joistakin vuosikausien salaisista ja syvistä kätköistä:
— Sinun täytyy.
Enkä minä uskaltanut.
Hänessä oli ihmeellistä tavatonta arkuutta, — ei neidon, —
harvinaisempaa, pelokkaampaa, syvempää.
Sitten saapui yö ja me vaivuimme toistemme syliin, enkä minä osaa
kuvailla, mitä se oli. Sillä minulle se oli elämää.
* * *
Sitten tulevat nuo neljä kuukautta. Varmaankaan ei kukaan ole
samanlaista kokenut. Kokonainen, täydellinen onni on niin harvinaista.
Se on aurinko-mimosa, jota tuskin kukaan on nähnyt.
Tuli sitten ilta ja aamu, ilta ja aamu yli hiljaisuuden, joka sai
kaikki meissä soimaan. Istuimme tuntikausia nojaten päät toistemme
rinnoille, kuunnellen toistemme sydänten sykintää. Ja tuntui niin
ihmeelliseltä ja suurelta talossa meren rannalla. Hän jäi usein
lepäämään polvistuvaan asentoon edessäni, enkä minä saanut puhua, sillä
hän tahtoi kuunnella sitä suurta ihanaa, sanoi hän.
Itse istuin ja annoin katseeni liukua pitkin vedenpintaa, jonka
lipattelevilla laineilla auringon kuvastus nousi ja laski — se oli
ainoa, joka liikkui.
Se oli hiljaisuus, jolloin kaksi voi nähdä ja kuulla sellaista, jota
yksinäinen ei voisi. Kerran meistä tuntui, kuin kuulisimme auringon
laulua huoneessamme.
Minä ilmasin hänelle ajatuksiani. Kuljimme ulkona koko illat, jolloin
minä herkeämättä puhuin — ihmisten maallisesta elämästä, tähtien
karkeloista, kuoleman salaperäisyydestä. Tunsin joskus puhuessani hänen
katseensa päälläni ja huomasin, kuinka pienet minun tietoni olivat.
Joskus tunsin hänen kätensä puristuksen, ilman että hän itse näytti
siitä tietävän.
Opetin häntä tuntemaan jokaisen kiven niemen rannalla, annoin hänen
katsoa suurennuslasiin.
Koetin saada hänet näkemään, kuinka elämän radat suuntautuvat alhaalta
ylös korkeuksiin, sisältäpäin ulos taivaanrannan taa.
Keskeytin joskus äkkiä puheeni. En tiennyt kuuliko hän minua. Näytti
kuin kulkisi hän valoisassa haavemaailmassa, ja antaisi minun puheeni
kaikua vaan kaukaisena, inhimillisenä huminana ympärillään.
* * *
Oi nyt, kun siitä on pitkä aika kulunut, nyt kun istun ja silmäilen
taaksepäin, muistan niin monta pikkuseikkaa, jotka silloin menivät
ohitseni. Usein ollaan elämässä niin itseensä syventyneinä, ettei ole
aikaa, eikä rauhaa tarkastaa, mitä toisissa, liikkuu, ei edes hänessä,
jonka kanssa olemme yhdessä päivin ja öin.
Juuri nyt johtui niin elävästi mieleeni se, miksi hän eräänä
aamupäivänä, järjestäessään hiuksiaan peilin edessä, niin kauhistuneena
vetäytyi taaksepäin.
Sitten hän rauhottui ja jäi seisomaan katsellen katselemistaan
tarkkaavasti.
Ja sen jälkeen tuli hän juosten luokseni. Syleili polviani, suuteli
vaatteitani, käsiäni, koko ruumistani, minne vain voi, repi auki
liivini, ja suuteli minua rinnalleni.
Hän käyttäytyi kuin koira, joka on kadoksissa ollut ja löytänyt
herransa.
* * *
Hän keksi joka päivä sellaista, joka teki hänet uudemmaksi ja
valoisammaksi. Hän pisti kokonaisia ruusukimppuja rinnalleen, vyöhön,
hiuksiin, kaikkialle, missä ne vaan tilaa voivat saada.
* * *
Hän alkoi kertoa lapsuutensa päivistä. Kuvat, jotka elämän
levottomuudessa olivat unhoon joutuneet, ilmestyivät hänen eteensä, ja
päänsä olkaani vasten nojaten istui hän ja vieritteli eteeni päivän
toisensa jälkeen, siitä ajasta, jolloin hänelle ei ollut vielä mitään
tapahtunut.
Hänen kasvoillaan oli uusi ilme, joka ikäänkuin oli ollut kätkettynä
hänen rintansa syvyyteen, mutta sitten enemmän ja enemmän alkanut
kohota valoa kohti ja nyt oli täydessä auringossa. Ääneen tuli pieniä
sointuja, joille hän itse nauroi, eikä tiennyt, mistä ne tulivat.
Ja oli kuin kaikki olisi sulautunut yhteen lämpimäksi sulosoinnuksi.
Yksi päivä saattoi näyttää hajanaiselta, mutta seuraavaan liittyi taas
jotakin yhdistävää.
Noissa esiinsukeltavissa muistoissa oli oma merkityksensä, — ne voivat
tulla esiin suuteloista, välkkeestä, jonka hän luuli silmissäni
huomaavansa, tai jostain väreestä omassa äänessään.
— Minä muistan, sanoi hän.
— Minä näen edessäni jotakin, sanoi hän.
— Minä muistan, kuinka kerran — luulen olleeni silloin neljäntoista
vuotias — kuljin rannalla. Minä kuljin ja kuljin ja löysin paikkoja,
joilla en ennen ollut käynyt. Minusta tuntui tämä retkeni seikkailulta
ja minä kuljin pelon valtaamana.
Minä pysähdyin usein ja pusersin molemmat käteni rintaani vasten. Minä
katsoin kauvas yli meren, joka samassa näytti käyneen loppumattoman
suureksi — se sama meri, joka vähän matkan päässä kodistamme lainehti,
— en ollut huomannut sen olevan niin suuren, enkä uskaltanut katsoa
sinne. Minä käänsin katseeni maalle päin, mutta se näytti niin
äärettömän jylhältä ja kallioitten takana oli ikuinen pimeys — enkä
uskaltanut katsella sinnekään.
Niin kuljin eteenpäin kädet laskettuina rinnan yli, ja katsellen
ainoastaan eteeni, ja silloin huomasin jotain loistavan sinistä
edessäni hiekalla.
Se oli eräs kasvi, jota en koskaan ollut nähnyt. Siinä oli muutamia,
suuria sinisiä, lihamaisia kukkia. Se oli sineä, niin kirkasta ja
silkkimäistä, että näytti kuin itse hiekka olisi sen luonut. Silloin
tuntui minusta se kasvi niin kummalliselta. Ja minä uneksin siitä koko
yön. Ja sitten — eikö se ollut ihmeellistä? — kuljin vuosikausia,
enkä koskaan enää löytänyt tuota kasvia, ja minusta se kävi aina
ihmeellisemmäksi, vaikken sitä koskaan enää löytänyt. Ja nyt, kun
silmäilen taaksepäin, muistuu siitä vielä jotain mieleeni, vaikka ne
suuret lapsensurut ovat unohtuneet.
— Sellaista saattoi hän istua ajattelemassa.
* * *
Viimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Hänen upeuteensa näytti
liittyvän tyttösen joustava notkeus, immen salaperäinen ihmettely
välkkyili hänen kasvoillaan, joille elämän suru oli piirtänyt nuo
tuskallisen ihanat kirjailunsa.
Se oli ihmeellistä — lapsuudenseikkailut äidin rinnassa. Se valtasi
mieleni kuin elämän oma runous, missä itku on naurua ja nauru itkua.
* * *
Mutta kun olimme siten eläneet kaksi kolme kuukautta, tuli minuun
jotain uutta.
Tähän aikaan olin huomaavinani, että hän liukui pois luotani.
Pitäessäni häntä vyötäisistä, saatoin äkkiä tuntea itseni niin
yksinäiseksi. Kun satuin silloin katsahtamaan häneen, näin hänen
katseensa vaipuneen maailmaan, jota minä en tuntenut.
Kun menin yksin ulos, tunsin käyväni rauhattomaksi, enkä voinut kulkea
kauvan. Minut valtasi pelko: Ehkä hän oli nyt, tänä hetkenä, lakannut
minua rakastamasta. Minun täytyi kotiin, minun täytyi nähdä hänet,
nähdä hänen katsovan minuun, tuntea, että koko hänen olentonsa huokui
minua ja ainoastaan minua kohti.
Alussa oli tämä minulle kylliksi. Mutta jonkun ajan kuluttua ei
tämäkään.
Minä tartuin rajusti ja täynnä levottomuutta hänen vyötäisiinsä, minä
kyselin: Rakastatko sinä minua? Ja uudelleen ja uudelleen kyselin:
Oletko varma siitä, että sinä rakastat minua, ainoastaan minua?
Hänen täytyi sanoa minulle monta, monta kertaa, että hän rakasti minua.
Minä pyysin häneltä rakkauden osotusta. Minä pyysin häntä kiertämään
kätensä ympärilleni, voidakseni tuntea, että hän oli luonani.
Minut saattoi vallata sellainen, epätoivoon asti nouseva pelko, että
hän voisi jättää minut, että minä jonakuna toisena iltana, kotiin
tullessani, löytäisin asunnon tyhjänä.
Eräänä iltana olin tavallista levottomampi. Poistuin hänen luotaan,
istuin ikkunan ääreen ja painoin pääni käsiini. Hänen täytyisi tulla
perässäni, osoittaa rakkauttaan minulle.
Silloin sanoi hän viimein — selvällä, yksitoikkoisella äänellä, joka
senjälkeen on joka päivä kaikunut korvissani:
— Se on ohi!
Minä tulin kuin hulluksi. Minä hypähdin ylös, laahustin hänen luokseen,
tartuin kiinni häneen, aivankuin tahtoakseni hänet tukehduttaa,
heittäysin maahan hänen eteensä ja huusin:
— Etkö enää rakasta minua?
— Enemmän kuin koskaan ennen.
Mutta se on ohi. Se.
* * *
Oli eräs toinenkin asia. Joka neljästoista päivä matkusti hän
pääkaupunkiin. Hän sanoi, että se oli välttämätöntä, enkä minä kysellyt
syytä.
Mutta kun levottomuuteni alkoi kasvaa minussa, rupesi minua kiusaamaan
se, etten tiennyt, mitä hän teki, hän, jonka kanssa olin povi povea
vasten elänyt. Minä vaadin häneltä selitystä. Hän sanoi alakuloisesti:
— Tahdotko sitten viimeinkin tietää sen?
Minä matkustan kaupunkiin, suudellakseni lastani.
* * *
Ja kaikki vanhat tuskat alkoivat uudelleen ahdistaa minua.
Minut valtasi raskas surumielisyys. Hän oli ollut toisen oma. Tuo
versominen ja kukkaan puhkeaminen oli tapahtunut hänessä, ilman että
minä olin sitä nähnyt ja siinä mukana elänyt. Ehkä joku toinen oli
omistanut jotain siitä kauneimmasta, joka pakenee, tulematta koskaan
enää takaisin.
Ja aina enemmän alkoi minua painaa ajatus: _Hänen_ lapsensa ei ollut
_minun_ lapseni.
Kuka hän oikeastaan oli? Minkälaiset olivat hänen vaiheensa? Miksi
hänelle oli ero tullut?
* * *
Ei ollut enää entisen kaltaista. Ei tullut enää noita pitkiä hiljaisia
päiviä.
Oli kuitenkin hetkiä, jolloin minussa humisi ja lauloi, ja meren aallot
näyttivät minusta aurinkoisilta nietoksilta. Silloin oli kaikki jälleen
eheätä.
Mutta tuo ikuinen poltto ja kalvaminen ei lakannut, vaan aina uudelleen
palasi.
Useita kertoja tapahtui, että hän katsoi minuun syvä suru silmissään.
— Miten on? kysyin minä.
— Sinä katsot minuun niin omituisesti.
* * *
Eräänä päivänä — minua halutti suurkaupunkiin, ihmisjoukkoihin ja
meluun. Tuntui kuin en enää voisi ajatella tässä hiljaisuudessa, missä
hän vallitsi kaikkialla, niin että minun oma itseni haihtui pois.
Minä matkustin. Näin liikettä rautaverkolla varustetulla asemalla.
Suuret rakennukset katujen varsilla katsoivat minuun, kuin
monisilmäiset kummitukset.
Ympärilläni vilisi silmiä, kuului äänten ja askelten humua. Kaukana
etäisyydessä halkoivat iltaruskoa korkeat tornit huippuineen.
Minä kävelin ja katselin jokaista silmäparia. Tein sen aivan
tietämättäni. Viimein selvisi minulle, että _häntä_ minä etsin.
Mutta ei koko kaupungissa ollut yksiäkään kasvoja, joista ilmenisi
se, — se, jonka minun sieluni ikäänkuin tunsi jo jostakin edellisestä
olotilasta.
Ja minä huomasin, että _hän_ se oli minulta poissa.
Ja minä aloin kuvailla häntä mielessäni sellaiseksi, kuin hän
todellisuudessa oli, mutta jollaisena minulla ei ollut ollut rauhaa
nähdä häntä. Ja kaikista noista rautaverkoista, talojen ikkunoista,
torneista ja ihmisten jaloista kutoutuivat näkyviin hänen piirteensä,
suurempina ja syvempinä, kuin miksi minä olin ne huomannut, ja minä
näin syvällä hänen rinnassaan kätköjä, jotka minulle olivat pysyneet
suljettuina.
* * *
Mutta ennenkuin minä palasin takaisin kotiin, menin erääseen
ravintolaan, sen sisimpään huoneeseen. Se oli minusta kuin omituinen
vaskipiirros, vanhoilta, unohdetuilta ajoilta. Olutta ja paloviinaa
tuli ja katosi, palvelijat huusivat, voileivät tanssivat, ihmiset
puhelivat, nauroivat, haukottelivat, päällysvaatteisiinsa pukeuneina.
Silloin näin ovea kohti tulevan erään miehen, joka käveli eri tavalla
kuin toiset. Hänen katseensa liukui huoneessa paikasta toiseen, eikä
hän katsonut keneenkään. Hän kulki eteenpäin kumartuneena, ja näytti
kuin häntä olisi ympäröinyt osa sitä pimeyttä, josta hän tuli.
Hänkin näkyi pyrkivän siihen sisimpään huoneeseen. Minä nousin ylös. Me
tervehdimme. Sillä hän oli Bredo.
Hän ei katsonut minua silmiin. Hän ei voinut puhua. Vasta kun hän oli
paljon juonut, alkoi hän. Hän sopersi, hän puhui kuumeisesti, vähän
väliä täyttäen lasinsa paloviinalla ja joi sen yhdellä siemauksella,
sanoessaan:
— Minun täytyy juoda, minun täytyy juoda.
— _Hän_ on poissa, sanoi hän.
— Minä kuljen ja kuljen. Minä en löydä häntä... Hän on poissa. (Hän ei
ollut koskaan puhunut mitään "hänestä")... Atelieeri on suljettu... En
enää mene sinne... Minä kuljen ohi illoin... illoin... monta kertaa...
Minä en mene sisään... En uskalla mennä sisään.
Menin sinne eräänä yönä... En saanut rauhaa. Nousin ylös sängystä...
makuusijaltani... Menin ulos kaduille... Siellä näin erään nukkuvan
poliisin, ja juopuneen naisen... Minä tulin ylös atelieeriin... Siellä
kummitteli oma ruumiini... oman elämäni ruumis... ruumis... ruumis...
Minä olen lopettanut työni... Minä lyyhistyn kokoon... Ihmiset (hän
katsoi ympärilleen)... ihmiset, minä kuljen heidän joukossaan, sillä
minä vihaan (hänen äänensä oli kohonnut).
Minä vihaan (hän puristi yhteen hampaansa, ja katsoi jäykästi minua
silmiin ilmeellä, jossa oli jotain melkein mielipuolista) vihaan...
minä vihaan sitä näkymätöntä, joka ympärilläni hiiviskelee, jonka
kanssa en koskaan voi joutua julkiseen taisteluun... minä vihaan.
(Sitten jatkoi hän, muuttuen hyvin murheiseksi). Minä menen puistoon.
Minä katselen hänen lastaan. Ostan hänelle makeisia. Lapsi muistuttaa
häntä. Minä silitän sen hiuksia... Yhden ainoan kerran... kaukana...
näin hameen, — ainoastaan hän, kulkee noin — hän viivähti nurkassa, —
minä juoksin, hän oli poissa.
Tiedätkö mikä hänen nimensä on! Tiedätkö, mikä hänen nimensä on! (Hän
sanoi sen melkein uhkaavasti).
Oi, ei... sinä et saa sitä tietää. Ehkä minä vielä tapaan hänet,
ja silloin on maailmassa ainoastaan yksi ainoa, joka kuulee minun
mainitsevan sen nimen. Silloin minä olen hyvä häntä kohtaan. (Oli kuin
hän äänellään olisi tahtonut osottaa, kuinka äärettömän hyvä hän aikoi
häntä kohtaan olla). Minä tahdon olla niin lempeä, — oh, hänestä tulee
tuntumaan niin hyvältä. En aio koskaan olla synkkä, en koskaan synkkä.
Ajatella, että ne hiukset... ne pitkät hiukset, jotka valuvat alas kuin
suru, pitkin hartioita, rintaa ja selkää, että ne kiertäytyvät toisen
ympäri... toisen... en tiedä kenen... että hän imee itseensä niitten
kutreista, juopuu hänen suloisista piirteistään.
Oh, (hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi) tiedätkö sinä, mitä se
merkitsee: kantaa jonkun ihmisen kuvaa piirre piirteeltä sydämessään,
nukkua yönsä joku noista piirteistä mielessään, herätä sen muistoon...
ja sitten mennä ja... mennä ja...
(Hän tarttui kiinni päästään). Minä tulen hulluksi! (Sitten oli hän
kauan vaipuneena syviin ajatuksiin. Viimein sanoi hän hitaasti):
Mutta ehkä taide vaatii lunnaansa. Ehkä sen Prometheus-työn täytyy
täällä kuoleman valtakunnassa tunkeutua jumaluuden omaan pyhimpään, —
sopusoinnun kotiin — luomisen salaisuuteen, — ehkä se täytyy sovittaa
titaanin surulla... ja titaanin... kaipuulla.
* * *
Minä matkustin kotiin samana iltana. Mutta minä pelkäsin häntä nähdä
taas.
Me sytytimme kolme kynttilää salissa. Ikkunat olivat auki.
Me istuimme ääneti kumpikin omalla puolellaan pöytää. Ilma oli täynnä
muistoja suuteloista. Mutta tuntui kuin ne olisivat haavoittaneet
minua. Ja ulkoa mereltä tuli kauhu, vallaten minut. Tuntui kuin olisin
sen edessäni nähnyt ja tunsin jalkojeni alla äärettömän syvyyden, jonka
pohjalla piileskeli oma omituinen maailmansa.
Minä nousin ylös ja suljin ikkunan.
Mutta silloin tuli pahempaa. Tuolla istui ainoastaan hän, mutta
välillämme näin eräät masentuneet kasvot, joilta minä varastin ja
joilta minä valhettelin.
Ja ensikerran välähti minussa ajatus, joka ei suurimpinakaan
levottomuuden ja epäilysten hetkinä ollut synkistänyt minua:
Hän on huono nainen.
Silloin tunsin hänen kätensä pääni päällä. Äänettömästi oli hän
lähestynyt.
Hän oli kuolonkalpea.
Minä en voinut puhua. Vilunväristyksenä lensi aivojeni läpi uusi
ajatus: Ei hän minua liikuta. Hän seisoi hetkisen. Sitten meni hän
hitaasti ulos. Minä kuulin oven hiljaa sulkeutuvan.
Kuulin hänen menevän ulos käytävälle. Kuulin hänen avaavan ovensa.
Sitten en enää kuullut mitään.
Mutta kun olin hetken aikaa istunut, olin kuulevinani itkua ikkunan
alta ja meren yli. Avasin ikkunan, mutta kaikki oli hiljaista. Otava ja
Linnunrata vaan välkkyilivät liikkumattomina veden pohjasta.
Minä istuin jälleen. Mutta kuulin taas jonkun itkevän.
Mieleeni johtui: Hän itkee. Ja suuri säälintunne — en tiedä ketä
kohtaan — valtasi minut.
Minä menin hänen luokseen. Hän istui siellä hiljaa. Mutta hän ei
itkenyt.
Minä asetin tuolin häntä vastapäätä. Tartuin hänen molempiin käsiinsä
ja katsoin kauan ääneti häntä silmiin.
Niinkuin voimakas kainoudentunne olisi hänet vallannut. Hän laski
katseensa edessäni eikä hän suudellut minua.
Ja se lisääntyi päivä päivältä. Hänellä ei enää ollut tuota tulista
katsetta ennen yön tuloa. Kun minä lähestyin häntä, alkoi hän vavista,
ikäänkuin pelkäisi minua. Jos hän sitten antautui, oli se niin
pelokasta ja värisevää.
* * *
Minä vaivuin raskaaseen surumielisyyteen. Minä mietiskelin, enkä voinut
päästä selville. Ja tuntui kuin joku minussa olisi tahtonut repiä minut
kappaleiksi.
Minä saatoin istua ja lukea, vaikka hän oli huoneessa, enkä minä sitä
huomannut.
Saatoimme kulkea koko päivän toisillemme puhumatta, — mutta sitten
saatoimme kohdata toisemme käytävässä, tarttua äkkiä toistemme käsiin
ja puristaa niitä katsomatta toisiimme.
Mutta kun me illan lähestyessä vaivuimme suuteloon, saatoin äkkiä
tuntea kiusallista vastenmielisyyttä: Välillemme kohosi eräs pää, jonka
hiukset olivat tuskasta pystyynnousseet.
Kun se tapahtui kävi hän kuolonkalpeaksi.
Näkikö hän saman näyn?
* * *
Minä aloin kulkea ulkona. Pelasin tuntikausia biljardia kaupungin
klubissa. Minusta tuli etevä biljardin pelaaja. Ehkä se, että pääni
oli niin täynnä muita ajatuksia, vaikutti, etten koskaan erehtynyt.
Niinkuin nukkuvana voi kulkea pitkin katonräystäitä, samoin minäkin,
itsekään sitä huomaamatta, pelasin uhkarohkeasti.
Ne miehet, jotka olivat ympärilläni, häipyivät kuin pilveen, he olivat
kuin päitä maalauksessa.
Sisältä kahvilasta kuulin lasin kilinää.
Mutta koko ajan tunsin polttavaa kaipuuta kotiin. Minä kuvittelin,
kuinka hän tulisi minua vastaan, heittäytyisi syliini, suipistaisi
suutaan, tyytymättömänä pitkästä poissaolostani.
Hän ei tehnyt sitä. Niinkuin kaikki olisi ollut lopussa. Hänen
silmiinsä oli tullut jotain ylpeää, vierasta.
Minä kärsin siitä kauheasti. Mutta samassa tunsin, että oma olentonikin
muuttui, että olin synkkä kasvoiltani ja ääneltäni tyly.
Hänen kasvonsa muuttuivat yhä enemmän sellaisiksi, jollaisina en niitä
senjälkeen ollut nähnyt, kun hänet ensikerran kohtasin. Niihin oli
ilmestynyt ryppy, joka oli ollut poissa, jotain sammunutta oli silmiin
ilmestynyt, ja usein levisi otsalle jotain raskasta, väsynyttä.
* * *
En koskaan unhoita näitä biljardihetkiä. On kuin sivelisin silloin
liidulla biljardipöytää, tukalien kysymysten myllertäessä aivoissani.
Ei mitään selviä ajatuksia. Ei mitään suoranaisia suruja. Tein joskus
syytöksiä itseäni vastaan. Hetkellisesti tunsin itseni syvälle
vajonneeksi, kurjaksi ja halveksittavaksi.
Eräänä iltana kävi tämä minulle niin voimakkaaksi, että keskeytin pelin
ja lähdin pois. Oli pimeä, ja pääni oli niin täynnä ajatuksia, etten
nähnyt minne menin. Tunsin ruohoa ja kiviä jalkojeni alla, ja pensaita
ympärilläni.
Kuulin äkkiä puron solinaa, ja muistin, että se oli se, josta hän oli
kerran pivollaan juonut. Silloin huomasin, kuinka kaunis se oli. Päivä
oli kuultanut sen läpi. Illalla olin suudellut jokaista hänen sormeaan.
Hän oli sanonut:
— Miksi tänä iltana suutelet jokaista sormeani?
Sellainen oli suhteeni häneen. Minä kuljin pilkkopimeässä, en nähnyt
mitään ja tunsin kaikki. Mutta äkkiä saatoin nähdä jotakin välkkyvää,
kuulla jotakin solisevan.
* * *
Kun tulin kotiin, heitin kiven hänen valaistuun ikkunaansa. Hän avasi
sen:
— Kuka siellä?
— Minä se olen.
— Oh, se olet sinä.
Kaiku vastasi läheisyydessä. Ja pimeästä kaikui: Minä — sinä.
Hän meni sisälle huoneeseen, palasi takasin ja huusi:
— Odota, minä tulen alas. Hän tuli alas. Hänen hiuksensa hulmusivat
hartioilla. Me istuimme eräälle kivelle. Hän sanoi:
— Nyt minä kiedon hiukseni ympärillesi.
Sitten heitti hän hiuksensa päälleni ja minä peityin niihin.
— Rakastatko sinä minua? sanoi hän.
— Minä rakastan sinua.
Sitten veti hän hiuksensa pois ja sanoi:
— Huuda yli meren: Minä rakastan sinua.
Minä huusin:
— Minä rakastan sinua.
Kaiku vastasi läheisyydessä:
— Minä rakastan sinua.
— Kuuletko, kuinka siellä loiskii? kysyi hän.
— Kyllä.
— Kuuletko, mitä se loiskii? Se loiskii: Minä rakastan sinua.
— Kuuletko, kuinka tuuli humisee? Se humisee: Minä rakastan sinua.
Sitten peitti hän minut taas hiuksiinsa, ja sillä tapaa me istuimme.
Näytti kuin tahtoisi hän peittää minut joltain pahalta.
* * *
Yöllä minä heräsin. Tuntui kuin joku olisi suudellut minua otsalle.
Minä kohotin pääni ja kuuntelin. Minusta tuntui kuin joku koira makaisi
matolla sänkyni edessä. Minä kuulin sen läähättävän. Minä katsoin
sinne. Se oli hän. Hän nukkui siellä, tyyny päänsä alla, yöpuvussaan.
En uskaltanut herättää häntä. Minä nostin hänet niin hitaasti ja
varovaisesti, kuin suinkin voin ja kannoin hänet sänkyynsä. Hänen
silmänsä olivat koko ajan suljetut. Mutta ehkä hän ei nukkunutkaan.
* * *
Minä katselin merelle. Näkyi vielä illan jälkeen tulipunainen
rusko. Minä ojensin ylös käteni. Minä omistin elämän ja kauneuden.
Minä värisin ylpeydestä. Niinkuin nyt, en ollut koskaan ikävöinyt
aamunkoittoa.
Oh, se minkä hän oli elänyt, minkä hän oli elänyt ulkopuolella minua
— eikö se myös kuulunut minulle? Kun aurinko nousee, menisin hänen
luokseen ja kysyisin, eikö kaikki ollut minun. Ja kaikki tulisi
hyväksi. Ja siitä tulisi jotakin, jollaista ei koskaan ennen.
* * *
Minä makasin pitkään aamulla. Elämän voitonhuume kävi minussa. Nyt
se oli alkava. Tuhansissa eri muodoissa tulisi minun olentoni häntä
ympäröimään. Ei koskaan enää voisi mitään tulla välillemme.
Minä otin kylvyn. Sitten pukeuduin juhlapukuuni. Menin hänen luokseen.
Hän oli poissa. Pöydällä oli lippunen:
— Minä olen matkustanut kaupunkiin.
* * *
Tuossahan ei ollut mitään niin ihmeellistä.
Mutta minä kävin levottomaksi ja se lisääntyi päivän kuluessa. Minä
kuljin ympäri, kuin jonkun näkymättömän seuraamana. Ja itsekään
tietämättä olin viimein tullut rautatieasemalle. Ostin lipun, puoleksi
tajutonna. Astuin vaunuun. Minä matkustin.
Harhailin ylös ja alas pitkin katuja. Minä en _tahtonut_, ei, minä en
_tahtonut_.
Minä en voinut ajatella selvästi, kaikki pyöri ympäri kaaoksessa.
Väristyksiä, joista en tiennyt mitä ne merkitsivät, muistoja, synkkiä,
tuskallisia aavistuksia, senjälkeen taas tunsin keveän suutelon
huulilleni, näin hymyn, jonka kerran näin hänen huulillaan.
Mutta aina vaan kalvoi mieltäni: Älä mene, älä mene.
Ja miksi minä sinne menisin? Miten olin tullut ajatelleeksi, että minun
sinne pitäisi mennä?
Siten kuljin tuntikausia. Minä pakenin kaupungin laitakaduille,
välttääkseni tulemasta siihen kaupunginosaan. Nousin eräälle korkealle
kukkulalle.
Tuolla lepäsi kaupunki, ihmeellinen, monipäiväinen, monisilmäinen,
ihmisten luoma olio, sumuvaippaan kääriytyneenä, savua tupruten. Se
sai ravintonsa laivoista, rautateistä. Puhelin- ja sähkölennätinlangat
olivat hermoja, joissa suhisten kulkivat tunteet ja ajatukset käskyn
mukaan. Silloin pysähtyi katse: Tuolla se oli, tuon kadun varrella.
Mikä noista katoista _oli_ se?
Nyt täytyi minun kiirehtiä eteenpäin. En nähnyt enää mitään. Minä vain
kuljin ja kuljin. Viimein huomasin tulleeni erääseen piharakennukseen,
minä näin että se oli piharakennus, huomasin kulkevani ylös rappuja, ja
pysähtyväni erääseen käytävään. Silloin minä havahduin. Kuulin ääniä
sisältä. Yksi niistä oli hänen.
* * *
Yksi niistä oli hänen. Se kuului läpi avaimenreijän ja ovenraon,
niinkuin ääni, joka pimeydessä kaikuen, ei ole mihinkään näkyväiseen
yhdistetty.