Ennen muinoin eli Suomessa suuri jättiläinen. Hän oli niin vanha,
ettei kukaan voinut laskea hänen ikäänsä. Hän asui Suomen synkimmässä
korvessa, suurten järvien ja laajojen soiden takana.
Ihmiset olivat häntä harvoin nähneet. Jos kulkivatkin joskus
sillä metsän perukalla luulivat he jättiläistä sammaltuneeksi
vuorenselänteeksi ja astelivat rauhassa hänen ylitseen.
Ja jättiläinen heidän tuskin kulkevan huomasi. Pyyhkäsi joskus vaan
suurella kädellään heidän pieniä jälkiään. Mutta ihmiset luulivat, että
se oli tuuli, joka humisi vuoren kupeella.
Kerran vuodessa nousi jättiläinen syömään. Mutta silloin söi hän hyvän
aterian: kolme lehmää, viisitoista lammasta ja neljän ruishalmeen
kypsyneet tähkäpäät. Tämä tapahtui aina syksyllä.
Mutta seuraavana kesänä tuli hänelle kova jano ja hän joi pari, kolme
järvellistä vettä, niin että järvet kuivuivat melkein lätäköiksi ja
ihmiset olivat suuressa veden puutteessa.
Kerran oli talvella kova pakkanen. Jättiläisen ruumis alkoi jäätyä. Hän
nousi silloin ja kokosi risuja tehdäkseen valkean. Komeita mäntyjä ja
naavaisia korpikuusia taitteli hän metsästä sormillaan, niinkuin lapset
taittelevat kedolta kieloja tahi orvokkeja.
Hän sytytti tulen palamaan ja liekit leimusivat taivaalle pimeässä
talviyössä.