Kirjastohuone Kuusiston linnassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta.
Ikkuna vasemmalla. Pöytä, karmituoleja. _Maunu Tavast_ lukee. Kirkas
kesä-illan valaistus.
Ovi oikealta avautuu hiljaa. _Martti_ kaniikki tulee saattaen sisälle
Annan, viittaa lukevaan vanhukseen ja poistuu äänetönnä. _Anna_ jää
ovensuuhun seisomaan.
MAUNU TAVAST (lukee): »Mutta vielä muuta tapahtui minulle, vielä
merkillisempää; itse minun rakkauteni muuttui hulluudeksi, niin että se
luopui siitä, mitä se yksin halasi, luopui toivosta koskaan enää sitä
saavuttaa. Tämä tapahtui silloin, kun minä kuuliaisena sinun tahdollesi
koetin muuttaa sydämeni yhdessä pukuni kanssa osoittaakseni sinulle,
että sinä yksin olit herra minun ruumiini niinkuin sielunikin. Mitään
muuta en minä sinulta etsinyt, jumala sen tietää, kuin sinua itseäsi--»
ANNA: Jumala sen tietää: »Sinua yksin minä halasin, en sitä, mikä sinun
omaasi oli. En avioliittoa, en huomenlahjaa minä odottanut--»
MAUNU TAVAST (ylös ponnahtaen): Mitä kuulen?
ANNA (jatkaen): »En omaa himoani enkä tahtoani koettanut tyydyttää,
vaan sinun, sen kyllä tiedät. Kaikukoon sinulle nimi puoliso pyhemmältä
ja kunniallisemmalta, minulle soi sentään soreammalta olla sinun
lemmittysi tai--älä lue sitä viaksi minulle--sinun porttosi ja sinun
rakastajattaresi.»
MAUNU TAVAST: Kuka olet, outo nainen, joka astut kammiooni näin myöhään
ja jatkat lukuani siitä, mihin minä lopetan? Puhu!
ANNA (syösten hänen jalkoihinsa): Köyhä nunna olen Wadstenan
luostarista, joka on tullut tuon pitkän matkan langetakseen sinun
jalkoihisi ja saadakseen sinulta lohdutusta, Suomen suuri piispa,
sydämensä ankarassa tuskassa ja ahdistuksensa.
MAUNU TAVAST: Ah, minä muistan. Martti kaniikki mainitsi minulle äsken
sinusta.--Kuka olet? Varmaan on sinulla joku suosituskirja minulle
abbedissaltasi?
ANNA: Salli minun ensin suudella sitä kättä, jota tuhannet uskovaiset
siunaavat Suomen erämaissa!
MAUNU TAVAST (kohottaen hänet ylös): Nouse!--(Saattaa hänet
nojatuoliin.) Istu!--Sinä tunnet kirjan, jota luin äsken?
ANNA: Olen joskus selaillut sitä.
MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat
hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden
viljelystä. Sinä luet latinaa?
ANNA: Vain vähäisen.
MAUNU TAVAST (hymyillen): Jos kerran osaat muistostasi Abaelardin ja
Heloisen kirjeenvaihdon, ei latinantaitosi niin aivan puutteellinen
liene. Iloitsen siitä, sisar.
ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni
niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.
MAUNU TAVAST: Jospa kaikki hiippakuntani papit olisivat edes yhtä
oppineita!--(Kuin itsekseen.) No niin, he edistyvät, he ahkeroivat,
vähitellen, vähitellen.--Sinulla oli varmaan joku erikoinen asia
minulle?
ANNA: On.
MAUNU TAVAST: Abbedissasi tahtoo arvattavasti tiedustella, kuinka on
sen uuden naisluostarin laita, jota täällä par'aikaa paljolla työllä ja
suurilla uhrauksilla rakennutan Raision pitäjään?
ANNA: Jumalan ja Pyhän Annan kunniaksi?
MAUNU TAVAST: Niin. Olen ollut siitä pitkässä kirjevaihdossa
abbedissasi kanssa. Hän on osoittanut suurta suopeutta aikeilleni ja
antanut minulle monta hyvää neuvoa, joista täten jo nyt pyydän hänen
lähettiläälleen esiinkantaa sulimmat kiitokseni. (Kumartaa keveästi.)
ANNA vastaa vaieten kumarrukseen.
MAUNU TAVAST: Työ edistyy tosin hitaasti, sillä tiedä, sisar, Suomen
kirkko on köyhä ja meillä on juuri nyt ollut paljon kustannuksia noiden
monien tulipalojen tautta, jotka ovat sekä Koroisten piispankartanon
että Turun Vanhan tuomiokirkon hävittäneet. Mutta maat olen minä jo
aikoja sitten ostanut luostaria varten asemies Juhana Inkoselta ja
toivon, että kaikki on oleva valmista ensi herrainpäiville, jotka
varmaan tulevat antamaan sille asianmukaisen vahvistuksensa.--
Abbedissasi toivoo epäilemättä edelleenkin, että siitä muodostuisi
birgittalaisluostari?
ANNA (hiljaa): Minä en tiedä.
MAUNU TAVAST: Kuinka?--Niin, Jumala varjelkoon minua Pyhän Birgitan
elämäntyötä millään muotoa halventamasta. Hänen ajatuksensa oli kaunis,
hyvin kaunis: kaksi sukupuolta saman katon alla, tukien toisiaan
pyhässä pyrkimyksessä Jumalan yhteyteen. Mutta suo anteeksi, sisar,
minä en luota siihen.
ANNA: Piispa Maunu Tavast: minä en ole tullut puhumaan sinun kanssasi
Raisioon rakennettavasta naisluostarista.
MAUNU TAVAST: Etkö?--Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle
mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar
yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä
päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot
ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina
olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan
tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa... Ei, sisar, minä
en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.
ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.
MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?
ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut
minut Suomen rantoja lähestymään.
MAUNU TAVAST: Niinkö?--(Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta
omalta maaltasi?
ANNA: En.
MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin
itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle
jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.
ANNA: Turhaan?
MAUNU TAVAST: Mitä sanoin?--Tietysti ei se ollut turha.
ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?
MAUNU TAVAST (vitkaan): Minä olen saanut sieluni kirjavat kipinät
sammumaan.--(Kuin karkoittaen ajatuksensa.) Nyt olet tullut varmaankin
Turkuun Pyhän Henrikin haudalla rukoilemaan?
ANNA: Olen tullut Suomen piispan luokse Kuusistoon. Hän yksin voi antaa
levon sielulleni.
MAUNU TAVAST: Minä olen vaivainen syntinen ihminen, joka en voi antaa
muuta kuin mitä Jumala itse minulle kaikkihyvyydessään lahjoittaa.
Mutta kenties voisin antaa sinulle voimaa kärsimään.
ANNA: Minä en kestä kärsiä enää. Jumala kaikkivaltias on minun voimani
ja väkeni maahan musertanut.
MAUNU TAVAST: Ihmisen kyky kärsiä on mittaamaton. (Vaitiolo.) Sinä
tahdot itsesi minulle ripittää?
ANNA: Niin. (Hiljaa.) Minä en ole voinut tehdä sitä muille kenellekään.
MAUNU TAVAST: Polvistu siis ja tunnusta syntisi minulle niinkuin Herran
Jumalan palvelijalle. Varmaan on katuvainen sydän kaunein lahja, minkä
me maan tomusta voimme Hänelle tuolla ylhäällä ojentaa.
ANNA (polvistuen): Minun syntini ovat suuret.
MAUNU TAVAST: Olen tottunut ihmis-erheitä kuulemaan.--Tahdotko ripittää
itsesi tuntemattomana?
ANNA: Jos sinä sen sallit, isä.
MAUNU TAVAST: Puhu siis Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä!
(Peittäen silmänsä kädellään.) Hän näkee, mitä me emme näe. Hän on
kuuleva sydämesi äänen salaisimman. (Vaitiolo.)
ANNA: Minä olin nuori. Minä rakastin.
MAUNU TAVAST: Niin.
ANNA: Minä rakastin miestä, joka oli kaikilla inhimillisillä hyveillä
varustettu. Ylhäinen suvultaan, etevä opiltaan, ritari ryhdiltään ja
käytökseltään.
MAUNU TAVAST: Niin. Ja tuo mies?
ANNA: Oli pappi. Suuri tulevaisuus odotti häntä kirkon palveluksessa.
Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsi korkeammalle. Europan kuuluisimmat
yliopistot tahtoi hän haastaa kilpasille kuulemaan korkeata oppiaan ja
väkevää väittelytaitoaan.
MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kuinka?--(Pidättää itsensä.) Sinä lankesit
ja hän sinun kerallasi?
ANNA: Niin. Ei ruumiin siveys, vaan sielujen pyhä yksinkertaisuus
yhdisti meidät.
MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä tiedän: te kuvittelitte toisenne
täydellisiksi.
ANNA: Hän oli täydellinen. Sitä en minä yksin sanonut, koko maailma
kertoi sitä minun kerallani. Sillä ei ollut hänen kaltaistaan Suomen
pappien seassa...
MAUNU TAVAST: Suomen?
ANNA: Niin, ja hänen hurskautensa maine oli jo silloin suuri kautta
kaikkien pohjoismaiden.
MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kenestä puhut minulle?