KERTTU: Lienet avantoon ajanut? Silloin on sinulla kiukka lähtö tästä
talosta.
SINIKKA: Kunne kyyditsit pyhän miehen?
INKO (kalistaen hampaitaan): Kuolemaa kyydinnyt olen, Manan matkamiestä
opastanut--
KERTTU: Lienee missä päänsä täyteen juonut. Huulet tyhjää höpisevät,
silmät päässä pyörivät kelvottomalla.
SINIKKA: Äiti, etkö näe, että hän on henkitoreissaan?
KERTTU: Hän! Ei hänestä henki niin hevillä lähde.--(Ärjäisten.) Minne
hevosen jätit, hirtehinen!
SINIKKA: Inko, armas Inkoseni, voitko puhua?
INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset, jos tietäisitte...
KERTTU (säpsähtäen): Onko jotakin tapahtunut?
SINIKKA: Kohtasiko taatto teidät?
KERTTU: Etkö sinä saa suutasi auki? Puhu!
INKO: Hirveitä tapahtunut on. Tuoni tiellä vastaan tuli, kirves kiiluva
kädessä talvitietä hiihti...
SINIKKA: Isä se oli.
KERTTU: On voinut joku muukin olla.
INKO: Ei ollut ihmisen näköinen se. Pää pilviä piteli, _taivas myrskynä
perässä tuli_.
KERTTU: Lie ollut Lappi hiihtämässä.
SINIKKA: Varmaan oli korven Kaikkivalta kulkemassa.
INKO: Kuolema se oli. Vihurina vastaan vihelsi.--(Lokattavin leuvoin.)
Näin minä kirveen välkähtävän...
SINIKKA: Äiti! Äiti!
KERTTU: Kerro!
INKO: Henkeni hädässä huusin. Kuulin selvään, kuinka hän pyörähti
kannaksille. Minä hevosta hoputin, Köyliön järven jäällä se kuoliaaksi
kaatui.
KERTTU: Hevonen? Ristus ja Maaria! Siitä ei Lalli sinulle hyvää laula.
INKO: Siinä vasta tohdin jälelleni katsahtaa...
KERTTU: Noh?
SINIKKA: Hyvä, että hengissä pääsit.
INKO (vavisten): Silloin näin kuollutta miestä kyydinneeni.
KERTTU: Kuinka?
INKO: Siinä körötti reen perässä pyhä mies, kaapuunsa käärittynä, kuten
oli lähtiessä tuohon istahtanut.--(Jälleen kauhun vallassa.) _Mutta
hänellä ei ollut päätä_!
KERTTU: Häh?
SINIKKA: Ei päätä?
INKO: Sen oli kuolema ottanut häneltä.--(Peittää kasvonsa.) Jo oli
vainaja varsin jähmettynyt...
(Vaitiolo.)
KERTTU: Kumma on kuulijankin.--Et tuota uneksinut liene?
INKO: Näin sen näillä silmilläni.--Siellä hän vieläkin värjöttänee,
autiolla järvenselällä, purku yöllinen ympärillä.
SINIKKA: Ihme, että itse pelastuit!
INKO: Minä tiepuoleen poikkesin, juoksin kuin huutavan hukan edessä,
lankesin, nousin, lankesin, jouduin aina samoille jälilleni. Niin
vihdoin talon aukean laidasta häämöttävän näin... Tuohon tuuperruin!
(Vaitiolo.)
SINIKKA: Äiti!
KERTTU: Mitä?
SINIKKA: Isä on tappanut hänet!
INKO: Kuolema sen teki.--(Vaitiolo.) Eikö Lalli ole kotona?
KERTTU: Ei.
INKO: Metsällekö meni? Voi poloista miestä!
KERTTU: Polompi itse lienet.
INKO: Voi poloista miestä, sanon, joka tässä jumalan ilmassa ulkoisalla
on. Siellä taivas kaikki noidannuolia suhisee... Tokko tästä tohtinen
kotimajallekaan?
SINIKKA: Voithan meille jäädä.
INKO: Lieneekö minulle tilaa tässä talossa?
KERTTU (avaten ikkunaluukun): Johan nyt joutavoit! Myrsky on tauonnut,
tuisku lakannut. Aamutähdet jo kalpenevat. Pian paistaa päivä
heleästi.--(Äkkiä kuiskaten.) St! Hiljaa!
SINIKKA: Mitä, äiti?