(1902)
Jumalan tammi.
Mikä on tammipuun tohina
minun koidon korvissani?
Tammi on Jumalan tammi
elämän aukean aholla,
päivässä pimenevässä,
laulun yössä lankeevassa.
Pois viha, pois kateus,
karkotkaa katalat kiistat,
haihtukaa elämän huolet
sekä järjen jäiset tuumat!
Yön elämä ympärillä
tyynny! Tyyntykää inehmot!
Raukene ratasten räiske
sekä seppojen jyrinä!
Minun on mieli kuullakseni
Luojan suuren puun puhetta.
Tarinoi Jumalan tammi:
"Olen toiminnan tohina
kaaoksessa kaikkeuden,
kohtalon kohina olen
puhki ihmisten povien;
olen pauke maan pajassa,
humu ilman huonehessa;
kuurot kuulevat minua,
kuulevaiset eivät kuule."
Kysyn sykkivin sydämin:
"Ja mitäpä minulle huo'ut?"
Julistaa Jumalan tammi:
"Humisen huolia sinulle,
surun annan aateluutta,
vaivan kalvavan vakautta,
ylevyyttä ylhän tuskan;
kynnän otsasi vakoihin,
sielusi enemmän kynnän,
panen paadet hartioille,
käsken nuorna kärsimähän."
Kysyn kylmävin sydämin:
"Miks' minua kärsimähän?"
Luojan suuren puu puhuvi:
"Siks' sinua kärsimähän,
kun olet lapsi laadultasi,
itkijä elämän itkun.
Otan sun lapseksi omaksi,
annan sulle laulun armon,
juuret juutan maa-emohon,
työnnän latvan taivahalle."
Seisoi mies aholla yksin,
yössä aukean elämän;
tunsi polttavan povensa,
sydämensä seisahtavan
vaivasta sanattomasta,
ailuesta ankarasta.
Pyhä on hetki hengen tuskan.
Seisoi mies aholla yksin,
juurella Jumalan tammen;
kaukokaupungin hälinä
yhtyi yön vavistuksehen;
lepäsivät maa ja taivas,
tammenlehvätkin lepäsi.
Hiljaa, hiljaa, yksitellen
helmet kirkkahat kihoovat,
sulaten polttavaa povea,
lauhdutellen, lohdutellen;
saa vaiva sanoiksi, virret
vierivät huulilta urohon,
mies itse haoksi muuttui,
puuttui puuksi paikallensa.
Satu oli sanasta, taru
tammesta taitehen Jumalan.
Äidin surut.
Kolme yötä peräkkäin
suurta surun unta näin,
siitä asti murhe mulla
mielessä on tuiretulla.
Unta näin ma miekasta
verisestä hiekasta.
Kaitse, Kiesus, köyhän lasta
sotateille sortumasta!
Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta, Herra, hekkumasta
estät emon lempilasta.
Nyrkin vielä viimeks' näin
kohotetun taivoon päin.
huudahdin ja heräsin ma,
liereilläkin vapisin ma.
Ethän, Luoja, milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
Jumalaansa kieltämähän?
Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
syökse synnin nautintoihin!
Herra! Mitä huusinkaan?
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot, Herra, aina.
Lapseni on Sulta laina.
Aika.
Asuu aamuruskon mailla kansa,
jonka jumala on Aika. Templi
tehty hälle puistohon on pyhään,
virran vieriväisen kaltahalle.
Loitos loistaa templin kaarikatot,
kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
kauemmaksi vielä maine kulkee
Ajan ankarasta uskonnosta.
Aika näät ei ole kivikuva
käsin tehty taikka luonnon muoto,
aate ei, ei tyhjä mielihoure.
Aika hirviö on julma, joka
uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
sata miestä miehevää ja nuorta
joka vuoden kuussa kääntyvässä.
Siit' on idän maassa itku, parku,
paino raskas rintaluita painaa.
Mutta näin ne laulaa templin papit
käyden kuutamossa hiljaisessa:
"Suuri, suuri, ankara on Aika!
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
vaan kun sinä jalan maahan poljet,
jää ei ykskään eloon elävistä."
Tarun kertoi mulle templin pappi
kerran aurinkoisen alas mennen,
yössä yksinänsä koskein kuohun
pyhän virran pyörtehiltä soiden.
Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa
kimalteli Himalayan huiput.
Väkevästi loisti vanhan silmä,
kun hän tarinansa kumman kertoi:
"Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
Yksi erällänsä nuoret tuodaan
silmin sidotuin ja käsin. Uksi
avataan ja jälleen suljetahan.
Hälle ei se enää koskaan aukee.
Uhrein parvessa on poika uljas,
pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä.
Ainoo turva on hän äidin vanhan,
toivo tietäjien, naisten lempi,
leirin kaunistus ja kansan kaiken.
Vuoroansa vaiti odottaa hän,
äiti vierellänsä itkee, huokaa.
Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee
kasvoillansa kalman henkäyksen —
silloin, katso: silmäin side laukee,
ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt
eikä nähdä sopis kuolevaisen.
Ajattaren ankaran hän näkee:
puoleks' lisko, suomuinen ja suuri,
puoleks nainen punalieska-huuli,
päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,
käden kohottaa hän vetääksensä
sulhon syleilyynsä kauheahan.
Seisoivat he hetken vastatusten,
Ajatar ja urho miekan, mielen:
katso, vaappuu pedon polvet, sammuu
silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
keveästi niinkuin kesäöiltä
sulhon huulille hän suukon painaa.
Mutta kammiosta urho astuu
kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
tekee hengen töitä, jotk' ei katoo,
vaikka katoaisi kansa kaikki.
Hänehen ei Ajan hammas pysty,
voittanut hän onpi kuolon vallan,
sillä hän on unelmainsa urho
ja hän täyttää, mitä monet tuumii."
Noin se kertoi kerran templin pappi
mulle aurinkoisen alas mennen.
Vaiti istuin, vaiti kertojakin.
Himmenivät Himalayan huiput.
Yössä yksinänsä koskein kuohu
pyhän virran pyörtehiltä kuului.
Silloin sanat sattui mielelleni:
"Eikö sitten enää milloinkana
miestä ollut ajan voittajata?"
Väkevästi vanhan silmä loisti,
kädet rinnoillaan hän risti, lausui:
"Aika voitetahan joka kerta,
jolloin aatos miehen mieless' syttyy,
aatos miehen mieltä ankarampi,
kasvavainen yli kuolevaisen.
Siitä asti on hän outo täällä,
herra muille, orja itsellensä,
sillä hän on unelmainsa urho,
oman aattehensa astinlauta.
"Entä jos hän aattehensa tahraa?"
"Silloin aate hänet alas lyöpi,
ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
tietään niinkuin myrsky merta käyden."
Hetket kului. Pedot öiset heräs,
lähti leopardi piilostansa,
tiikeri, tuo karavaanein kauhu,
leijonakin, metsästäjän lempi,
oksat risahteli, risut taittui,
kaukaa karjunta yön ilman halkas'.
Ja ma muistin Ajattaren haamun
ja ma kysyin äänin vavahtavin:
"Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?
Eikö koskaan koita kansain onni?"
Liene kuullut ei hän kysymystä.
Vaiti istui hän ja vaiti minä.
Tähdet syttyi taivahalle, syttyi
ijäis-aatteet ihmissydämissä,
ja ma kuulin koskein kuorolaulun
pyhän virran pyörtehiltä soivan:
"Suuri, suuri, ankara on aika,
maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
pysyväinen vain on pyhä virta,
ijäinen vain ihmishengen kaipuu."
Imatran taru.
Tuo Imatra, immyt sorja,
oli kaunehin neitoja Karjalan maan
Tuo Ontrei, pajarin orja,
tais' laulaa ja kannelta kaiuttaa
Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.
Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.
Tuo virkkavi Imatra impi:
"Maan eestä laula, mut mulle ei!"
"Sa mulle oot kallihimpi,"
näin saneli Ontrei ja suukon vei.
"Teit kyllin jo lauluja mulle,
maan ympäri olen ma maineikas." —
"Vasta kyllin on lauluja sulle,
runo tehty kun on joka kutristasi"
Ohi pajari ratsasti, yöksi
hän virran viereltä neien nai.
Tää kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.
Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle valtavan vuon:
"Tule, kuolema, lapsesi korjaa!
Toki ensin ma lauluni parhaan luon."
Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin vihan vasamat välkytetyt.
Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, vinhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.
Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.
Jo vapaushaavehet vaipui,
verivirrat peltoja purppuroi
Moni vaipui, myös moni taipui.
Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?
Kävi sortajat soittoa kohti.
Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken
vapautta viel' laulaa tohti,
kun taittui jo tappara viimeinen?"
Oli Ontrei Imatran orja,
hän istui rannalla valtavan veen.
Hän lauloi: "On sota sorja,
kun kuollahan mieheen viimeiseen.
Mut sorjempi on sota sille,
ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
Hän Tuonelan tanhuville
käy niinkuin sankari kotiin saa."
Jo sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta vinkahti nyt.
Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.
Affleck.
Simo Affleck, ankara mies,
hän hevosensa tallista nouti.
Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
Simo Hurtta, Karjalan vouti!"
Simo Hurtta, huikea mies,
suki hevosensa harjan ja tukan:
"Vasta voivota, kun satulassa
tuon kotihin ma Karjalan kukan."
Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
Ilomantsi on Karjalan kukka,
ja mantsit on sukua suurta,
Ilomantsi on Affleckin hukka!"
Simo Affleck, ankara mies,
vei hevosensa kaivolle juomaan:
"Ilomantsi on Affleckin armas,
mun jääköhön Herramme huomaan."
Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
koko Karjala allasi huokaa,
joka pirtissä piilut jo välkkää,
joka korpilla kohta on ruokaa!"
Simo Hurtta, huikea mies,
pani orhille ohjakset vakaat:
"Vasta voivota kun verisellä
sotakentällä kanssani makaat."
Simo Affleck, ankara mies,
löi virkkua vitsalla kerran,
hepo hirnui, soi kavioista
hääkanteleet Karjalan herran.
Kankuri.
Eukko harmaata kangasta kutoo.
Ulkona syyssade synkkänä putoo.
Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti,
ja kutoneet on sitä kaikki naiset
niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.
Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Nai, sai lapsia, lapset kasvoi,
naivat ja jällehen lapsia saivat.
Halla vei viljan, karhu kaasi
karjan tai tuli poltti pirtin.
Mut muuten ei muutu, ei tapahdu mitään
viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen.
Ja sama on tarina kaikkien muiden
niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.
Eukko harmaata kangasta kutoo.
Vartiolta.
Kaadu, metsä, niinkuin kaski,
seiso, jalka, niinkuin seinä!
Muuten mielesi lahovi.
Näin minä tuulispään tulevan
yli korven, latvat taipui,
puuntyvet tanahan jäivät,
kaikki kaatui paikallensa.
Noin on mieleni minunkin.
"Ken on pantu paimeneksi,
kaitkoon karjan kaunihisti,
kuka viljan viskimeksi,
olkoon hätiä oma risti,
mutta kelle kyntö suotiin,
tehköön työtä vanhaan muotiin!"
Noin se lauleli salossa
yön on vahti yksinäinen,
lauloi tahtonsa teräksi,
oman mielen miehuudeksi,
korpi kolkosti humisi,
huoahteli metsä märkä.
Ja hän tunsi tuskan, kammon,
ja hän lauloi uudellensa:
"Voima täss' ei paljon auta,
usko auttaa enemmän.
Tehköön, kell' on eessä hauta
tilin kanssa elämän.
Yksin seison Suomen suossa,
laulun valtaa vartioin,
itse synnin syvän vuossa
ijäisiä ihannoin.
En ma tiedä koska kuolen.
Totta toinen jatkaa työn.
Tuolla puolen riemun, huolen
seison, laulan sekä lyön.
Aseitani muutin, mutta
aatteitain en milloinkaan.
Jos ma kaadun, kaatunutta,
veikot, verin suojelkaa!"
Linnulle kirkkomaalla.
Lintunen lehdossa kirkkomaan,
kuoleman käkönen kumma,
laula mulle ja laula muille,
taivaan tuulille, metsän puille,
kuolema kulkee kulkuaan,
mieleni minun on tumma.
Kukkuos, lintunen kuolonmaan,
vaivani minun on vaikee,
laula haudoilla haaveiden,
viritä virsiä nuoruuden,
Suomi on suuri kirkkomaa,
hautojen sävel on haikee.
Kun minä kuulen sun lauluas,
silloin mun kesäni kerkee,
silloin mun murheeni unhottuu,
saapuvi jällehen kukkain kuu,
kaiuta kuoleman-kauneuttas,
heläjä, elkösi herkee!
Raiu ruskoja uuden koin,
laaksoja rauhan laula,
meissä mennyt on rikki jotain,
sortunut tarmo suurten sotain,
ylitse kalpojen, kalmistoin
hoiloa, hopeakaula!
Minun tieni.
Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotiin jäädä parhain
jokaisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.
Minun tieni ovat taistelijan teitä!
Sorja sotilaan on hangella maata
päänalaisena kilpi ja vierellänsä kalpa,
ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa,
mut pyrintöni pyhin
on kaunis, kallis, suuri,
ja ylpeä kuin jumalien uni.
En toveria tielleni tahdo.
Mut jollakin jos sama mieli palaa,
hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne,
ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne.
Voi olla, että yhteen
me metsätiellä tullaan —
silloin nuoli vinhahtaa tai tullaan ystäviksi.
Ja erotahan jälleen.
Onneton, ken mua seuraa!
Mun lauluni on latuja, ne käyvät ristin rastin,
enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti,
kaupunkeihin, kyliin,
korpien syliin —
enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.
Nauruunsa kuolija.
Voi, miten halveksun minä teitä,
maidonkarvaiset katsojajoukot,
te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka
eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.
Ylenkatson ma ylpein mielin
teitä, te tunnot tahraa vailla:
sen, joka seppona seisoo ja takoo,
kourat on nokiset myös sepon lailla.
Vasten kasvoja teille ma heitän
lauluni uhman, riemun ja huolen.
Nouskatte sotaan, jos te sen voitte,
taikka ma nauran ja nauruuni kuolen!
Eikä mun haudallani saa haastaa,
että ma koskaan töitäni kaduin.
Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse
lähdin taas eespäin laajemmin laduin.
Vanha kannel.
1.
Puro.
Tuli hieno herrasjoukko
sinimetsän siimeksehen,
näkivät vierivän vetosen,
haastelivat haavemielin:
"Katso, kaunista puroa,
kukkarannoin rientävätä,
kuinka sen kuultava vesi on,
kuinka armas aallon päily
keskellä kesäisen lehdon,
sinimetsän siimeksessä!"
Haastelivat haavemielin.
Kulkivat kohin kotia
kaupunkihin kaukaisehen,
tehtaat jyskyi, koski kuohui,
kaupungin sillalla sanoivat:
"Hyi, miten rupainen virta,
ruma, rutsattu, likainen,
ostohyödyn orjuuttama!"
Naiset nipristi nenäänsä,
herrat heitti keppiänsä.
Ällös huolko, herrasjoukko!
Virta on samainen virta,
joka pulputti purona
sinimetsän siimeksessä.
Saasta jää jälelle, virta
vierivi eellehen, merehen
elontyönsä tehtyänsä.
2.
Toisin siellä, toisin täällä.
Tahtoisin puhella kerran
kera noiden päivän lasten,
rintamaiden riemulasten,
ehtoisan etelän lasten,
heidän, joill' on henki, hehku,
sanat suussa suitsevaiset,
kynä kuin kypene, laulu
laaja niinkuin linnun lento.
Haastella halaisin heille:
Toista on soitella somasti
kesken viinin viljelysten,
kera kukkivan kevähän,
alla täyden päiväntähden.
Toista laulella runoja,
pystyttää pyhätulia
kesken kiljuvain kinosten,
hallan maassa harmajassa.
Tuuman jos sulatit täällä,
vaaksan pakkanen pakasti.
3.
Tuulien erehdys.
Kuulin tuulien puhuvan:
"Suureksi puhaltakamme
Suomi, luokamme lujaksi,
vakahaksi, valppahaksi!"
Tuulet taivahan tulivat,
puhalsivat päälle Suomen,
maa meni muruiksi, särkyi
kansa, kantelo hajosi,
sora-äänet yksin soivat.
Tuo oli tuulien erehdys.
4.
Armain kuoleman ajatus.
Pelkäsin unia ennen
niinkuin peikkoja; levolle
menin kuin mestauslavalle.
Miksi? Mietin. Ol' elämä
armahampi yön unia,
nukuin nuoruuden suruihin,
heräsin huomenen iloihin.
Siitä asti kuin pimeni
päiväni, mustui mun eloni
onnen orsi, kaikk' on toisin
yön unet on ystäväni,
päivät peikoista pahimmat,
vaikeinta valvominen —
armain kuoleman ajatus.
5.
Ei ne kaikki kuollehia.
Ei ne kaikki kuollehia.
joita kuolleiksi sanovat.
Meren mustassa mujussa
monta nukkuu nuorukaista,
meren suuren soutajata,
laivatouvin laittajata.
Kun tulee tulinen ilma,
myrsky merta myllertävi,
nousevat aaltojen selille,
lainehille laulamahan.
Mik' on laulu kuolon lasten?
Laulu päivästä elämän.
Mikäpä elämän lasten?
Laulu kuolon kuutamosta.
Ja mik' on Jumalan virsi?
Laulu kerran keski-yöstä.
6.
Sateenkaari.
Kaari korkea kohosi,
ihmislapset ihmetteli.
Hetken heijastui, katosi,
mylvähtipä myrskyn kannel,
soi sävelet, Luoja soitti,
kajahteli kaikki taivas
ihmispeikkojen peloksi,
sorasävelten säikkymiksi.
Noin jos lauluni olisit
kaari kaunis taivahalla,
enne ukkosen edellä,
merkki rautaisten rakeiden!
Jumalien keinu.
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan —
siksi kuin järjen valon häneltä he vievät.
Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuiluissa kuohuu.
Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole,
syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön —
sitten tulkohon tumma yö!
Tuska.
Hiljaa, hiljaa,
muuten kuolema tulee,
nyt ollaan oudoilla ovilla.
Hiljaa, hiljaa,
tai kätkee kaikki,
nyt jousi on liiaksi jännitetty.
Ei askeltakaan,
ei ees, ei taakse,
nyt parhaint' on pysyä paikoillaan.
Hiljaa, hiljaa,
aivan hiljaa,
ettei risukaan risahtais.
On malja täysi,
Yks pisara lisää —
ja kaikki kaatuvi kerrassaan.
Hiljaa, hiljaa,
hiiren-hiljaa,
niin pieni olla kuin mahdollista!
Mut se kestää kauan.
En kauan jaksa.
Mun valtaa raukeus, väsymys.
Hiljaa, hiljaa,
ei äänt', ei sanaa,
yks' liike pettää voi piileväisen.
Jumalan kiitos!
Hän ohi kulkee.
Kai kohta saanen ma hengähtää.
Mut hiljaa, hiljaa,
ei viel', ei vielä,
mun täytyy kestää tai kaikki loppuu.
Väinämöisen laulu.
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks' kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu;
kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks' sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;
ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Miks' laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
riemuja muita
ja murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.
Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
ei esiintuoda.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
katinkultaa,
laineiden läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
suurena, pyhänä,
peljättävänä —
lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.
Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa rinnan.