Marjolan mökki oli aivan valtatien vieressä, etäällä järvestä,
mutta lähellä vanhoista ajoista kuulua Marjolan lähdettä, josta se
oli nimensäkin saanut. Siitä lähteestä ei vesi loppunut koskaan.
Kuumimpanakin kesänä juoksi siitä kirkas puro alempana olevaan lehtoon.
Ja se puron varsi oli lasten ainainen leikkipaikka.
"Mustikki" helisteli kelloaan Marjolan veräjällä ja ammua ynähti hiljaa
merkiksi kotia tulostaan. Pian ilmestyi veräjälle Marjolan Anna, toi
palaa Mustikille, taputteli ja puhutteli sitä -- avasi veräjän ja
päästi Mustikin piha-aituukseen.
Sievä oli mökki Marjolan Pekalla ja Annalla. Hyvä oli heillä talouden
alku. Kolme sinisilmäistä ja liinatukkaista lasta heillä oli. Kyllähän
siinä oli työtä pitää lapset vaatteissa ja ruuassa, mutta menihän se
sentään Jumalan avulla ja vanhempien ahkeruudella.
Anna meni lypsämään Mustikkia, joka uudelleen pihassa äänteli.
Niin, niin -- neljäskin lapsi oli heillä ollut, neljäs, joka oli ollut
kaikista rakkain. Siltä se Annasta kuitenkin tuntui. Yhä vaan tuli
mieleen sen tytön teot ja sanat. Ja sillä oli niin sievät kädetkin.
Varsinkin muistui tyttö mieleen "Mustikkia" lypsäessä, sillä aina
silloin oli pikku Anni kyyköttänyt äidin vieressä ja pienillä käsillään
hätistänyt kärpäsiä lähelle tulemasta. Muutoinkin oli tyttö aina
juossut äidin jälessä. Monasti oli äidin pitänyt häntä siitä torua, kun
aina tahtoi riippua äidin hameessa.
"Mene nyt toisten kanssa!" oli äiti kerran kärsimätöinnä sanonut ja
pikku Anni oli vastannut: "Kun Anni niin äitiä rakastaa!"
Kun äiti tätä mietti niin teki niin pahaa sydämessä ja kyyneleet
pyrkivät silmiin.
Kerrankin oli naapurin Mari tullut litran mittaa lainaamaan ja äiti oli
mennyt Maria saattamaan mäen rinnettä alas. Silloin oli rinteen alla
kuulunut takaa pientä jalan kopinaa, ja kun äiti kääntyi, oli siellä
ollut pikku Anni, joka juoksi paljasjaloin ja avopäin äidin jälessä.
"Tokko menet kotiin", oli äiti sanonut. "Pääsetkös, tahi saat vitsaa!"
"Ei äiti Annia piiskaa, Anni vaan äitiä suojelee!" oli Anni silloin
sanonut.
Äiti oli silloin ottanut Annin syliinsä ja tyttö oli puristanut häntä
kaulasta, että aivan vieläkin se tuntui.
Se oli niin soma se tyttö. Kun se oli äidin kaima, niin sen vuoksi se
piti itseään enempi äidin omana kuin toiset. Ja äitikin oli enempi
hänen omansa.
Nämä mietteet tulivat äidin mieleen siinä lypsäessä. Ilta oli lämmin,
aurinko laski juuri lehdon taakse ja lapset olivat jo menneet levolle.
Isä oli vielä toimissaan talon töissä.
Se oli niin soma se tyttö. Äidin viereen se aina pyrki nukkumaan ja
kun oli toiset pienempiä, eikä olisi ollut tilaa, niin sanoi hän aina:
"Kaima on selän takana!"