SINIKKA: Äiti! Voitko pahoin?
KERTTU: St!--Hän seisoo siellä.
SINIKKA: Kuka?
KERTTU: Isäsi. Lalli.--(Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa,
huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves
kädessään.
INKO: Miksi hän ei tule tupaan?
SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö--minä--ja käsken hänet--sisälle?
KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse.--(Väristen.) Hän on
kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen... Nyt hän liikahtaa, hän
tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä ... nyt katsoo hän
tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää
kasvonsa käsillään.)
SINIKKA: Eikö?--Kuka se on?
KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja
vääristyneet.
INKO: Kuolema se on.--(Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan.
(Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, _Lalli_ näkyy kynnyksellä,
piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.)
KERTTU (hitaasti): Miksi--et tule sisälle?
LALLI etenee mykkänä ovensuuhun.
KERTTU: Isä!
LALLI: Terve taloon.
INKO: Hän tappaa!
LALLI (laskien kirveen kädestään): En minä--tapa ketään. (Puhuu
jäykästi, harvakseen, kasvot liikkumattomina. Hänen äänensä on
soinnuton ja kumea, hänen katseensa harhailee ikäänkuin hän ei tuntisi
tupaa eikä läsnäolijoita.)
KERTTU: Lalli! _Mitä olet tehnyt_?
LALLI pudistaa päätään hitaasti.
KERTTU: Kaadoitko karhun?
LALLI: Tapoin jalon tenavan.
SINIKKA (lähestyen arasti häntä): Isä!
LALLI (päätään nyykähyttäen): Sinikka!--(Äkisti.) Ei, ei, minun täytyy
pois! Ennen kuin _hän_ tulee.
KERTTU: Kuka?
LALLI: Hän--etkö kuule?
INKO (rohkaistuen toisen hädästä): Ajaako--sinuakin--joku takaa?
LALLI (kuuntelee): Ei. Hän ei vielä löytänyt minua. Hän ei nähnyt
jälkiäni. Hän ajaa ohitse.--(Hengähtää, hänen jännityksensä herpautuu;
valittavalla äänellä.) Missä olen? Miksi ei kukaan anna minulle juoda?
KERTTU tarjoaa haarikan hänelle.
LALLI juo ahnaasti.
KERTTU: Mistä tulet? Missä olet ollut?
LALLI (tarjoten haarikan hänelle) En tiedä. Metsä otti minut.
KERTTU: Metsä?
LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani.
KERTTU: Sinä edellä menit? Minne?
LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat.--Oli niinkuin olisi
maailma loppunut ... ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä ... ja
huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä:
»Kaikkivalta! Kaikkivalta!»
KERTTU: Kuka huusi?
LALLI: _Minä_.--Oma ääneni se oli.--Minä olin yksin.--(Väristen.)
Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin,
huusin niin paljon kuin jaksoin: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»
KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut.
LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät.
Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli
jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on.--(Tarttuu
päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori.
Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä?
(Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo.
_Kerttu_ peittää kasvonsa.)
SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin?
LALLI (säpsähtäen): Lakinko?
SINIKKA: Miksi pidät sitä päässäsi? Anna, minä otan sen pois.
LALLI: Ei, ei.
SINIKKA: Se on niin ruma. Etkö anna minun ottaa sitä?
LALLI: Se ei lähde. Se on kasvanut kiinni päähän.
SINIKKA: Kiinni?
LALLI: Olen koettanut ottaa sitä pois.--(Kauhulla.) Tukka ja päänahka
mukana tulevat.
SINIKKA: Hyytynyttä verta se on. Minä sulatan sen.--(Pyyhkii Lallin
ohimoita ja ottaa lakin hänen päästään.) Kas niin, nythän taas olet
isäni entinen.
LALLI vaipuu väsyneenä rahille.
(Vaitiolo.)
INKO: Oletko tappanut pyhän miehen?
LALLI (raukeasti): En muista. Korvani koskena humisevat.--(Tarttuu
päähänsä, on näkevinään veripisaroita kädellään.) Verikoskena!
Verikoskena!
KERTTU (kyyneliensä välistä): Miksi ne eivät antaneet hänen olla
rauhassa? Nyt ne ovat tehneet hänet murhamieheksi!
LALLI: Lapinkorpi sen teki, Kaikkivalta kohotti kirveheni--Siellä istuu
nyt pyhä mies, ajelee yksin huurteisessa aamuhämärässä.--(Kauhulla.)
Hän etsii päätään.--Kuuletteko? Kulkusia! Hän tulee tännepäin.
SINIKKA purskahtaa itkuun ja kätkee päänsä Ingon olkaa vasten.
KERTTU: Jumalani! Jumalani!
LALLI (kuuntelee): Hän pysähtyy.--Nyt hän on kartanolla. Nyt hän
tarttuu eteisen oveen.--(Suurimmalla kauhulla.) Hän tulee tupaan! Hän
tahtoo ottaa oman pääni minulta!
(Kohottaa toisen käsivarren ikäänkuin suojakseen.
Tuvan ovi aukenee äänettömästi.)
LALLI (nyykähyttäen päätään ovelle päin): Minä tulen.
SINIKKA: Isä! Eihän siellä ole ketään.
LALLI: Kas, hiiret! (Osoittaa permannolle.) Niin paljon hiiriä. Yksi,
kaksi, kolme, kaikkipa nuo näkyvät olevankin.--(Väistyen.) Ne jyrsivät
minun varpaitani!
SINIKKA: Isä! Isä!
KERTTU: Herra on hänen järkensä valon sammuttanut.
LALLI: Ne tulevat tännekin. Ne kiipeävät pitkin kylkiluitani.
(Väistyen.) Pois! Näettekö! Niitä on tuhansia. Tuo, valkea, tuo
punainen, tuo harmaa ... kiskiskis... Kunne kätkeydyn heiltä?
INKO (itsekseen): Kurja mies!