_Lalli_ istuu lautsalla pöydän päässä. _Tuura_ häntä vastapäätä
rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä
oikein, mistä alottaa. Vaitiolo.
LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet?
TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta.
(Vaitiolo.)
LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies?
TUURA: Jo on lähtenyt sieltä.
LALLI: Turkuunko takaisin lähti?
TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa.--Tahtoi tavata Lallia.
LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta?
TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä
ole antanut kastaa itseäsi.
LALLI: Annoitko sinä?
TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi!--ja pääseehän tuosta lähteessä
peseytymällä.
LALLI: Saattaa päästä.
(Vaitiolo.)
TUURA: Sinun vaimosi on kastettu?
LALLI: On.
TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni?
LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt
ristimään?
TUURA: En. Toiset ovat asiani.--(Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi
pielessä. Kuka hän oli?
LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni.
TUURA: Aiotko antaa omasi?
LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran
yhtä köyttä vetävät, näetsen.
(Vaitiolo.)
TUURA: Itse sinä et metsästä enää?
LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen.
TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis?
LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen
perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä
pilkkeet emännällekin pirahtelevat.
TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli!
LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi.
TUURA: Sanoitko jotakin?
LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä,
talvella ei tarkene.
TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi!
LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä.
TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei?
LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta.
TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt?
LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää.
TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään.
LALLI (kolkosti): Niin.
TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi?
LALLI: En heitä rakasta.
(Vaitiolo. _Lalli_ nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle.
Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa
hänen kasvoilleen. _Tuura_ seuraa häntä ja laskee kätensä hänen
olalleen.)
TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on
murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat
sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi,
tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia.
LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin
mies talonsa rakentaa. _Siitä_ naapurista emme pääse, vaikka minne
muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)
TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen...
LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.
TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta
haukahtavan...
LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.
TUURA: Siellä oli joku.--Sitten tuli niitä useampia.
LALLI (synkästi): Saattoi tulla.
(Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa
koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan.
_Tuura_ etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)
TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.
LALLI: Enkö?--(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin
turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)
TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille
eksyy. Mutta et etempänä käy.
LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi.
TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi?
LALLI: En.
(Vaitiolo.)
TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta
niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee
peninkulmasi kuuluville.
LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole.
(Vaitiolo.)
TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja
yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän
tiensä sinun perästäsi.--Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli.
LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää?
TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni.
LALLI: En!
TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä.
LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että
asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä?
Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö?
TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi?
LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan.
(Vaitiolo. _Lalli_ tuijottaa synkkänä tuleen.
_Tuura_ on istunut pöydän luo.)
TUURA: Merkillinen mies sinä olet, Lalli. Et tajua ajan nykyisen
merkkejä.
LALLI (ylenkatseellisesti): Mitkä ne ovat?
TUURA: Että ihmisten tulee yhtyä, käsi kädessä käydä. Ei elää erillään,
kuten pedot metsässä, vaan toimittaa yhdessä yhteiset tuumansa ja
asiansa.
LALLI: Elän niinkuin isätkin elivät.
TUURA: Siinäpä se. Aika on vierähtänyt sinun ohitsesi.
LALLI (harvakseen): Minä arvaan oman tilani, annan arvon toisellekin.
TUURA: Sen jokainen tietää.--(Vaitiolo.) Et sinä käy heimon käräjissä,
et kihlakunnan yleisissä kokouksissa. (Varovasti.) Turhaan tänne
tuonaan, kun Ristin soturit maahan tulivat, arpakapulankin kansan
päämiehet lähettivät.
LALLI (kärsimättömästi): No, tuosta minä olen saanut kuulla--
arpakapulasta!
TUURA (puoli-ääneen): Saatpa kuulla siitä vielä enemmän.--(Varovasti.)
Et noussut sotaan silloin, kun koko heimo nousi...
LALLI (ylpeästi): Siksipä minua ei voitettukaan heimon keralla.
TUURA: Mutta siitä kantavat nyt kaunaa sinulle kylän miehet...
LALLI: Kantakoot!--Kapuloikoot!
TUURA: Ja siksi sinun elosi tästä lähtien on tuleva yhä
yksinäisemmäksi.
LALLI: Minä en ole heidän vaivaisensa.
(Etenee keskilattialle. Vaitiolo.)
TUURA (itseään osoittaen): Yksi ystävä sinulla vielä on...
LALLI: Niin. Tietäjä Kaikkivalta Lapinkorvessa.
TUURA (hetken vaitiolon jälkeen): Mutta onko hänkään enää sinun oikea
ystäväsi?
LALLI (käännähtäen): Mistä niin päätät?
TUURA: Yhä harvemmin kuulut enää käyvän häntäkin katsomassa.
LALLI: Ei ole hyvä häiritä tietomiestä.
TUURA: Tokkohan tuo nyt lienee oikea syy? Ethän kuulu kunnioittavan
enää hänen taikojaan.
LALLI: Enkö?--(Painavasti.) Täällä kuuluu niin paljon.
TUURA: Vaimosi on sitä kertonut meillä käydessään.--Et uhraa jumalille,
et esivanhempien menoja pyhinä pidä. Suvun suurissa lyylijuhlissa et
ennenkään käynyt, mutta annoit toki antisi maahisille ja lauloit laulun
metsälle mennessäsi.
LALLI (piloillaan): Entäpä minäkin olisin ottanut uuden jumalan, kuoma?
TUURA: Tuota voit sinä puhua tuhmemmille.--Vanhoihin jumaliin sinä et
usko enää, uusia sinä olet liian ylpeä lähestymään.
LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille
matka.
TUURA: Entäpä tulevatkin kerran?
LALLI: Ketkä?--(Naurahtaen.) Jumalatko!
TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi.
LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat--? Kolkuttavat--?
TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin
Kiesus.
LALLI: Sepä olisi--!
(Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. _Tuura_ nousee ja lähestyy
häntä.)
TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli.
LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin.
TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia!
LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani.
TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat.
LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat!
TUURA: Entä sitten?--Ei vara venettä kaada.
LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies!
TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät
sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi.
LALLI: Mutta meren keskellä _mies_.
TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta
pakkasessa.--Mekin olimme ystävät ennen.
LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani.
TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua.
LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos
itseni tunnen.
TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi.
LALLI (ylpeästi): _Minä_ olen _minä_.
TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia.
LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta.
TUURA: Niitä lienevät.--(Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta.
LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi
tarpeikseni.
TUURA: Mitä sanot?--(Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset,
varaväkevät?
LALLI: Tiedän, mikä on elämä.
TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn?
LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa.
TUURA: Etteivät pysty väkivasamat?
LALLI (harvakseen): Että kestää hän kuormat kohtalonsa.
TUURA: Älähän!--(Anelevasti.) Etkö sanoisi minulle sitä?
LALLI: Sanoisin, et ymmärtäisi.--Ne loitsut neuvoo vain Lapinkorpi.
TUURA: Sen äärellä asut.--(Huokaisten.) Mutta ei ole minusta tietäjiin.
(Vaitiolo. _Lalli_ on edellisen aikana siirtynyt vasemmalle
etualalle. _Tuura_ taempana oikealla.)
LALLI (kuin itsekseen): Puut puhuvat siellä. Vaarat kaikki vastaan
kumahtelevat.
TUURA: Kunko kulkee Kaikkivalta?
LALLI: Koska ihminen yksin vaeltaa.
TUURA (epäröiden): Ja hän ymmärtää--mitä puut puhuvat?
LALLI: Hän oppii omansa muiden omasta erottamaan.
TUURA: Niinkö?--(Miettii.) Mitä hyötyä hänellä siitä voi olla?
LALLI (kääntyy ja luo häneen läpitunkevan silmäyksen): Se, että hän
tulee toimeen omillaan.
TUURA: Niinkö? (Miettii.) En tule tuosta hullua hurskaammaksi.
LALLI (hymyillen hiljaa): Hullut ne juuri ovatkin hurskaat.
TUURA (naurahtaen): Niitä ei kynnetä, ei kylvetä...
LALLI (kaksimielisesti): Ei. _Ne_ kasvavat omasta itsestään.
(Vaitiolo.)
TUURA: Nuoko neuvoi sinulle Kotavuoren ukko?
LALLI: Elämä takoi, Kotavuori karkaisi teräksen.
TUURA: En ole käynyt Kotavuorella. Sanotaan, että sen alla on kuilu
mittaamaton.
LALLI: Sen partaalla seisonut olen.
TUURA: Eikö huimaissut päätäni? Etkö syöksynyt syvyyteen?
LALLI (hymyillen kaksimielisesti): Se on kaikkien meidän osamme kerran.
(Vaitiolo.)
TUURA (huokaisten): Jumalat ja ihmiset sinä olet vihoittanut. Nyt on
elämä iloton sinun edessäsi.
LALLI (ylpeästi): Itse kannan oman elämäni.
TUURA: Kannat, siksi kuin katkeat.
LALLI: Kuka ei kestä, se katketkoon!
TUURA: Raskaana painaa sinua taakka taivahisten.
LALLI: Maallisista lie minulla enempi huoli.
TUURA: Siksipä maata kohti selkäsi köyristyykin.
LALLI: Vielä en alakärsänä kävele. Vielä seison suorana oman orren
alla.
TUURA: Seisot,--kuinka kauan? Tuli voi polttaa tupasi...
LALLI (vavahtavalla äänellä):
»Enkä sinne suohon sorru,
kunne kannan kahta kättä,
viittä sormea viritän,
kynttä kymmentä ylennän.»
(Jää katsomaan kohti korkeutta. Vaitiolo.)
TUURA: Tuo on taika, jonka opit taatoltasi.
LALLI (lujasti): Se on sukuni tieto.
TUURA: Tokko auttanee?
LALLI: Auttoi silloin, kun vihamies päälle ryntäsi tai karhu karjan
repi. Eikö auttane ajan nykyisenkin vastuksista?
TUURA: Ajalliset sovittaa saatat. Millä ijäiset miellyttänet?
LALLI: Olen varannut omat tietoni heitä varten.
TUURA: Et uhreilla lepyttää aio?
LALLI (harvakseen): Jotka suoloitta suuttuvat, ne jauhoitta leppyvät.
Pane se mieleesi, Tuura!
(Vaitiolo.)
TUURA: Paras olisi kuitenkin, ettet puhuisi niin pilkaten heistä.
LALLI: Kenestä?--(Naurahtaen.) Jumalista? He eivät näe, eivät kuule. He
eivät istu eivätkä astu.
TUURA: Oletko niin aivan varma siitä?
LALLI: Kuinka voi tyhjä kulkea? Kuinka voi varjo kävellä?--Ja sinä
sanot...
(_Lalli_ seisoo keskilattialla. _Tuura_ on siirtynyt vasemmalle
etualalle.--Kolkutus ovelle; kuuluu kolme lyöntiä selvään ja
harvakseen.)
TUURA: Kuuletko?