(1901)
Pyhä kevät.
Hertan henki mailla kulkee,
haudat kaikki aukeaa.
Kas, jo kätkee kääriliinat,
sydän uuden uskon saa.
Maa, mi nukkui hangen
herää uuteen elohon,
kautta ilman kannel kaikuu:
"Vapahtaja noussut on!"
Herää sydän ihmisenki
iloinensa suruineen.
Astu, aatos, lennä, liidä
kirkastuksen korkeuteen!
Aleksis Kivi.
[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli Uudenvuoden päivänä,
syntyi 10 p. lokak.]
Syntyi lapsi syksyllä —
tuulet niin vinhasti vinkui —
tuult' oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
eli vain syksystä jouluun.
Syksyn lapsilla kiire on —
päre pihdissä sammuu —
aatos lentävi, aivot takoo,
veri paksuna päähän sakoo,
ovella Sylvester uottaa.
"Varro vielä, oi vanha vuos'!" —
tuulet niin vinhasti vinkuu —
"jouda en viel' sua seuraamaani"
Vanhus ovella nyökkää vaan:
"Saat elää syksystä jouluun."
"Viivy, viivy, oi vanha vuos'!" —
päre pihdissä sammuu —
"niin täysi, niin täysi on sydämein
sen tahtoisin antaa ma kansallein,
en vielä jouda ma kuolooni"
Hetket rientävi, kello lyö —
tuulet niin vinhasti vinkuu —
"Onko, onko jo keskiyö?"
"Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
jo aamun tähtöset tuikkii."
Vielä hetki, oi vanha vuos'!" —
päre pihdissä sammuu —
kannel heikosti helkähtää,
kääntyvä ovella harmaapää —
loppui laulajan vuosi.
*
"Minne viet mua, vanha vuos'?"
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
"minä niin pelkään ja vapisen".
"Rauhoitu, rakas lapsonen,
ovella taivaan jo ollaan."
Astuvi sisähän vanha vuos' —
taivaan kynttilät loistaa —
saattavi laulajan Luojan luo:
"Tässä poian ma pienen tuon,
jok' eli vain syksystä jouluun."
Virkkavi Herra Jumala —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
"Etkö kesää sa nähnytkään?"
"Näin vain syksyn ja talven sään,"
laulaja vavisten vastaa.
Kyyneltyy silmä Jumalan —
taivaan kynttilät loistaa —
"Siis suvi suli' olkohon ikuinen!
Mut virka, poikanen poloinen,
ken olet ja mistä sa tulet?"
"Laulaja olen ma laadultain" —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
"tulen tähtösestä ma pienestä,
min nimi on maa." — "Mihin kuolit sä?"
"Kurjuuteen kuolin ja nälkään."
Vihastuu Herra Jumala —
taivaan kynttilät sammuu —
"Sano kansas', niin kostan ma kuolosi sun!"
"Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
et sille saa sinä kostaa.
Mut hiukan hillitse viimojas',
ne liian vinhasti vinkuu
mun maani armahan aukoilla.
Suo paistaa päiväsi Suomen soilla!" —
Näin laulaja tuskassa huutaa.
Hymyilee hyvä Jumala —
taivaan kynttilät loistaa —
"Voi oikein olla. Ehk' koetin ma
sun kansaas' liiaksi tuulilla.
Taas kukat kummuille nouskoon!"
Mökkiläinen ja hänen poikansa.
"Noh pojat, päivä valkeaa,
on aika työn ja toimen.
Jo aura pelloll' odottaa
ja hepo eessä soimen.
On sääli heitä herättää,
ois' hyvä maata heidän,
mut säälittää myös kaunis sää,
ja pien' on mökki meidän.
Ken nuorna tottui nukkumaan,
ei vanhanakaan herää.
Vain työttömyys se ruostuttaa,
ei kyntö auran terää.
Ja näin ma heitä lohdutan,
kun väsyvät ne milloin:
tuo aika uuden huomenen,
jo parempi on silloin.
Ja usein huomen valkeaa
ja työ on yhtä kovaa,
ma silloin koetan lohduttaa:
nyt saatte hetken lomaa.
Ja tyytyväisnä työhönsä
he nousee nukkumasta.
Oi, heitä siunaa, Herra sä,
oi, siunaa mökin lasta!"
Pursi yössä.
Ilta hiljainen lankeaa,
purje leutona lepattaa,
terhen nousevi tuolta, täältä,
lahden pohjasta, laineen päältä,
kutovi verkkonsa ylitse veen —
poikanen yössä on yksikseen.
Huokaa öiset ulapat,
saapuu sadat unelmat.
Vait'! Mikä valkoinen välkähtää
Vellamon neitosen kyynärpää,
tuolla polvi ja täällä kaula:
"Laula, poikanen, mulle laula
synnyt lempivän sydämen.
Saat sinä suukkoni lämpöisen!"
Ja poikanen laulavi lauluaan
niin vienon-soipoa, sorjaa,
miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan
ne kuolo kuitenkin korjaa,
Mut tummanpa Tuonelan laineilla
siell' lumpehet valkeat päilyy;
ken siellä kohtaa kultansa,
sen rakkaus iäti säilyy.
Varo, poikanen!
joki eessä lie.
Käy airoilleni
jo virta vie!
Siellä kasvavi korkeat tammipuut,
tuvat tummat on tammien alla,
ei paistele siellä päivät, ei kuut,
ei tähtöset taivahalla,
vaan iäti pirtissä pienessä vain
siell' loistavi silmä armaan,
ja keskellä leppien varjoavain
ui Tuonelan joutsen harmaa,
Ylös, onneton!
Vesi kiihtyvi!
Kohta koski on!
Se surmasi!
Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
"Yö, maailman äiti, sä hellä!
Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
mut kellä on onnea, kellä?
On hullu ja houkka se lapsonen maan,
joka suruja syömeensä sulkee."
Ja kauaksi orhit ne korskahtaa,
kun kuoleman valtias kulkee.
Lakkasi laulu poikasen,
Heräs' hän keskellä kuohujen;
koski pauhasi, vaahto pärskyi,
mela vapisi, venhe tärskyi,
kastuvi poski poikasen —
se on suudelma Vellamon neitosen.
Laulun lapsi.
Hyvä oli iso minulle,
siskoset sitäi paremmat,
paras armas äitimuori.
Mie itse hyväpä kelle?
Paha oli maailma minulle,
pahempi impi ilkkuvainen,
pahin paatunut poveni.
Mie itse pahapa kelle?
En ole hyvä, en paha,
olen lapsi laulavainen,
laulun lapsena pysynkin,
kunis kuoppahan kuperrun.
Kaikki' on kaunista minulle
tämän ilman kannen alla:
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
vihurit vihan ja lemmen;
kaiketi' on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen takana.
Välirauha.
Ma tiedän, tunnenhan tarkalleen,
ett' tää on vain välirauhaa,
vain hetkisen virtaa vierivää.
Taas kohta jo kosket pauhaa.
Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
taas silloin me iskemme tulta.
Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett' tää on vain väliaikaa.
Sun tänään ma rauhassa levätä suon.
taas huomenna torvet raikaa!
Sähkö fantasia.
Voima mahtava,
voima ankara,
ken olet sa,
oletko Jumala?
Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on.
Tuli sieluni onhan sammumaton.
Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet,
pihat taivahan, pilvien jyrkänteet,
oman itsenikin osaks' tuntea voin —
sa yksinkö outo ja verhottu noin?
Siis lienet sentään Jumala.
Sun ukkosessa kuulen ma,
nään revontulten räiskehessä,
myös ihmisessä, eläimessä,
kannella taivaan, kaikkialla,
ilmassa, maassa, maankin alla.
Mun sielussainkin olet siis.
Jumala, Lempo taikka Hiis,
Sa hirmuinen,
sua palvelen.
Sa suloinen,
sua rukoilen:
"Suo voimasi minussa vallita,
minut lataa liekeillä, laululla!"
Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan?
Ne minusta löydät ainiaan,
yön virran yhden ja toisen pyhän,
epätoivon ja uskon uuden yhä,
ivan ilkeän, haavehet hartahimmat,
ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat,
pelon pelkurimman, myös miehen mielen,
meren kantelon, laaksojen, lampien kielen,
kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta
ole vastavirtoja puuttuva.
Ja olenhan itse vain vastavirta.
Käy halki henkeni elämän pirta,
teen työtä, taistelen, pyrin, toimin,
en tiedä, lienenkö kude, loimi.
Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.
Sukkulan surinan pääni päällä
kuulen enkä arvaa,
päivän neitikö helskyttää
hääkangasta kultakarvaa.
Mut jos hän Paivatär päreä ois',
niin tottahan aamu koittais',
ja jos hän kultakangasta lois',
niin ilosta ilmat soittais'!
En tiedä. Yön sylissä
yksin seison. Ukon jyrinän
kuulen, nään salamat, tunnen
päässäni nousevan hiusten —
pelostako? kauhustako?
Sanasta salaisen sähkön.
Voima mahtava,
voima ankara,
ken olet sa,
oletko Jumala?
Jos olet myötäinen minulle,
miksi et minulle taivu?
Jos olet viholliseni,
iske, että eessäs' vaivun!
Virrat sieluni sulata
yhdeksi! Asetu itse
myötä tai vastahan! Valitse!
Maininkeja.
Tahtoi meri taideniekaks' tulla,
lepäs' tyynnä, peilipintaisena,
kajasteli kaikki ilman kaaret,
rannan raidat, suvi-illan ihmeet;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä
taivahalta: "Oonko taideniekka?"
Päätään pudistaen veikko virkkoi
"Viel' ei riitä, viel' et taideniekka."
Muutti meren poika muotoansa,
meni sydämensä syövereihin,
nosti hyökyaallot hyrskymähän,
pirstoi purret, mastot maalle heitti;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä:
"Taitanen jo olla taideniekka?"
Päätään pudistaen veikko vastas':
"Viel' ei riitä, viel' et taideniekka."
Lakkas' myrskylaulu meren rinnan,
souti selkää pitkät, loivat laineet,
kajastellen sinikantta taivaan,
muistutellen meren pohjatuulta,
antain aavistusta myrskysäistä
mennehistä. Kysyi meri jälleen:
"Onko taiteen tarkoitus siis tämä?"
Nyökkäs' päätään vanhempi ja vastas'
"Jo nyt riittää. Olet taideniekka."
Taideniekan yö.
Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka?
Yön on neitoset tulevat,
yön on mustat morsiamet,
valkeilla varsoillansa,
ruskeilla ruunillansa.
"Kunnet neitoset kulette?
Minun luokse miks' tulette?"
"Tuomme sulle tuomisia
meren suurilta seliltä,
ilman pitkiltä pihoilta;
joko on ovesi auki?"
"On se auki auringolle,
paistoa Jumalan päivän,
ei yön yrityksille,
Manan neitten maanehille."
Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
"Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni Suomen päivä,
sammui jo salojen huomen,
meni usko miesten nuorten —
ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa."
Huusi hurja taideniekka,
välkkyi nuoren hengen miekka:
"Jos menikin muilta usko,
minun viel' ei mennyt ole,
Jos pimeni maani päivä,
on mulla omakin päivä,
tyttö kultainen kylässä,
kaunokutri kartanossa,
jonk' on sielu silkin hieno,
katse kaunoinen sametin;
unista utuisen lemmen
luon ma maalle uuden aamun."
Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt tuonen tyrskyttivät:
"Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni silkkisielu,
sameni sametin välke
kylän irstahan iloissa,
naisten kahvinauruloissa;
ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa."
Painoi päänsä taideseppä,
juoksi julman haavan leppä,
juoksi päivän, juoksi toisen,
kuni hän kolmanna kohosi,
kastoi kalvan hurmehesen,
nosti kohti korkeutta,
vannoi näin valan ikuisen:
"En minä levänne ennen
kuin minun miekkani terästä
revontulet roihuavat
yössä pohjolan pimeän!"
Vyötti varren rautavyöhön,
ulos astui talvi-yöhön,
talven tähtöset näkivät,
kun hän korpehen katosi. —
Ei ole sitten kuulununna.
Virta venhettä vie.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuuhut purren puuta ja taikaa.
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo miekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yks' syntyy meistä riemuun ja toinen murheeseen,
ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin,
ja rinta täys' on ruumenta ja ruhkaa.
Mihin päättyvi tie?
Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani häilyy,
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois' aika maata Sunkin jo, suuri Jumala,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa,
kaikki, kaikk' katoaa —
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin,
viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.
Vaiko valhetta lie?
Virta venhettä vie.
Ma luulen, kerran maailma herää;
Susi lammast' ei syö,
veli veljeä lyö,
eikä miesi tahko tapparan terää.
Mut kaikki kauniit aatteet, mit' täällä aatellaan,
ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan.
Siis ihanteita ihminen kerää!
Vaiko valhetta lie?
Surut.
Minä seisoin ja huusin
tappara kädessä:
"Tulkaa, nyt tulkaa,
tulkaa kaikki,
te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet,
te huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,
niin koetamme kerran,
ken meistä voittaa,
ja voitettu olkoon
ääneti niinkuin
hauta, mi kuusten
keskellä hiljainen on!"
Näin minä huusin
tappara kädessä,
katsoin uhmaten
kalliosolaan
uotellen kuoleman karjaa.
"Pelkäätkö, Tuonelan
untelo ukko,
pelkäätkö vuossadan
nuorinta lasta,
pelkäätkö päivyen poikaa?"
Eivät ne tulleet
silloin surut,
tulivat silloin,
kun makasin maassa
kamppaillen Luojani kanssa.
Tulivat takaa kuin konnat, löivät
kahleisiin minut, mierolle möivät,
tekivät minusta
heikon miehen,
polttivat otsaani
orjan merkin,
jota ei huuhdo
nyt vesi, ei veri,
eikä huulet kauneimman neidon.
Jumalan vanki.
Ystävyys murtuu,
rakkaus katoo,
ei katoa minun kuoleman-ikäväni.
En tiedä alkuasi,
en aavista loppuasi,
mutta kumpikin lie minun sydämessäni.
Voi, pahoin tekee se mies,
se mieletön mies,
joka juurensa elämään katkoo!
Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä,
ei ole hänellä sijaa siellä eikä täällä,
hän äärettömyydessä lentää ja lentää
ja aaltoihin vaipuu.
Eikä ole totuus,
jumalainen totuus,
tehty ihmishartioita varten.
Jos kuolevainen jumaliin nousee,
niin Jumala ottaa
vangiksi hänet
ja viepi häitä ymmärryksen valon.
Hymni tulelle.
Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:
"Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan! Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks' tulla,
mut siihen saakk' on aika palaa sulla.
Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,
herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat,
joit' uinuneet on isät harmajat.
On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle."
Hiukan tähtitiedettä.
1.
Tähtelän tanhuat.
Tähtöset tuikki niin korkealla.
Minä olin maassa niin matalalla.
Miksi niin vilkutte tähtöset mulle?
"Siksi me tähtöset vilkumme sulle,
että sun sielusi nousisi meihin,
että sa astuisit auringon teihin."
Enkö siis astu ma auringon rataa?
"Et sinä astune auringon rataa,
kuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet,
kuutamon välkkeitä rintaasi suljet."
Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin?
"Noin sinä pääset Päivölän tupiin,
nouse, ja Tähtelän tanhuita juokse!
Siitä käy polku Luojankin luokse."
2.
Pohjantähti.
Oi, Pohjantähti,
mi meille vilkut
ja piennä pilkut,
mi ilkut tähdille
kiertäville
ja ihmismielille
myrskyisille,
jotk' ei saa rauhaa,
vaan aina pauhaa!
Oi, kuin sua säälin,
sa tähti kumma,
mi luulet, että
on elämän summa
ain' aaltoin keskellä
tyyni olla
ja seista kaukana
kalliolla,
kun meri pauhaa
ja ei saa rauhaa.
Sua kaikki kiertävät
taivaan kaaret
ja tähtisarjat
ja valo saaret,
sua kumartaa
kuun, päivän kulta,
ja otava oppinsa
ottaa sulta,
niin myöskin henki
inehmosenki.
Sua sentään säälin
ma, tähti parka,
mi tiedä et,
miten veri karkaa,
miten tulet riemun
ja tuskan palaa,
kun synti hehkuu
ja sydän halaa,
kun aatos pauhaa
ja ei saa rauhaa.
Aina langeta,
aina nousta,
käyttää kuokkaa
ja sotajousta,
tehdä oikein
ja tehdä väärin,
rikkoa, kärsiä?
mielin määrin —
oi, ihanainen
on elo mainen!
3.
Auringon opetus.
Opeta minulle, aurinko,
mik' on laulajan oikea onni!
"Tee kuin minä, paista vaan
laulajan onni on antaa."
Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?
"Tee kuin minä, paista vaan
häipyvi tumminkin häivä."
Hanki kattavi kaiken maan,
turhaan uurran ja puurran.
"Tee kuin minä, paista vaan,
sulaa hankikin suurin."
Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?
"Tee kuin minä, paista vaan,
syttyvi sydänkin kylmin."
4.
Uusi tähti Perseuksen sikermässä.
Uus tähtönen, uusi maailma,
uus ajatus ihmisen sielussa!
"Sun aatoksistasi tiedä en.
Minä synnyin vuoksi miljoonien."
Siis olet sa sentään kuin aatoksen':
sekin syntyvi vuoksi miljoonien!