ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kirjastohuone Kuusiston linnassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta.

Ikkuna vasemmalla. Pöytä, karmituoleja. _Maunu Tavast_ lukee. Kirkas

kesä-illan valaistus.

Ovi oikealta avautuu hiljaa. _Martti_ kaniikki tulee saattaen sisälle

Annan, viittaa lukevaan vanhukseen ja poistuu äänetönnä. _Anna_ jää

ovensuuhun seisomaan.

MAUNU TAVAST (lukee): »Mutta vielä muuta tapahtui minulle, vielä

merkillisempää; itse minun rakkauteni muuttui hulluudeksi, niin että se

luopui siitä, mitä se yksin halasi, luopui toivosta koskaan enää sitä

saavuttaa. Tämä tapahtui silloin, kun minä kuuliaisena sinun tahdollesi

koetin muuttaa sydämeni yhdessä pukuni kanssa osoittaakseni sinulle,

että sinä yksin olit herra minun ruumiini niinkuin sielunikin. Mitään

muuta en minä sinulta etsinyt, jumala sen tietää, kuin sinua itseäsi--»

ANNA: Jumala sen tietää: »Sinua yksin minä halasin, en sitä, mikä sinun

omaasi oli. En avioliittoa, en huomenlahjaa minä odottanut--»

MAUNU TAVAST (ylös ponnahtaen): Mitä kuulen?

ANNA (jatkaen): »En omaa himoani enkä tahtoani koettanut tyydyttää,

vaan sinun, sen kyllä tiedät. Kaikukoon sinulle nimi puoliso pyhemmältä

ja kunniallisemmalta, minulle soi sentään soreammalta olla sinun

lemmittysi tai--älä lue sitä viaksi minulle--sinun porttosi ja sinun

rakastajattaresi.»

MAUNU TAVAST: Kuka olet, outo nainen, joka astut kammiooni näin myöhään

ja jatkat lukuani siitä, mihin minä lopetan? Puhu!

ANNA (syösten hänen jalkoihinsa): Köyhä nunna olen Wadstenan

luostarista, joka on tullut tuon pitkän matkan langetakseen sinun

jalkoihisi ja saadakseen sinulta lohdutusta, Suomen suuri piispa,

sydämensä ankarassa tuskassa ja ahdistuksensa.

MAUNU TAVAST: Ah, minä muistan. Martti kaniikki mainitsi minulle äsken

sinusta.--Kuka olet? Varmaan on sinulla joku suosituskirja minulle

abbedissaltasi?

ANNA: Salli minun ensin suudella sitä kättä, jota tuhannet uskovaiset

siunaavat Suomen erämaissa!

MAUNU TAVAST (kohottaen hänet ylös): Nouse!--(Saattaa hänet

nojatuoliin.) Istu!--Sinä tunnet kirjan, jota luin äsken?

ANNA: Olen joskus selaillut sitä.

MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat

hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden

viljelystä. Sinä luet latinaa?

ANNA: Vain vähäisen.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Jos kerran osaat muistostasi Abaelardin ja

Heloisen kirjeenvaihdon, ei latinantaitosi niin aivan puutteellinen

liene. Iloitsen siitä, sisar.

ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni

niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.

MAUNU TAVAST: Jospa kaikki hiippakuntani papit olisivat edes yhtä

oppineita!--(Kuin itsekseen.) No niin, he edistyvät, he ahkeroivat,

vähitellen, vähitellen.--Sinulla oli varmaan joku erikoinen asia

minulle?

ANNA: On.

MAUNU TAVAST: Abbedissasi tahtoo arvattavasti tiedustella, kuinka on

sen uuden naisluostarin laita, jota täällä par'aikaa paljolla työllä ja

suurilla uhrauksilla rakennutan Raision pitäjään?

ANNA: Jumalan ja Pyhän Annan kunniaksi?

MAUNU TAVAST: Niin. Olen ollut siitä pitkässä kirjevaihdossa

abbedissasi kanssa. Hän on osoittanut suurta suopeutta aikeilleni ja

antanut minulle monta hyvää neuvoa, joista täten jo nyt pyydän hänen

lähettiläälleen esiinkantaa sulimmat kiitokseni. (Kumartaa keveästi.)

ANNA vastaa vaieten kumarrukseen.

MAUNU TAVAST: Työ edistyy tosin hitaasti, sillä tiedä, sisar, Suomen

kirkko on köyhä ja meillä on juuri nyt ollut paljon kustannuksia noiden

monien tulipalojen tautta, jotka ovat sekä Koroisten piispankartanon

että Turun Vanhan tuomiokirkon hävittäneet. Mutta maat olen minä jo

aikoja sitten ostanut luostaria varten asemies Juhana Inkoselta ja

toivon, että kaikki on oleva valmista ensi herrainpäiville, jotka

varmaan tulevat antamaan sille asianmukaisen vahvistuksensa.--

Abbedissasi toivoo epäilemättä edelleenkin, että siitä muodostuisi

birgittalaisluostari?

ANNA (hiljaa): Minä en tiedä.

MAUNU TAVAST: Kuinka?--Niin, Jumala varjelkoon minua Pyhän Birgitan

elämäntyötä millään muotoa halventamasta. Hänen ajatuksensa oli kaunis,

hyvin kaunis: kaksi sukupuolta saman katon alla, tukien toisiaan

pyhässä pyrkimyksessä Jumalan yhteyteen. Mutta suo anteeksi, sisar,

minä en luota siihen.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: minä en ole tullut puhumaan sinun kanssasi

Raisioon rakennettavasta naisluostarista.

MAUNU TAVAST: Etkö?--Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle

mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar

yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä

päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot

ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina

olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan

tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa... Ei, sisar, minä

en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.

MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?

ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut

minut Suomen rantoja lähestymään.

MAUNU TAVAST: Niinkö?--(Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta

omalta maaltasi?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin

itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle

jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.

ANNA: Turhaan?

MAUNU TAVAST: Mitä sanoin?--Tietysti ei se ollut turha.

ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (vitkaan): Minä olen saanut sieluni kirjavat kipinät

sammumaan.--(Kuin karkoittaen ajatuksensa.) Nyt olet tullut varmaankin

Turkuun Pyhän Henrikin haudalla rukoilemaan?

ANNA: Olen tullut Suomen piispan luokse Kuusistoon. Hän yksin voi antaa

levon sielulleni.

MAUNU TAVAST: Minä olen vaivainen syntinen ihminen, joka en voi antaa

muuta kuin mitä Jumala itse minulle kaikkihyvyydessään lahjoittaa.

Mutta kenties voisin antaa sinulle voimaa kärsimään.

ANNA: Minä en kestä kärsiä enää. Jumala kaikkivaltias on minun voimani

ja väkeni maahan musertanut.

MAUNU TAVAST: Ihmisen kyky kärsiä on mittaamaton. (Vaitiolo.) Sinä

tahdot itsesi minulle ripittää?

ANNA: Niin. (Hiljaa.) Minä en ole voinut tehdä sitä muille kenellekään.

MAUNU TAVAST: Polvistu siis ja tunnusta syntisi minulle niinkuin Herran

Jumalan palvelijalle. Varmaan on katuvainen sydän kaunein lahja, minkä

me maan tomusta voimme Hänelle tuolla ylhäällä ojentaa.

ANNA (polvistuen): Minun syntini ovat suuret.

MAUNU TAVAST: Olen tottunut ihmis-erheitä kuulemaan.--Tahdotko ripittää

itsesi tuntemattomana?

ANNA: Jos sinä sen sallit, isä.

MAUNU TAVAST: Puhu siis Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä!

(Peittäen silmänsä kädellään.) Hän näkee, mitä me emme näe. Hän on

kuuleva sydämesi äänen salaisimman. (Vaitiolo.)

ANNA: Minä olin nuori. Minä rakastin.

MAUNU TAVAST: Niin.

ANNA: Minä rakastin miestä, joka oli kaikilla inhimillisillä hyveillä

varustettu. Ylhäinen suvultaan, etevä opiltaan, ritari ryhdiltään ja

käytökseltään.

MAUNU TAVAST: Niin. Ja tuo mies?

ANNA: Oli pappi. Suuri tulevaisuus odotti häntä kirkon palveluksessa.

Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsi korkeammalle. Europan kuuluisimmat

yliopistot tahtoi hän haastaa kilpasille kuulemaan korkeata oppiaan ja

väkevää väittelytaitoaan.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kuinka?--(Pidättää itsensä.) Sinä lankesit

ja hän sinun kerallasi?

ANNA: Niin. Ei ruumiin siveys, vaan sielujen pyhä yksinkertaisuus

yhdisti meidät.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä tiedän: te kuvittelitte toisenne

täydellisiksi.

ANNA: Hän oli täydellinen. Sitä en minä yksin sanonut, koko maailma

kertoi sitä minun kerallani. Sillä ei ollut hänen kaltaistaan Suomen

pappien seassa...

MAUNU TAVAST: Suomen?

ANNA: Niin, ja hänen hurskautensa maine oli jo silloin suuri kautta

kaikkien pohjoismaiden.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kenestä puhut minulle?

Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast · 第 49 / 59 题