OLAVI: Niin, setä, sillä tiedätkö oikeastaan, ketä sinun on kunnia
tässä Kuusiston vanhassa, tomuisessa kirjastohuoneessa puhutella?--
Minä, Olavi Tavast, en ole ainoastaan taiteiden tiedekunnan
bakkalaario, lisensiaatti ja _magister regens_, minä olen myös
jumaluus-opin bakkalaario...
MAUNU TAVAST: Kuinka?--Siitä et sinä ole minulle mitään kirjoittanut.
OLAVI: Ajattelin, että saisit sen kyllä tietää aikoinaan.--Sitäpaitsi
minä olen Parisin yliopiston _lector ethicarum_ ja pedagogista, pidän
luentoja bakkalaarioille ja johdan yliopistoon pyrkivien nuorukaisten
opintoja...
MAUNU TAVAST: Kuuletko, sisar?--Rehtori! Prokuraattori! Jumaluusopin
bakkalaario! Etiikan opettaja!
ANNA: Minä kuulen.
MAUNU TAVAST: Olavi!--Tule, että saan syleillä sinua!--(Sulkee syliinsä
hänet.) Totisesti on tämä ilon ilta minulle.--(Ristii kätensä.) Nyt,
Herra, lasket sinä palvelijasi rauhaan, sillä Suomen hiippa siirtyy
toiselle minua arvokkaammalle.
OLAVI (tyrmistyneenä): Suomen hiippa?
MARTTI (oikealta): Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, että
huolimatta myöhäisestä hetkestä uskallan häiritä teitä...
OLAVI: Kas, _dominus canonicus_!--Me emme ole vielä nähneet toisiamme.
--Terve!
MARTTI: Tervetullut Kuusistoon, jalosukuinen _dominus magister_.
MAUNU TAVAST: Älkää sanoko häntä enää maisteriksi! Hän on rehtori, hän
on prokuraattori, hän on jumaluusopin bakkalaario!... Mitä minä sanoin
äsken teille, Martti? Hän on oppineempi kuin me molemmat yhteensä. Hän
on oppinein mies, minkä meidän syrjäinen maamme vielä koskaan on
kasvattanut.
MARTTI (nöyrästi): Anteeksi, minä en tiennyt, _dominus rector_...
OLAVI: Martti sanoo vain edelleenkin maisteriksi.--Mutta teillä oli
jotakin asiaa hänen korkea-arvoisuudelleen. Minä en tahdo estää teitä
tehtäväänne suorittamasta.
MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: siellä on eräs mies, David
nimeltään, sama, jonka on kuultu yllyttävän kansaa Satakunnassa...
MAUNU TAVAST: David? Täällä Kuusistossa?
MARTTI: Niin.--Hän on odottanut jo kauan, vaikka minä en ole tahtonut
häiritä teidän korkea-arvoisuuttanne. Mutta nyt hän suorastaan vaatii
pääsyä teidän puheillenne ja sanoo, että ellei veronhuojennusta
tapahdu, Satakunnassa nousee kapina...
MAUNU TAVAST: Veronhuojennusta? Heidän veronsa huojennettiin viime
vuonna.--David? Minä muistan hänen nimensä. Tahdon heti puhutella
häntä.
OLAVI (voimatta enää pidättää itseään): Kapina? Kapinallinen
talonpoika, joka pyrkii yöllä hänen korkea-arvoisuutensa Suomen piispan
puheille?--Ajakaa ulos hänet! Hetipaikalla. Taikka paremmin: hänet on
vangittava ja heitettävä tyrmään miettimään rikollisia aikeitaan.
MAUNU TAVAST: Olavi! (Hymyillen.) Sinä unohdat, ettet ole vielä Turun
piispa.
OLAVI: Ja ellen minä minkään muun vuoksi tahtoisi tulla Turun
piispan-istuimelle, tahtoisin minä sen vuoksi, että saisin tilaisuuden
opettaa tälle kansalle, kuinka Jumalaa ja pyhän kirkon päämiestä on
toteltava..--Setä! Sinä et muista nähtävästi, mitä merkitsevät nuo
sanat: kansan kapina. Se ei ole mikään yksityinen ilmiö, mistä tuo mies
tuolla ulkona tahtoo ilmoittaa sinulle. Se on yhteydessä koko ajan
hengen kanssa.--Kaikkialla Europassa, Englannissa, Saksassa, Ranskassa
se jo tunnetaan. Minä en tiennyt vain vielä, että sama myrkky oli näin
kauas pohjoiseen, tänne, Turun hiippakuntaan saakka tunkeutunut.
MAUNU TAVAST (leikkisästi): Sinä näet, että me emme eläkään täällä niin
syrjässä kuin luullaan, vaan suuren ja sivistyneen maailman
yhteydessä.--Martti kaniikki! Ilmoittakaa tuolle miehelle, että hän
odottakoon esihuoneessa. Tahdon heti tulla ja tiedustella häneltä, mikä
on syynä Satakunnan miesten tyytymättömyyteen.
MARTTI: Hän on esihuoneessa, teidän korkea-arvoisuutenne.
OLAVI (kiivaasti): Setä! Tämä on periaatteellinen kysymys, joka voi
näyttää pieneltä, mutta jonka kantavuus voi olla kautta aikojen
mittaamaton.--Muista Wat Tylerin talonpoikaiskapinaa Englannissa! Eikö
se puhjennut esiin heti, kun Wiklef oli alkanut harhaoppisen
toimintansa ja lollardit ruvenneet järkyttämään kirkon rakennusta?
Muista _la Jacquerie_-kapinaa Ranskassa, taborilaisia ja kalikstineja
Böömissä, adamilaisia Määrissä ja näitä hirveitä hussilaissotia, jotka
nyt toki Jumalan kunniaksi ovat päättyneet! Eikö niiden kaikkien alku
ja lähtökohta ole siinä, että ihminen asettaa oman järkensä Jumalan
järkeä korkeammalle, jonka näkyväinen ilmestysmuoto on kirkko, on
papisto, on Pyhän Pietarin istuin Roomassa? Jumalan järki tuottaa
järjestystä maille ja valtakunnille, ihmisjärki harhaa ja
epäjärjestystä.--Siinä nyt on seuraus, setä, sinun vaarallisista
yrityksistäsi ruveta kansankieltä kirkoissa viljelemään. Martti
_canonicus_: eikö täälläkin Satakunnassa ole luettu suomeksi isämeitää
ja uskontunnustusta?
MARTTI: On, onpa saarnattukin vielä, herra maisteri.--Anteeksi, että
nimitän teitä edelleenkin niin...
OLAVI: Saarnattu suomeksi!--Setä, olethan pahempi harhaoppinen kuin
olen luullutkaan. Millä aiot nyt kohdata lähestyvää myrskyä?
MAUNU TAVAST (hymyillen): Minä olen kuullut, että päivänpaiste on
joskus myrskyä voimakkaampi.
OLAVI: Ei, setä, suo anteeksi, että uskallan olla kanssasi eri mieltä
tästä: kapinanhenki kansasta on heti alkuunsa miekalla ja tulella
tukahdutettava.--Me emme tarvitse siihen maallisen vallan apua. Meidän
ei ole tarvis kysyä siihen lupaa Turun linnan isännältä.--Kaksi miekkaa
on annettu pyhälle Pietarille, hengellinen ja maallinen; toista niistä
voi käyttää ainoastaan kirkko ja toista voidaan käyttää ainoastaan
kirkon hyväksi.--Me voimme tällä kertaa käyttää molempia.--Ilokseni
näin, että olet poissaollessani varustanut Kuusiston linnan niin
lujaksi, että se voi kestää kovimpiakin hyökkäyksiä. Meidän
ratsuväkemme yksin riittää kapinan kukistamiseen. Sallitko, että minä
itse lähden heidän kerallaan Satakuntaan?--Mutta sitä ennen on tuo mies
vangittava, häntä on kidutettava ja saatava hänet tunnustamaan koko
tämän kerettiläisen kansanliikkeen synty kaikessa laajuudessaan...
Sehän on totta, setä, minä unohdan, ettei teillä täällä Suomessa ole
edes mitään kunnollista inkvisitsionia.
MAUNU TAVAST (vakavasti): Ei, Jumalan kiitos, eikä tule olemaan niin
kauan kuin minä istun Turun piispan-istuimella.--Jätän sinut nyt
jäähdyttämään sotaista intoasi Martti kaniikin kanssa. Hänen seuransa
on siinä suhteessa arvellakseni paras mahdollinen. (Poistuu oikealle.)
MARTTI (hetken vaitiolon jälkeen): Maisteri Olavi aikoo nyt jäädä
kotimaahan?
OLAVI: Minäkö? Kuka sitä sanoo?
MARTTI: Minä luulin ymmärtäväni sen teidän sanoistanne.--Sitäpaitsi on
herra piispa puhunut siitä.
OLAVI: En suinkaan, enpä suinkaan. Minä aion pian taas Parisiin.--Vai
niin, hänen korkea-arvoisuutensa on puhunut... Mitä hän on maininnut
teille?
MARTTI: Hän on sanonut, että herra maisterin opintoaika on nyt
päättynyt ja että te ensi syksystä saakka aiotte itse ottaa
suorittaaksenne ne arkkiteinin tehtävät, joita minä nyt hoidan.
OLAVI: Hoitakaa te vaan, hoitakaa te vain niitä edelleenkin, Martti
_canonicus_!... (Kuin itsekseen.) Mitä? Onko hän sanonut todellakin?--
Ja kuinka kauaksi aikaa hän on sanonut minun jäävän Kuusistoon?
MARTTI: Epäilemättä elinajaksenne, herra maisteri. Minä en ole ainakaan
voinut muuta ymmärtää...
OLAVI: Elinajakseni?--Mutta sehän on mahdotonta! Se on mahdotonta!--Hän
ei voi toki tarkoittaa, että minä jättäisin Parisin juuri nyt, jolloin
minä olen työskennellyt itselleni siellä tieteellisen tulevaisuuden?
MARTTI (hiljaisesti): Niin, minä toistan vaan, mitä hänen
korkea-arvoisuutensa on sanonut minulle.
(Vaitiolo. _Olavi_ on istunut karmituoliin ja painaa pään käsiinsä.
_Martti_ katsoo vielä hetkisen häneen ikäänkuin puhekumppania
odottaen ja poistuu äänettömänä oikealle. _Anna_, joka sillä välin
on lukenut ikkunan ääressä, nousee ja lähestyy Olavia.)
ANNA: Poikani! Joku suru painaa sinua.
OLAVI (säpsähtäen): Äiti! Te olette vielä täällä?--(Kiivaasti.) Siis te
olette kuullut, mitä me olemme keskustelleet? Siis te tiedätte, mitä
Martti kaniikki on minulle ilmoittanut?
ANNA: Minä tiedän.
OLAVI: Hän vaatii minua nyt jäämään kotiin elinajakseni.--Mutta sehän
on mahdottomuus, sehän on sula mahdottomuus!--Minä en tule toimeen
näiden muurien sisällä. Minä tukahtuisin raittiin ilman puutteesta koko
tämän maan rajojen sisällä.--Minun täytyisi jäädä tänne hoitamaan
arkkiteinin pahanpäiväisiä tehtäviä, jotka sitäpaitsi Martti kaniikki
täyttää paljoa paremmin? Minä saisin jättää ikuiset jäähyvästit
tieteelleni, tutkimuksilleni?--Sehän on mahdotonta, eikö totta, äiti?--
Enkä minä enää koskaan pääsisi Parisiin. (Painaa pään käsiinsä.)
ANNA: Kentiespä hänen korkea-arvoisuutensa vielä muuttaa päätöksensä.
OLAVI: Ei, sitä hän ei tee.--Minä tunnen hänen lujan luonteensa, joka
asuu tuon lempeän ja hyväntahtoisen hahmon alla. Jos hän on sanonut
kerran jotakin, seisoo se niinkuin seinä.--(Tuskin noiden enää
kyyneleitään pidättää.) Mutta hän ei tiedä, mitä hän vaatii minulta! Te
ette käsitä, äiti, mitä on elämä tuolla ulkona suuressa maailmassa!
Siellä sielu laajenee, siellä hengitys kevenee, järki salamoi
sattuessaan yhteen toisten vertaistensa kanssa. Elämä saa arvon, toisin
sanoen. Täällä sitä vastoin...
ANNA: Minä kuulin, että sinulla kuitenkin oli ollut koti-ikävä.
OLAVI: Se on toista, se on jotakin aivan toista!--Sinä et ymmärrä sitä,
äiti. Voi seisoen vuorella kaivata takaisin laaksoon, josta on lähtenyt
nousemaan. Voi keskellä onnea ja päivänpaistetta ikävöidä takaisin
pimentoon, mistä juuri on pyrkinyt ja taistellut itsensä valkeuteen.--
Mutta jäädä ijäksi laaksoon? Vaipua varjoon elinpäiväkseen?--Vanhana,
valkeapäänä voi sen tehdä, sen minä käsitän.--Mutta nuorena? Juuri kun
elämä kukkii, kun jokainen suoni suihkii verta punaisinta?--Ei, se on
liian julmaa. Minusta on kuin olisi minut äkkiä köytetty käsistä ja
jaloista sekä heitetty kosteaan, pimeään kellariin.--Teljetty ijäksi
auringosta, ainiaaksi heleän ihmishengen ihanuudesta!--Jäädä tähän
erämaahan!--Minä en voi sitä, minä en voi!--Ainoastaan vanhus valkeapää
voi tahtoa sellaista.
ANNA (hiljaa): Kenties hänkin on kerran ollut nuori...
OLAVI: Hän? (Katkerasti.) Ei milloinkaan! Jos hän olisi ollut, hän ei
voisi vaatia minulta sitä, hänellä ei olisi sydäntä vaatia sitä.--Sinä
et ymmärrä sitä, äiti.--Te ette ymmärrä kukaan meitä nuoria, te
vanhat!--Mahdollisesti on hän kerran ollut nuori hänkin. Mutta hänessä
ei ole koskaan sammunut mitään, hänessä ei ole murtunut mitään. Hän on
ollut aina yhtä eheä, kirkas, tyyni ja onnellinen.--Siksi hän ei
ymmärrä niitä, joissa pyhän intohimon liekit leimuavat. Siksi voi hän
vaatia minulta sellaista, mikä olisi surma minun hengelleni, kuolema
kaikille kauniille aatteille ja unelmilleni.--Vain kylmä jääpatsas voi
sen tehdä! Jos hän olisi ollut koskaan tulenpatsas, ei hän pyytäisi
minua puolitiehen pysähtymään.
ANNA: Poikani: etköhän nyt tee vääryyttä hänelle? Kenties on hänessäkin
mennyt muruiksi jotakin, ennen kuin hän jälleen on noin eheäksi
muodostunut. Kenties ei hänkään ole aina ollut noin kirkas, tyyni ja
onnellinen. Kenties on hänkin kerran ollut tulta-syöksevän innon
patsas, vaikka elämän kylmyys on pakottanut riehuvan rinnan liekit nyt
niin lempeinä ja lämmittävinä loimuamaan. Jääksi hän, Jumalan kiitos,
ei ole koskaan jähmettynyt. Luo vain silmäsi siihen, mitä hän täällä
Suomen kolkassa on tehnyt ja toimittanut. Nurmi nousee siinä, missä
hän on kulkenut, vilja vihertää, missä hän on kättä kääntänyt. Kylmä
sydän ei olisi koskaan voinut saada aikaan mitään sellaista. Hän
on lämmittänyt kokonaista maata, kokonaista omaa maailmaansa.
Aurinko-sydän on hän ollut tässä ajassa, vaikka hänen päivänsä nyt
painuu laskulleen. Valkean hämärän on hän jättävä jälkeensä, joka vain
vartoo toisen autuaamman aamun koittamista.
OLAVI: Mitä? Yhdytkö sinäkin häneen? Liittoudutko sinäkin minua
vastaan, äiti?--(Ylös ponnahtaen.) Niin, minä tiedän hänen työnsä, minä
tunnen, mitä hän on ollut tälle maalle.--Oman hiippansa arvon on hän
kohottanut, niin että se nyt mainitaan kunnioituksella kaikissa
pohjoismaissa. Kuninkaat ja valtaherrat kuuntelevat mielellään hänen
syvää ja valoisaa viisauttaan. Suomen ristiin rastiin on hän vaeltanut
ja levittänyt kaikkialle siunausta niin papiston kuin yhteisen kansan
keskuuteen. Turun tuomiokirkon on hän uudesta-rakentanut ja koristanut
monella kauniilla kuorolla ja kappelilla. Luostareita on hän
perustanut, sairaaloita ja majataloja asettanut, leskiä ja orpoja
avittanut ja ollut isä kaikille Suomen asukkaille.--Mutta minä nauran
hänen elämäntyölleen, minä nauran! Se on kaikki niin vähäistä, niin
surkuteltavan pientä ja tyhjänpäiväistä. Hah hah! Mitä se merkitsee?
Mitä se on olevaisuudessa? Kannattaako sen vuoksi uhrata elämä?--Hah
hah hah haa!--Ei, äiti, ei! Se mies ei ole koskaan suurta uneksinut.
(_Anna_ on edellisen aikana poistunut äänettömästi. _Olavi_ huomaa
olevansa yksin, säpsähtää ja yrittää rientää hänen jälkensä.
_Elina_ tulee.)
ELINA: Herra maisteri!... Minä en tiennyt ... minä etsin isääni.
OLAVI: Kuinka? Valvotko sinäkin vielä?--Mikä on tämä yö, jossa ei nuku
kukaan, ja tämä maa, missä ihmiset vaeltavat kuin unessa!--Sinäkin
uneksit, Elina.
ELINA: Me nukumme niin vähän kesäiseen aikaan täällä. Herra piispa
valvoo usein puoli-yöhön. Kuitenkin hän on taas ylhäällä aamun
koittaessa. Sanottiin, että isäni olisi täällä...
OLAVI: Ei, mutta minä olen täällä. Elina, menetkö?--Oliko sinulla niin
tärkeää asiaa isällesi?
ELINA: Hän aikoi kalaan Rankosen kanssa ... että teille olisi eineeksi
tuores kalakeitto.
OLAVI: Tosiaankin!--Ne kunnon kuomat.
ELINA: Niin, ja minun piti laittaa vähän evästä heille... Mutta sitten
heitä ei enää näkynyt missään... Ja minä ajattelin...
OLAVI: Että he olisivat tulleet tänne pakisemaan minun kanssani?--
(Vetäen hänet ikkunan luo.) Ei, Elina!--He ovat lähteneet jo. Näetkö,
heidän veneensä viilettää jo tuolla salmen suussa. He eivät ole
välittäneet eväästä... Elina! Katso: aamun ensimmäiset ruskot häilyvät
jo vienojen vesien päällä.
ELINA: Ne eivät tähän aikaan lakkaa koskaan häilymästä. Kun iltarusko
sammuu, nousee aamurusko. Tuolla vuoren kukkulalla lyövät ne nytkin
kättä toisilleen.
OLAVI: Niinkö?--Sinne meidän täytyy soutaa, Elina.--(Kääntyy ja katsoo
häneen.) Mutta mitä näen? Myös sinun poskesi ovat punertuneet.
ELINA: Eihän... Niin, se on aamurusko, joka jo tunkee ruutujen lävitse.
OLAVI: Ja sinun silmäsi kimaltavat niin kummallisesti... Syytätkö
siitäkin nousevaa aurinkoa? Onko se aamukastetta, Elina?
ELINA (pyyhkäisten silmäkulmaansa): Ei se ole mitään.
OLAVI: Onpas.--Sinä olet itkenyt, Elina?
ELINA: Ei, ei.
OLAVI: Oletpas. Minä näen kyynelten jälkiä poskellasi.--Sinä itket
vieläkin? Elina! Nyt juuri herahti heleä karpalo alta silmäripsen.
ELINA: Maisteri Olavi!
OLAVI: Sinä suret?--(Vetää hänet luokseen.) Miksi? Nyt sinun täytyy
kertoa kaikki minulle. Elina, olemmehan me kasvinkumppaleita. Tahi
oikeastaan: minä olen sinun vanhempi veljesi ja opettajasi.
ELINA: Minulla ei ole ollut veljeä milloinkaan.--Minä olen niin yksin,
niin yksin.
OLAVI: Eikö sinulla ole ketään leikkitoveria?--Anteeksi, ethän sinä
leiki enää. Sinähän olet suuri tyttö. Kuinka vanha olet?
ELINA: Eilen oli minun syntymäpäiväni. Minä täytin seitsemäntoista
vuotta.
OLAVI: Niinkö? Sitten pitää minun sinua oikein kädestä onnitella.--Ja
nyt istumme me tähän ikkunakulmaan ja juttelemme kuin kaksi vanhaa
ystävää.--Olemmehan me ystävät, Elina:
ELINA: Maisteri Olavi on aina ollut hyvä minulle.
OLAVI: Sinä voit sanoa vain: Olavi.--Maisteri voin minä olla muille,
sinulle olen minä ... mitä olen minä sinulle, Elina?
ELINA: Minä en tiedä.
OLAVI: Ja sinä olet niin yksin? Mutta onhan isäsi täällä, ja Rankonen
on täällä...
ELINA (hymyillen): Rankonen.
OLAVI: Niin, eikö totta, Elina: hän rakastaa sinua.--Hän rakasti sinua
jo silloin, kun minä viimeksi kävin täällä, vaikka sinä olit vain
tuollainen pikkuinen sinipiika.--Kas niin, Elina, nyt sinun täytyy
kaikki minulle suoraan ja rehellisesti tunnustaa: hän rakastaa sinua?
ELINA: Rankonen!--Kyllä hän pitää paljon minusta.
OLAVI: Ja sinä?
ELINA: Minä pidän myös paljon hänestä, vaikka en sillä tavalla kuin hän
tahtoisi... (Hymyillen.) Hän on niin hupsu!
OLAVI: Todella?--Kenties on hän jo kosinut sinua?
ELINA: On. Isäni on puhunut minulle siitä. Mutta ei siitä mitään tule.
--(Veitikkamaisesti.) Rankonen saa rukkaset.
OLAVI: Niinkö? Mitä sinulla on oikeastaan häntä vastaan, Elina? Eikö
hän ole kelpo mies?'
ELINA: On, on tietysti. Ja isäni suosii kovasti häntä.--Mutta hän ei
ymmärrä minua ollenkaan.
OLAVI: Eikö?
ELINA: Ei.--(Surumielisesti.) Eikä kukaan ymmärrä minua.--Siksi minä
olen päättänytkin mennä luostariin.
OLAVI: Luostariin? Sinä, Elina?
ELINA: Niin.--Herra piispa rakennuttaa juuri naisluostaria Raisioon.
Heti kun se on tullut valmiiksi, olen minä aikonut sinne tarjoutua.
OLAVI: Ja peittää huntuun kultaiset suortuvasi?--Oletko tarkoin
miettinyt, mitä aiot tehdä, Elina? Kenties vielä kerran kadut
päätöstäsi?
ELINA: En.--Minulla ei ole mitään iloa elämästä. Eikä kukaan kaipaa
minua.--Minä olen niin tarpeeton kaikkialla.
OLAVI: Isäsi tarvitsee sinua kuitenkin, Elina?
ELINA: Hän tulee kyllä toimeen ilman minua, koska hän jo nyt tahtoisi
työntää minut Rankoselle.--(Tuskin voiden kyyneleitään pidättää.) Minä
olen niin yksin. Ja minä olen niin onneton, niin onneton!
OLAVI: Elina!--(Hellästi.) Enkö minä siis ole sinulle mitään?--
(Iloisesti.) Nyt sinun täytyy luvata minulle, Elina, ettet koskaan
minun täällä ollessani itke enää. Me lupaamme pitää oikein hauskaa
tämän kesän.
ELINA: Kesät aina keikkuen menevät. Mutta talvet ovat niin pitkät, niin
pitkät.--Ja syksy tulee niin pian.--Jo tänään löysin minä keltaisen
lehden tarhastani.
OLAVI: Kuinka? Vaikka ruusut eivät ole auenneet?
ELINA: Niin. Se oli pudonnut puusta viime yönä. Minä tulin heti silloin
niin surulliseksi. Ja minä ajattelin: kohta on taas kaikki pimeätä ja
toivotonta.
OLAVI (uneksien): Niin, se on Suomen kesä: tuskin ovat puut kaikki
juhlaan pukeutuneet, kun jo toiset alkavat riisua itseään alastomiksi.
--Tällaisessa yössä lyövät myös kevät ja syksy kättä toisilleen.
(Vaitiolo.)
ELINA (naivisti): Mekin istumme käsi kädessä.
OLAVI: Mutta meillä on kevät, eikö totta, Elina? (Innokkaasti.) Me emme
anna vielä talven vangita vapaata tahtoamme! Ja me voitamme talven ja
me pyrimme aurinkoon ja me riennämme päivän keralla kohti suven
suloisen maita...! (Elina painaa päänsä alas.) Anteeksi!... Minä en
muistanut ... eihän sinulla ole siipiä, Elina.--(Synkistyen.) Eikä
kohta enää minullakaan.
ELINA: Nyt tekin tulitte äkkiä surulliseksi. Tekään ette ole yhtä
iloinen kuin ennen.--(Hellästi.) Miksi, herra Olavi?
OLAVI: Ei se ole mitään, minä tulin vain ajatelleeksi... (Pyyhkäisten
pois raskaat ajatukset otsaltaan.) Siis on meillä vain tuokio, Elina.
Nyt on meillä kuitenkin kesä, eikö totta? Ja me tahdomme pitää oikein
hauskaa tänä kesänä.--Sanopas, mitä sinä nyt ajattelet.
ELINA (arasti): Minä ajattelen: herra Olavi lähtee pian pois.
OLAVI: Hm. (Kuin itsekseen.) Niin aivan pian ei se ehkä sentään
tapahtune.--Toivoisitko sinä minun jäävän tänne, Elina?
ELINA: Minun toivoni ei taida siihen asiaan paljoa vaikuttaa.
OLAVI: Ehkä. Ehkä kuitenkin.--Katso: nyt ovat sinun poskesi kokonaan
punertuneet.
ELINA (peittäen silmänsä käsivarrellaan): Niin, kun rusko on kohonnut
korkeammalle...
OLAVI: Mikä kaunis suu sinulla on, Elina!--Oletko syönyt mansikoita?
Luuletko, että löytäisimme niitä, jos lähtisimme auringon nousua
kukkulalta katsomaan?
ELINA: Minä en tiedä.
OLAVI: Ja jos minä jäisin tänne? Olisiko se sinulle mieleen, Elina?
Jäisin koko syksyksi, koko talveksi, kenties koko toiseksi kesäksikin.
Mitä siitä sanoisit? Olisitko sinä iloinen siitä?
ELINA: Olisin. (Hiljaa.) Olisin siihen saakka kuin toinen syksy tulee.
OLAVI: Mutta--jos minä jäisin tänne--ijäksi?
ELINA (tuskin kuuluvasti): Silloin olisin minä ijäti onnellinen.--
(Vaitiolo.) Nyt päivä nousee.
OLAVI: Ja nyt minä suutelen sinua, Elina.