Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
919.
Lukijalle.
Vuosi sitten aloittamani tilinteko laulurunollisen entisyyteni kanssa
on nyt päättynyt. Yhdessä Vapauden kirjan ja Lemmenlaulujen kanssa
muodostaa juuri valmistunut valikoimani Tuulikannel sielullisen
kokonaisuuden, jonka juuret menevät lapsuuteni armaimpiin päiviin
saakka, ja jonka latva humisee nykyisimmän nykyisyyteni mielialoissa ja
mietelmissä. Niiden välille mahtuu lähes kolme vuosikymmentä kiihkeintä
kirjallista toimintaa ja ihanteen tavoittelua.
Lähes kolme vuosikymmentä — sehän on jo ihmis-ikä! Epäilemättä,
varsinkin siihen katsoen, millä hirvittävällä nopeudella sekä henkinen
että aineellinen ympäristöni on muuttunut näiden vuosikymmenien
kuluessa, eikä ainoastaan meillä, vaan myöskin tuolla ulkona suuressa
maailmassa. Etten kuitenkaan siitä huolimatta vielä tunne itseäni aivan
ikäkuluksi enkä viisauden lepoon päässeeksi kansan patriarkaksi, ei
nähtävästi johtunekaan puhtaasti kirjallisista, vaan pikemmin eräistä
sielullisista syistä, joista ei ehkä liene poissa paikaltaan tässä
yhteydessä ohimennen huomauttaa.
Runoilijana olen vanha, kovin vanha, miltei yhtä vanha kuin varhain
kehittynyt. Mutta sitä myöhemmin tunnen kehittyneeni ihmisenä,
vieläpä niin myöhään, että minua suorastaan hävettää kamppailla aina
edelleenkin eräiden elämäntotuuksien kanssa, jotka monille muille
näkyvät olevan selviöitä jo syntymässä. Tilanteeni siinä suhteessa
on yhtä traagillinen kuin "Prinsessa Ruususen" kokkipojan, joka jo
oli vanha mies, mutta jolle ei kasvanut partaa, ennen kuin hän muun
hoviväen kerällä oli sata vuotta uinahtanut! Ellei maailma nykyisestään
sen paremmaksi muutu, olisinkin taipuvainen sekä sille että itselleni
tuota perinjuurista miestymiskeinoa suosittelemaan. En tiedä, kummassa
sitten vika lienee, mutta harvoin olen tuntenut koko maailmanmenon
ympärilläni käyvän niin jyrkästi vasten sisintä olemustani kuin
nykyään, enkä koskaan itseäni sielullisesti yksinäisemmäksi.
En puhu nyt sodasta enkä rauhasta, en sosialismista enkä
kapitalismista, en maailman parantamisesta enkä ihmisten tappamisesta,
jotka nekin näyttävät nykyään muodostuvan kuin samaksi asiaksi Puhun
elämänarvoista, jotka kaiken tuon pintakuohun takaa esille pilkistävät.
Ja niihin nähden en voi muuta kuin toistaa tässä erään ystäväni
pankinjohtajan sanoja, joka kerran lähetti minulle hyväntahtoisen
tervehdyksensä, ja samalla kysymyksen, milloin aioin "viisastua" ja
"ottaa elämän vakavasti".
Ja vastaukseni? Palautin kysymyksen lähettäjälleen kuin malaijilaisen
heittokeihään: Milloin hän aikoi viisastua? Milloin hän aikoi ruveta
ottamaan elämän vakavasti?
Sillä onhan se nyt ihme ja kumma! Meillä — samoinkuin vielä yleensä
maailmassa — pidetään "viisautena" sitä, mikä kaikkien viisasten
ihmisten mielestä kaikkina aikoina on ollut suurinta turhuutta, ja
"vakavana" elämänkäsityksenä sitä, joka ei kestä edes kahden suuren
lapsensilmän kummastelevaa kysymystä. Eikä siinä kyllin! Mutta sen
suurimpana viisautena ja sen vakavampana elämänkäsityksenä, mitä
vähemmän se kohdistuu henkisiin ja mitä enemmän aineellisiin arvoihin,
mitä vähemmän sillä on mitään tekemistä ihmisen iäisemmän ja mitä
enemmän hänen ajallisemman itseytensä kanssa, vieläpä siihen määrään,
että katsotaan olevan suorastaan päästään vialla sen ihmisen, joka
ajattelee aineettomia ja näkee näkymättömiä.
Aina ei ole niin ollut. On ollut aikoja ihmiskunnan kehityskulussa,
jolloin kauneuden jano ja totuuden etsintä ovat olleet toisella sijalla
yleisessä ymmärryksessä kuin nyt, ja jolloin ihmiset eivät ole tienneet
mitään viisaampaa kuin syventyä itsensä ja kaiken olevaisen alkulähteen
hiljaiseen tutkisteluun. Mutta tämä aikakausi sensijaan. —
Ei, on liian helppo moittia sitä. Olkoon kaukana minusta myös kaikki
ajatuskin maailman parantamisesta. Mutta kun minulta niin usein
kysytään, mikä on syynä kaikkeen kurjuuteen meidän ympärillämme,
niin täytynee minun kerran vastata siihen mahdollisimman selvästi ja
lyhyesti: Ihanteiden puute, henkisen tason alhaisuus, sanalla sanoen,
ajan hirvittävä materialismi!
Voinkin oikeastaan lopettaa jo tähän. Ihminen, joka lähtee sitä
vastaan sotimaan, on piankin — ehkä vielä enemmän kuin näiden rivien
kirjoittaja — tunteva itsensä "tuulikanteleeksi", joka helisee tyhjään
avaruuteen.
En tunne enkä tunnusta sitä omaksi tehtäväkseni. Olen kyllin
paljon taiteilija löytääkseni tyydytykseni kauneuskuvien muotoon
kiinnittämisestä, joilla Jumala kaikkivaltias näkee hyväksi kulloinkin
sielunsilmiäni ilahduttaa. Ja niihinkin nähden on minun Brandesin
kerällä huoattava:
"Ve mig, som behöver en evighed og dog maa då som de andre!"
Helsinki 5.IV.19.
_Eino Leino_.
Tuulikannel.
Muut sydämen saivat, ma kantelen,
muut murehti, nautti, ma en, ma en,
en kurja ma elää, en kuolla voi,
kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!
Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
ei rauhoa yö, ei päivä suo,
ei armoa aika, ei iäisyys;
sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.
Mun syömeni tuulikannel on,
sen kielissä laulu on lakkaamaton,
se yössä, päivässä, yksinään
soi ilmahan ijäti väräjävään.
On tuomitun tuttuja päällä maan
pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
en veljiä, siskoja omata voi,
kun outo on itseni, soi, vaan soi!
Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo;
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.
Ja immyt ikkunan aukaisee.
Kuu loistavi, kutri kimmeltelee.
Mi helkkävi yössä niin himmeään?
Hän kuuntelee, käsi sydämellään.
Ja muistavi muinaista armastaan. —
Ah, tuulikantele on se vaan!
Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
ei itke, ei naura, se soi, vaan soi!
Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
Se herää ja kahleitaan kalistaa.
Joko vapaus vaikeni raikahtain?
Ei, tuulikantele kaikuu vain.
Kiro katkera, julmuus jumalien:
Itse orja, ma vapautta veisailen,
itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
itse tunnoton, viritän tunteita!
1905.