Rikkaruohoja.
Noin noukit rikkaruohoja
oi äiti, taimitarhastas,
Ja kohta kaikk' on puhdasta
sun pienoisessa puistossas.
Mut kohta sydän lapseskin
jo versoo rikkaruohoja —
Kun sielläi, äiti armahin,
sa saisit yhtä puhdasta!
1891
Mennyt koti.
Äsken koito kotimailla
kuljin taasen surussain,
kun on mennyt koti multa,
poissa poikamaailmain.
Poissa tuolta tuomilehto,
missä linnunlaulu soi,
poissa kuuset kukkalatvat,
jotka lasna huminoi.
Karja käypi laitumella
minun leikkilehdossain,
kodin kuuset tukkipuina
kulki kotilahdellain.
Sentään suurin murhe mulla
kuolosta on honkapuun,
joka kodin kaiken sulki
piirihinsä suojattuun.
Kaatui taatto, kaatuu maammo,
koti kaikki katoaa;
viel' ei jaksa viljan veljet
kurkkihirttä kannattaa.
1892.
Viiman viemä, tuulen tuoma.
Minä raukka kun synnyin maailmaan,
oli tyyntä ja rauhaisaa
kuin alkavan ukkosen eellä on vaan —
sitä tiennyt en aavistaa.
Mut kohtapa pilviä kokoutui
mun taivoni tummentain,
ja ukkonen loi, vesi vaahtona ui —
Minä turvoa turhaan hain.
Kuin rikkasen pienen mun viimat vei
pois kaukohon maailmaan.
Mut tullevi loppu se tuulellei —
rikan heittävi helmahan maan.
1892.
Puhtahat purjeet.
Poikana purjehdin purrella kerran
laineilla lakkapäillä,
silloin ma näin lumivalkeat purjeet,
neitoni laskevan näillä.
Syömeni syttyi, henkeni hehkui
armahan immen luoksi,
vaan oli pilkkuja purjeeni täynnä,
niiden en tohtinut vuoksi.
Suutuin ma silloin, päätin ma silloin
puhtaiksi purjeeni pestä,
ettei toisti ne luo lumivalkeen
lempeni matkaa estä.
Mutta nyt pilvehen päivyt peittyi
vaatetta valkaisemasta.
Ei ollut puhtaampi neitoni purje,
varjossa näin sen vasta.
Poispäin purteni murhemielin
käänsin ma aavoja kohti —
kaukaa ehkäpä immelleinkin
puhtailta purjeeni hohti.
Voi, kun et paistanut päivyt silloin,
kaikki nyt oisi toisin:
Multakin oisi nyt puhtahat purjeet,
unteni uskoja oisin,
1893.
Suuret aatteet.
Elontaistossa, tuulispäissä
nuo aattehet suuret vain
voi ihmishenkeä nostaa —
näin oppia lasna ma sain.
Mut aika ja alkava miehuus
tuon tiedon vasta toi,
ett' aattehet suuret myös murtaa
ja painaa maahan voi.
1894
Salaisuuteni.
Varkaan lailla hiivin hiljaa,
ihmisiä karttelen,
kuljen seinän vierustoita,
keskitietä tohdi en.
Kädessäni käärön kannan,
sitä hellin povellain,
ettei multa aarrettani
viedä vieras saisi vain.
Kaupungista päästyäni
metsätielle poikkean,
sama mulle, minne kuljen —
alle hongan istahdan.
Siinä vasta murhevirrat,
itkut ilmi pulppuaa:
kädessäni kannan koito
äidin kuolinsanomaa.
1896
Maaliskuulla.
On raitis aamu, palmusunnuntai,
ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,
mut kylmä tuntu on sen tuoksullai —
on vielä talvi, viel on hallan valta.
Jo kirkkahana aaltoo avaruus,
jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,
vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus
ja taivas valju on ja maa on vanki.
Niin luonto nukkuu kuni lapsonen,
mi onnen untaan uinuu herttahinta,
ja tuskin kuulee hengitystä sen,
on otsa puhdas sekä tyyni rinta.
Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syöksy kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii jo hangen alla.
Nain kevät-unelmoita urpupuun
ja lemmen haavehia hangen alta
lie nääkin nuoret laulut maaliskuun,
kun vast' on aavistettu kevään valta.
1896
Laulujen linna.
On uljahin korallilinna
meren pohjalla myrskyisen
runon raikuva valta-istuin
sen keskellä kultainen,
pyhä istuimella on impi,
ei impiä inhan maan,
ja loitos loistavi kruunu
hänen tummilla kutreillaan
Ikikirkas on kimmel siellä,
salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy,
tuhat tuohusta leimuelee,
ja tuuli kun joskus tyyntyy
ja taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset
veen kalvohon heijastuu.
Meren pinnalla myrskyt mylvii,
rajutuuletkin tuivertaa,
Vesi-Hiitolan vyöryvät vuoret
ne nousta ja vaipua saa,
mut tyyntä on aaltojen alla,
kuhun tuul' ei tunkea voi,
vain vienona viestinä sinne
humu ulapan aaltojen soi.
Ja luovien haahdet ne halkoo
meren pintaa meuruavaa,
vene taivahan rannasta nousee
ja vaipuvi taas sen taa,
eri lippujen alla ne kulkee,
eri matkan on määrä ja tie,
mut tuuli ne vihdoin kaikki
taa taivahan rannan vie.
Ei haaksien onnesta huoli
meren vaahtoisen valtiatar,
merimiesten pyyntöjä kuule
ei linnan haltiatar,
hän aaltojen kulkea antaa,
miten tahtovi taivas vaan,
ja haahtien hautahan syöstä
meren kuiluja kulkemaan.
Mut joskus pursi kun pieni
on joutunut myrskyhyn,
jolt' aalto on airon saanut,
mela hukkunut hyrskyhvn,
ja rikki on purren ruori
ja venhoa viimat vie,
mi lahtien lainehille
vain luotukin varmaan lie —
niin silloin Ahtolan impi
se astuvi linnastaan,
pian ulapan ympäri purren
hän peittävi kutreillaan,
jo laantuvat raivot laineen,
jo vienoina viimat soi,
ja korjata haapion hauraan
merenkulkija koito voi.
Mut laiva jos purppurapurjein
yli aaltojen ylpeilee,
kun rungossa pillat piilee,
rikos ruorissa riemuitsee,
min kannella karkelo käypi,
ilo, soitanto sortajain,
mut ruuma on orjia täynnä
ja itkua, vaivaa vain —
niin silloin Ahtolan impi
se astuvi linnastaan,
sen seiniltä soihdut tempaa
ja tarttuvi valtikkaan,
yö-synkäksi taivahan saartaa,
vihan vaahtohon vellovi veen,
ja sortajan haahden hautaa
hän pauhulla pauanteen.
Mut muutoin aaltojen alla
hän yksin istuvi vaan
ja silmänsä suuret hän tunkee
meren kuilujen maailmaan,
kuhun kurjan kuolevan silmä
ei konsana nähdä voi,
mut kaikuja kummia josta
pyhähetkinä joskus soi.
Runon raikuvan korallilinna
ajan aaltojen alla on,
on helmistä ihmishengen
siell' istuin morsion,
min otsalla aattehen kruunu
kuun loistolla kuumottaa,
mut valtikka hällä on tunteen
merenkultaa kuultavaa ...
1896
Metsätorpparin laulu.
Pois kirkolta ma muutin korpehen,
pois pienen metsälammen rannallen,
ja talon tahdoin sinne rakentaa,
mut omin voimin, ilman auttajaa.
En kylää kutsunut ma taikoihin,
en käynyt luona papin, lukkarin
ma päivätöitä heiltä kerjäten
ja kauppamiestä miellytellyt en.
Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
ja hankin sammaleet ja tarpeet muut
ja kesän kirvestä kun heilutin,
niin valmis syksyll' oli mökkikin.
Nyt etähällä metsätorpassain
ma yksin erakkona elän vain,
en kylän karkeloiss', en häissä käy,
ja vierasta ei torpan tiellä näy.
Mut kesäilloin peltoni kun nään
ja pellollani täyden tähkäpään
ja illan päivän yli lampuen
ja rantasaunan savun rauvaisen,
niin silloin tielle katson kaihoten
ja kulkijata sieltä vuottelen
mun kanssain nauttimahan onnestain
ja kera kylpemähän saunahain.
Mut eipä kuulu kulkijata vaan.
He eivät anteeks anna konsanaan,
kun kylää kutsunut en talkoihin,
vaan itse onneni ma rakensin.
1896.
Terve luonto!
Oi terve, suuri luonto, taas,
sa tuhat-ilmeinen!
ma lasken laulun-valkamaas,
ma vaivun vienoon huountaas,
ma tunnen rintas aallot,
sa tuhatrintainen.
Ma kauan poissa ollut oon,
ah, äiti armahain,
ma jouduin tuulten taisteloon,
ma eksyin elon ahdinkoon
ja kääpiöiden maahan
kuin Gulliver ma sain.
Mi hurmaus! Kuink' ihanaa,
kun ilmaa keuhkoihin,
kun nostaa taasen päänsä saa
ja selän oikein ojentaa —
näät kääpiöiden maassa
käy köyryyn selkä suorinkin.
Suo mulle voimaas, äityein,
sa tuhatrintainen,
sa hengi henkes povehein,
suo sitä lauluin, kantelein
mun heikon heijastella
kuin peili tuhatpintainen.
1896
Mieron nuotioilla.
Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,
idästä, lännestä, pohjan päältä.
Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,
toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.
Eri oli matka ja eri oli määrä,
kellä oli oikea, kellä oli väärä.
Maantien varteen me yhdyimme yössä,
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.
Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.
Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,
toisen suu odotti, kun toinen suunsa sulki.
Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,
toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.
Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet,
tämä idän impien kuvas ihanuudet.
Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyossä.
Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.
Minkä tuli mielehen vielä emovainaa,
minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.
Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.
Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.
Ei ole suuri apu mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyossä.
Ääneti turhaan me tuijotimme yössä.
1896.
Päivän laskiessa.
Muistatteko, kuinka muinoin lassa,
talvihämyn tullen, ikkunassa
istuttihin kanssa siskojen
syvään tuumien ja tutkien?
Muistatteko, kuinka metsän rantaan
päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
kultakuplat aallon kultaisen?
Muistatteko, kuinka kaameasti
silloin rusko päivän haudan rasti,
pilvet paloi, hehkui hattarat,
tulta hyrskyi taivaan rantamat?
Näytti kuin ois meri ollut siellä,
tulitulva, joka maata niellä
tahtoi — kas, se tänne vyöryvi!
kas, jo tuolla kuusi leimahti! —
Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin, siskoset, me painausimme,
kuinka hiljaa kuiskittihin vain
äänin värjyvin ja huohottain?
Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
aavistukset alta lammen pinnan,
unten harmaat pohjausmat nuo,
joita nostaa manan suuri suo.
Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
idän päältä tuolta pitkäisen
leimausta hamaan läntehen.
Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
meri maata, tuli merta söisi,
ukkosena Herran uhka sois —
missä, missä silloin suoja ois?
Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin, siskoset, me painausimme,
kunnes äiti armas valon toi
hämärään, ja mieliin levon loi?
1896.