainiaan sytevä
salaisuus: sinä et ole sen poika, jota sanot isäksesi, vaan minun,
piispa Maunu Tavastin, jonka pyhyyden maine on suuri maailman silmien
edessä, mutta pieni Hänen edessään, joka kaikki näkee.
OLAVI (tuijottaa häneen hämmästyneenä): Sinun poikasi--?
MAUNU TAVAST: Niin. Sinä säikähdät?--Äitisi ei ole halpasukuinen, vaan
Suomen aatelia. Kuitenkin olet sinä syntynyt kaikkien aviollisten
siteiden ulkopuolella, vain kahden raukan sydämen rakkaudesta.--Olavi!
Voitko antaa sitä anteeksi minulle? Voitko antaa anteeksi isällesi,
että hän on sinulle sellaisen elämän lahjoittanut?
OLAVI: Isäni!--(Kohottaa ylös hänet.) Minun isäni! Nyt vasta saa tuo
sana arvon minulle. Minun suuri, korkea isäni, jonka kengännauhoja minä
en ole kelvollinen päästämään! Sinäkö pyydät minulta synnin-anetta?--
Minun on sinulta anteeksi anottava. Sinä et tiedä, mitä sanoja minun
herjainen suuni lausui äsken tuon nunnan kuullen...
MAUNU TAVAST: Nunnan?
OLAVI: Niin. Hän näytti siitä suuresti pahastuvan.
MAUNU TAVAST (hiljaa): Hän on äitisi.
(Vaitiolo. _Olavi_ kääntyy pois liikutettuna. _Anna_ tulee
perältä; hänen takanaan _Elina_.)
ANNA: Tämän pienen siipirikon linnun löysin minä itkemästä tarhan
puiden takana. Hän sanoo haluavansa mennä luostariin.
MAUNU TAVAST: Elina Karpalainen?
ANNA: Niin. Hän sanoi sitä jo kauan toivoneensa. Ja kun hän kuuli, että
minusta tulisi tuon uuden luostarin abbedissa...
MAUNU TAVAST: Anna! Sinä suostut siis?
ANNA: Minä en voinut vastustaa enää kiusausta, kun kuljin tässä
kesäisessä yössä ja ajattelin, että minun pitäisi ijäksi jättää maa,
missä synnyin, ja taivas, joka on nähnyt kevääni kukkaan puhkeavan.
Minä suostun.
MAUNU TAVAST: Kiitos. (Puristaen hänen kättään.) Myöskin minulla on
sinulle samasta asiasta jotakin sanottavaa.--Ja sinä aiot luostariin,
Elina? Onko se sinun oma vapaa tahtosi todellakin?
ELINA: On, isä.
MAUNU TAVAST: Kukaan ei ole sinua siihen käskenyt eikä kehoittanut?
ELINA: Ei. Mutta minun sydämeni sanoo niin.
MAUNU TAVAST: Kuuletko, Anna? Hänelle ei nunnan huntu ole raskas
oleva.--(Osoittaen Olavia.) Eikä hänelle piispanlakki.
ANNA (surumielisesti): Ehkä ei.--Itse paavinpaita lie liian vähäinen
hänelle.
MAUNU TAVAST: Ei, Anna Lepaa, ei!--Hän tietää nyt, kuka hän on. Ja hän
tahtoo jäädä tänne elinpäiväkseen.
ANNA: Kuinka?
MAUNU TAVAST: Niin. Herra on tehnyt ihmeen tänä heleänä aamuhetkenä.
Isä ja poika ovat toisensa ihmisinä tavanneet.--Olavi, syleile äitiäsi!
OLAVI (lähestyen): Äiti! Voitko unohtaa, mitä hurja sinulle huusin
äsken?
ANNA: Poikani!--(Sulkee syliinsä hänet.) Sinä olet tullut! Sinä olet
palannut siis kotiin todellakin.
OLAVI: Minä en luullut tuhlaajapoikana tulevani. Tämä yö on muuttanut
minut sellaiseksi.
ANNA: Mitä olet sinä tuhlannut tänä yönä?
OLAVI: Erään pyhän pilvilinnan. Mutta minä olen ostanut sillä suuren
kokemuksen.
ANNA: Minkä?
OLAVI: Minä olen tullut tuntemaan kesä-yön kerkeän unelman sydämessäni.
Ja minä tiedän, että kaikki, mitä elämä vielä voisi tarjota minulle,
olisi vain sen hetken himmeätä heijastusta.
ANNA: Siis et sinä ole sitä liian kalliista ostanut. Sillä muista,
Olavi: ruusut puhkeavat vain kerran kesässä ja kerran elämässä kukkii
ihmis-onni ihanimmillaan.
OLAVI: Äiti! Minä olen nyt niin murheellinen.
ANNA: Murheesta tulevat toiset, mustat kukat sinulle silmunsa
aukaisemaan. Tiedätkö, mitä kukkia ne ovat, Olavi?
OLAVI: Orvonkukkia, äiti. Näen, että olet niillä itsesi tarhassa
kaunistanut.
ANNA: Ne ovat Elinan taimilavasta. Tahdotko? Sinä saat kaksi niistä.
Toisen voit sinä hänelle ojentaa.
OLAVI: Äiti! Sinun ääneni helkähtää kuin hopeakello. Sen tieltä
karkkoavat kaikki mustat ajatukset.
ANNA (Maunu Tavastille): Kuinka helppoa on toista lohduttaa! Kuinka
vaikeata tulla lohdutetuksi omassa murheessaan! (Haastelevat hiljaa
keskenään.)
OLAVI (lähestyen Elinaa): Keltainen lehti putosi sittenkin puusta,
Elina. Eikö sinulla ole enää mitään minulle sanottavaa?
ELINA: Ettepä tekään katsele minua enää samoilla silmillä, herra Olavi.
OLAVI: Enkö?--(Hymyillen surumielisesti.) Sitten lie vika minun
silmissäni. Sillä olethan sinä sama, Elina?
ELINA: Minä olin vain hetken hurma teille. Huomenna te ette minua enää
ajattele.
OLAVI: Kyllä, Elina. Sinä olet antanut minulle oudon opetuksen.
ELINA (hymyillen surumielisesti): Herra Olavi tahtoo oppia aina. Minä
pysyn mieluummin yksinkertaisena.