Vastuksina se tyttö aina tahtoi olla, mutta kun kipeäksi tuli --
silloin sitä tuli ikävä.
"Ei äiti itke. Kyllä Anni paranee!" lohdutti hän.
Itse ei syönyt mitään, muista vaan hätäili: "Onko äiti syönyt velliä?
Isän täytyy syödä, että jaksaa!"
Tuollapa jo näkyi isä tulevan toinen mies seurassaan.
"Iltaa!"
"Terveeksi!"
"Mitäs Korventaustaan kuuluu?"
"Eipä erinäisiä. Mitä teille?"
"Ei tuota kiireelle kerrottavia."
"Kuuluu teiltä pikku Anni kuolleen."
"Niinhän se, juhannuksen aikana."
"Soma se oli tyttö. Kun minä tässä keväällä kulin ja Anni oli
veräjällä, niin tuli mieleni niin somaksi sen tytön puheesta. Sitä tuo
lienee ennustanut."
"Mitä se sanoi?"
"Kysyi minne minä menen, ja kun sanoin, että kirkolle, niin sanoi, että
onko Jesus kirkossa? En ennättänyt vastata, kun itse vastasi, että
Jesus on siellä, missä hyvät ihmiset ovat. Ja sanoi sitte: Jesus on nyt
tässä veräjällä!"
"Niinkö se sanoi?"
"Niin, ja sitte vielä sanoi, että äiti on aivan Jesuksen näköinen.
Eikös ole? kysyi sitte minulta. No, mitäs minä lapselle muuta kun
myönsin ja sanoin sitte hyvästit."
Isä nojasi veräjän pieleen ja katseli sinne, minne aurinko oli
laskenut, äiti kuivasi kyyneleitään.
"En luullut, että näin silloin Annia viimeisen kerran."
"Tulkaa tupaan!" sanoi äiti.
"Niin sanoi aina kaikille pikku Annikin", sanoi isä. "Sinä iltana,
kun hän sairastui, sanoi hän: tulkaa tupaan, siellä on lämmintä ja
kaunista! Senjälkeen ei hän enää ulos juossut."
He menivät kaikki tupaan. Äiti pani illallista pöytään ja laittoi
vuoteet. Mutta hän käveli niinkuin unissa. Hän näki vaan veräjällä
pikku Annin ja kuunteli hänen kirkasta puhettaan.