Myrsky merellä.
Oltiin joulun edellä 1562.
Tuima pohjatuuli ajeli Suomenlahden vaahtopäisiä aaltoja korkealle,
vihellys kuului sen pienen laivaston mastoissa ja köysissä, joka
pimeänä joulukuun aamuna taisteli hurjan taistelun myrskyn ja rajuilman
kanssa. Jo monet kerrat oli laivastolla epäilty saapumisesta
ikävöidylle Suomen rannalle, sillä uusia vastuksia oli yhä edelleen
itsepintaisesti ilmestynyt eteen. Marraskuun 30 päivänä oli mitä
valoisimmilla toiveilla lähdetty Vironmaan rannasta, sillä myöhäisestä
vuodenajasta huolimatta lupasivat silloinen kaunis ilma ja myötäinen
tuuli nopean ylimenon; mutta palan matkan päässä keikkuvilla aalloilla
muuttuivat valoisat toiveet pian, ja kaksi vuorokautta oli jo
toivottomasti taisteltu elementtien raivoa vastaan.
Synkkämielisenä ja ryppyisellä otsalla kyseli Juhana-herttua tuon
tuostakin, hetkien hitaasti vieriessä, miehistöltä laivalla "Ursus
Finlandicus", joka kulki etumaisena, jos ei herttuakuntansa ääriviivoja
jo näkynyt etäällä, mutta yhä edelleen olivat vastaukset yhtä
masentavia ja yhä levottomimmiksi tulivat kömpelöt laivastolla
matkustajat, jotka vapisevalla sydämellä jo puoleksi kangistuneina yhä
kovenevasta talvipakkaisesta katselivat vastaisuutta mitä pimeämmässä
valossa. Jätettyinä mietintöihinsä melkein tuskallisesti odotellessaan
parempain aikain koittamista muistelivat he menneiltä ajoilta jokaista
epäsuotuista tapausta, ja asettaen ne sen rinnalle mikä mitä
elävämmästi tapahtui heidän silmäinsä edessä, herättivät he kaikki
kummitukset salaisista pesistään. Keihäisillä ollessa häiden aikana
Vilnassa oli ratsastajia haavoitettu ja hevosia kaatunut -- myöskin ne
ennustaen tulevia onnettomuuksia.
Herttuatar, yhtä kaunis kun harrastunut katolilaiseen uskontoonsa, oli
tehnyt mitä voi rauhoittaakseen levottomia neitoja. Hänen
kehoituksestaan olivat he Jumalan äidin tykö koroittaneet kumminkin
tusinan "ave Mari'oita" ja rukoilleet rukousnauhansa loppuun joka
päivä, mutta heidän rukouksiansa ei kuultu ja sitä rauhaa, jota niiden
kautta toivoivat saavansa, ei saapunut, vaan oli sen sijaan
viimeinenkin toivon kipinä jo aikoja sitten sammunut.
Vihdoin aamupuolla päivää joulukuun 3 päivänä heikkeni myrsky vähän ja
se lumituisku, joka pitkät, tuskalliset tunnit oli peittänyt kaiken
näkö-alan, taukosi. Sanomattomalla riemulla tervehdittiin laivastolla
esiintyvän auringon kullankeltaisia säteitä, jotka kimellyksellään
antoivat omituisen, synkkämielisesti ihanan kauneuden vaahtoisen meren
äärettömälle ulapalle.
Mutta vielä oli tuuli niin kova, että tuskin voitiin panna mitään
toivoa vaivaloisen matkan onnellisesta lopusta. Pelko, että viimeisinä
kauheina päivinä oli poikettu täydellisesti pois oikealta uralta
muuttui myös yhä enemmän todeksi. Vielä muutaman tunnin levottoman
odotuksen jälkeen nähtiin ensimäiset, heikot ääripiirteet maasta
siintävän etäällä, taas uudelleen suloisen kajastuksen tavalla
kadotakseen pimeyteen. Auringon ystävällinen levy ei myöskään voinut
kauvan pitää itseänsä näkyvissä, ennenkuin uudet pilvet tulivat ja
peittivät sen läpitunkeemattomalla peitteellään.
Kuljettiin hurmaavaa vauhtia, vaikk'ei likimainkaan kaikkia purjeita
ollut levitetty. Uudelleen tulivat ikävöidyt ääriviivat esiin etäällä,
ne muodostuivat vähitellen läheneviksi vuoriksi ja kallioiksi, joiden
harjuilla kitukasvuiset männyt ja kuuset vallitsivat. Jo ohjattiin
ensimäisen karin sivu, jonka rantakiviä vastaan raskaat aallot
kykenivät lyömään tuskin jalkaa korkeammalle; niemi seurasi niemen
perään, metsät tulivat yhä tiheämmiksi ja korkeimmiksi -- mutta Turun
linnan tornihuippuja ei tullut näkyviin -- -- -- havaittiin nyt, mitä
jo kauvan oli arveltu, että oli tultu aivan toisille seuduille kun mitä
alkuaan oli tarkoitettu.