RISTI
Rakkaustarina
Kirj.
SIGBJÖRN OBSTFELDER
Suomentanut
J. Siljo
Kirjallisia pikkuhelmiä XXXVIII
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.
Sigbjørn Obstfelder (1866—1900) on Norjan kirjallisuuden
omintakeisimpia lyyrikkoja. Kaikkeen hänen tuotantoonsa, myöskin
suorasanaiseen, on painunut lyyrikon unelmoiva sävy, joka ilmenee
varsinkin erinomaisen herkässä, samalla sekä musikaalisessa että
kiinteän täsmällisessä poljennossa. Yksinkertaisuus on hänen runoutensa
silmiinpistävimpiä ominaisuuksia; mahdollisimman yksinkertaisella
sanontatavalla, jonka hän kuitenkin oman omituisen rytminsä ja omien
runokuviensa kautta kehitti yksilölliseksi, hän tulkitsee yksinäisen
ja elämää melkein lapsenomaisesti vierastavan sielun ahdistusta ja
ijäisyydenkaipuuta, öisiä mielialoja sekä rajatonta myötätuntoa kaikkea
orpoa ja särkyvää kohtaan. Yksinkertaiset ovat hänen aiheensakin:
elämän pimeydessä kohtaa kaksi orpoa sattumalta toisensa, jatkaakseen
hetken päästä taas yksinäistä vaellustaan sitä aavistuttavaa ijäisyyttä
kohti, jossa kaiken elämään ja valoon luodun oikea koti on. —
Rakkaus-elämässä O. näkee heijastuksen siitä suuresta valkeudesta,
johon hän, yön ja yksinäisyyden runoilija, nääntymykseen asti kaipasi.
Ihmiselämän ilossa ja kiihkeässä humussa hän näkee sairautta, häpeätä
ja kammoa, ja tämän näkemyksensä hän on useissa hiljaisissa, mutta
mieleenpainuvissa runoissa lausunut julki. — O:n tuotanto oli hyvin
rajotettu, mutta sitä keskitetympi ja omintakeisempi sävyltään.
Ensi teos "Digte" ilmestyi 1893, "To novelletter" 1895, "Korset"
1896, "En praests dagbog" 1900; j.n.e. Suomeksi on neiti Anna-Maria
Tallgren julkassut teoksessaan "Runoilijoita" 1910 luonnekuvauksen
Obstfelderistä.
Hän on hoikka ja notkea. Hänen käyntinsä ei ole tasaista, kevyesti
hypäten ottaa hän joka neljännen askeleen.
Äkkiä poimii hän kiven maasta, singahuttaa sen kauvas pitkin meren
pintaa siten, että se hypähtää jälleen ylös yksi, kaksi, kolme kertaa.
Sitten hymyilee hän kohti etäisyyden väräjäviä ääriviivoja. Sen jälkeen
ottaa hän kaksi tanssiaskelta.
Mutta kas! Mitäs se on? Hän istuutuu. Hän käy niin vanhan, vanhan
näköiseksi kasvoiltaan. Hänet valtaa surumielisyys. Mitähän surun syytä
mahtanee hänellä olla, hänellä, joka on niin nuori.
Sitä ei kestä kauvan. Korkealle ilmaan hypähtäen hiipii hän
puisto-aidan ympäri, poimii kukan ohijuostessaan, purasee poikki kaksi
kolme terälehteä, heittäen ne sitten luotaan, astuu varpaillaan sisään.
Hän lukee puoli sivua. Sitten hiipii hän jälleen ulos katkerasti
itkien. Kukaan ei ole jutellut hänen kanssaan. Hän ei ole kiistellyt
kenenkään kanssa.
Hän seisoo ulkona ja puhelee itsekseen jotain hampaittensa välistä,
sähisten kuin kissa. Hän seisoo nurmikolla. Aurinko laskeutuu. Vesi
loiskii. Rauha on kaikkialla.
Mutta hän puristaa nyrkkiään. Kätensä on hän kohottanut ylös. Nuori
povi aaltoilee uhmaavasti, hänen katsoessaan merelle päin. Ja äkkiä
kiljasee hän niin, että kottaraiset kauhuissaan pyrähtävät lentoon:
Minä tahdon! Minä tahdon!
Rinnan aaltoilu hiljenee. Myrsky on tauonnut. On niin rauhallista.
Silmät ovat suuret, silmäterät mustat.
Hän on paneutunut maata. Käsivartensa, nuo lihaksiset, hoikat kuin
käärme, on hän ojentanut ylöspäin. Silmät ovat sulkeutuneet. Nukkuuko
hän?
Ei. Äkkiä hypähtää hän ylös, liinavaatteet kietoutuvat hänen
ympärilleen, ja hän sähisee: Minä tahdon! Minä tahdon!
Mitä hän sitten tahtoo?
* * *
Tämä kuva on niin usein edessäni. Enkä minä kuitenkaan häntä silloin
nähnyt. En tuntenut häntä silloin. Kun kohtasin hänet, ei hän ollut
varreltaan hoikka, vaan rehevä ja täyteläinen, ei ollut silloin hänen
kasvoillaan tuota ikuista vaihtelua, eikä hänen rintansa uhmaa tuntenut.
Toisella tapaa hänen kasvonsa väreilivät. Ne saattoivat saada ilmeen,
joka niitä jo kauvan oli hallinnut, vaihtaakseen sitten toiseen,
pysyvään.
Minkätähden näen edessäni nyt, kun koetan vierottaa hänen kuvansa
mielestäni, juuri tämän, tämän, jota en tuntenut? Senkö tähden,
että niin hyvin muistan, kuinka hän eräänä aamuna kohotti paljaan
käsivartensa ylös kattoa kohti — hän nousi äkkiä ylös, hän kohotti
käsivartensa ja kaikki hänen kasvolihaksensa olivat jännittyneet —
merkiksikö sekin tätä:
Minä tahdon! Minä tahdon!
* * *
Kuinka hänen silmänsä saattoivatkaan välähdellä! Niinkuin hänellä olisi
ollut aurinko rinnassaan.
Mutta hän saattoi myös itkeä niin herkästi. Hän tuli silloin luokseni,
heittäytyi, syliini, ja itki niin, että koko hänen ruumiinsa, hartiat,
rinta, vartalo vapisivat.
Silloin en todellakaan voinut muuta kuin kevyesti ja hellävaroen vetää
hänen päänsä rinnalleni ja siten häntä luonani pitää.
Minulla olikin oma omituinen tapani kohdella häntä, ja hän piti siitä.
Sillä hänen oli tapana sanoa, että hän rakasti minua, sillä olin ainoa,
jonka luona hän uskalsi itkeä mielensä keveäksi. Hän sanoi rinnassaan
olevan suuren kyynellähteen, jonka täytyi joskus saada pulputa tyhjäksi.
Minä en tiedä, mistä se johtui, vaan tunsin usein rinnallani ikäänkuin
raskaan painon, ja pitäessäni häntä itkevänä luonani, tunsin samoja
tunteita kuin äiti, hänen synnyttäessään uuden olennon maailmaan.
Minusta tuntui, kuin tekisin jotakin hyvin syvää ja vakavaa, jotakin,
joka oli tuleva kirjotetuksi minun elämäni tilikirjaan.
Olin kerrankin, hänen poistuessaan luotani tuollaisen kohtauksen
jälkeen, tuntevinani kipua sydämeni kohdalla, niissä hänen päänsä
oli levännyt, ja ääneen sanoin silloin itselleni: Ei hän varmaankaan
koskaan voi minua hyljätä!
* * *
Hyljätä minut! Asuiko hän sitten luonani? Enhän edes tiennyt, mitä hän
itki! Hänen kyyneleinen surunsa oli aivan tuntematon minulle.
Se oli juuri se, joka oli niin harvinaisen pyhää: Minä en urkkinut.
Annoin hänen vaan itkeä luonani!
Minä sanoin ja ajattelin: Hän kärsii. Hänen olonsa ei tyydytä häntä.
Tuntuu hyvälle saada jonkun luona itkeä. Se helpottaa. Minä ymmärrän
kärsimyksen. Mielelläni sen vastaanotan, hänenkin tuskansa minä tahdon
sulattaa, jos vaan voin.
Hyljätä minut! Hän tuli luokseni silloin tällöin.
Muuten en hänestä mitään tietänyt.
Ehkäpä joku mieshenkilö oli tuottanut tuskaa hänelle. Minä en sitä
tiennyt, minä. Mahdollista oli myöskin, että hän itse oli tehnyt
jotain, joka oli syynä hänen loppumattomaan suruunsa.
Minä en sitä ajatellut. Ajattelin vaan näin: Hänellä ei ole rauhaa!
Hän ei tunne hyvän ja yksinkertaisen elämän iloa. Minä tahdoin niin
mielelläni rauhottaa häntä, nähdä hänen povensa iloisesti, hitaasti,
rauhallisesti aaltoilevan.
* * *
Hän kulki edestakaisin huoneessani. Hän istui viereeni, nojasi päänsä
olkaani vasten, suuteli minua.
Hänkin ilostui, kun minä häntä suutelin. Ja hän sanoi, että hän rakasti
minua.
Oliko se totta? Rakastiko hän minua jo silloin?
En tiennyt, missä hän väliaikansa vietti. En tiennyt mitään hänestä.
En kysellyt häneltä. Joka kerta kun nielemisen halu houkutteli minua,
tuntui, kuin joku olisi minua siitä pidättänyt.
* * *
Hänellä oli vaaleansiniset silmät. Kun hänellä oli päällään
vaaleansininen samettipukunsa, voin tuskin sanoa, mikä oli sinisempää,
puku vaiko silmät. En tiennyt, mikä pehmeämmin loisti.
Vaaleansininen samettipuku! Kuinka paljon voi liittyäkään elämässä
kuolleisiin esineisiin, pukuun, rannerenkaaseen. Ihmiset tekevät
kuolleet kappaleet eläviksi.
Minun ei tarvitse muuta kuin mainita nämä sanat: vaaleansininen
samettipuku — niin näen pitkän jonon hetkiä edessäni.
Mutta erittäinkin yhden. Se ei tosin ole mikään tapaus. Siihen ei liity
mitään myrskyistä. Kuin syvän veden rauha oli se ilta.
Puu, johon nojaten hän istui, joki joka tyynenä ohitse juoksi.
Minä sanoin näin:
Katsos kuinka joen juostessa aita pysyy paikoillaan. Vasta aitaan
katsoessa voi huomata, että joki juoksee.
Sanoja, joilla ei muuta merkitystä ole. Ja kuitenkin minusta tuntuu,
kuin kuulisin ne taas aikojen takaa, jotka ovat häipyneet jo, ja aivan
kuin taikakeinoin loihtivat ne esiin päiviä, jotka eivät koskaan palaja.
Hänen värähtävä "niin". Aivan kuin olisin puhunut hänelle jostain
kauheasta asiasta.
Ja sitä seurasi ilo.
Sillä kun olimme molemmat hyvän aikaa istuneet ääneti, katsellen samaan
paikkaan ja joen juoksu oli kietonut katseemme, sanoi hän vihdoin:
— Minä olen iloinen.
Minä — olen — iloinen, sanoi hän hiljaa ja hitaasti.
Sitä iloa, jonka nainen tuntee, kun hän on täysin kehittynyt, ja sitä
sävelten aaltoilua, joka hänen rintansa laajentaa. Se verhoo silmän
niin pehmeäksi. Se on kuin kuutamoisen valojuovan väreily lahdella.
Kuinka selvään näen sen edessäni. Lehtien peittämä samettipuku, aivan
kuin sulautuen yhdeksi hänen ruumiinsa kanssa, joka senkautta sai väriä.
Hän oli niin somannäköinen siinä. Sametin verhoamana kohosi ja
laskeutui korkea rinta, sulautuen yhteen tummansinisten, väräjävien
varjojen kanssa.
Alan kai tulla runolliseksi. Pyydän anteeksi. Mutta minusta on niin
mieluista viivähtää näissä yritelmissä tehdä kuvaukseni todellisuuden
mukaisiksi.
Mitä pitemmälle ilta pimeni, sitä epäselvemmiksi kävivät hänen
piirteensä, sulautuen viimein yhteen lehtien ja ääneti kuluvien hetkien
kanssa.
Sinä ainoana iltana hän tahtoi tupakoida. Hän sanoi:
— Minä näen hehkun sikaristasi, se on ainoa, mitä minä näen.
Minä sanoin:
— Minä näen sinun sikarisi hehkun ja sinun kätesi.
Hän sanoi:
— Nyt vain kuulen joen solinan. Ennen en sitä kuullut. Silloin sen
ainoastaan näin.
Joku muistaa sellaiset paljaat lauseet kauvan, kun hehkuvat sanatkin
ovat jo haihtuneet. Se ei ole kirjotettua, sillä se on sävel, joka
on syvälle korvaan kätkeytynyt, sävel, joka soi yhteen kokonaisuuden
kanssa.
Siitä on monta vuotta nyt. Mutta on öitä, jolloin nuo kaksi hehkuvaa
sikaria näkyvät edessäni pimeässä, ja nuo äänettömät sanat kaikuvat
hiljaisuudessa.
* * *
Olikohan se ehkä suloisin hetki, jolloin en vielä ollut elänyt sitä,
joka elettävä oli. Tämä suuri hiljaisuus, ennenkuin elämä ja surut
tulevat, onko se suloisin?
Hän istui silloin aivan vastapäätä minua. Hän sanoi, että hän oli
iloinen. _Hänen_ ilonsa teki _minutkin_ iloiseksi.
Mutta tunsinko minä hänen iloansa? Ymmärsinkö minä sitä?
Senjälkeen tuli paljon surua. Mutta ei! Kauneimmat hetket, ne tulivat
myöskin jälestäpäin. Niin ihmeellisesti yhteenliittyneinä tulivat nuo
rikassisältöiset ja raskaat hetket, jotka saivat rintani kuohuksiin, ja
kiihdyttivät mieltä, joka ennen oli ollut niin rauhallinen.
Ihmeelliset päivät, auringonpaistetta ja sadekuuroja kaiken sen lomassa!
* * *
Minulla ei ole aikaa taiteellisesti valmistaa kertomustani. Mieleni
kuohahtaa, kun johdan muistiin nuo ajat, ja kuitenkin pitäisi minun
saada kertoa kaikki, saadakseni rauhaa. Kohta loppuu myöskin yö. Olen
jo kuullut linnun heräävän. Minä tahtoisin kuvailla, kuinka hänen
vanhat, surullisennäköiset kasvonsa, hänet ensi kertaa kohdatessani,
muuttuivat, ne saivat toisen ilmeen, rypyt silenivät, silmät saivat
väriä, päivä päivältä kävi hän nuoremmaksi.
Tahtoisin kuvailla sitä onnea, jonka tunsin, tietäessäni syyn siihen
olevan minussa. Että minussa oli voimaa siihen.
Viimein hän ikäänkuin monistui silmissäni. Tyttösen sulava notkeus
lisäsi hentoutta hänen uhkeuteensa, neidon kaukaiset toiveet välkkyivät
noilla kasvoilla, joille elämän huolet olivat jo virittäneet
surunsuloiset sointunsa.
Se on ihme. Ja kuinka vaikeata minun onkaan selvittää, mitä oikeastaan
tapahtui ja kuinka näin kävi.
Ja kaikki tämä oli punoutunut yhteen raskaitten, surullisten seikkojen
kanssa.
Kun istun tässä, kirjottaakseni siitä, silloin ne sukeltautuvat eteeni,
juuri kun haluan kutsua takaisin kuvan noista nuorentuneista kasvoista.
Ja kun tahdon muistella sitä, miksi suru tuli ja levitti hohdettaan
onnenhetkien yli, silloin taas näen tuon riehakkaan nuoruuden hänen
silmissään, sen, joka on kaikista nuorin, joka on enemmän kuin nuoruus,
uusi nuoruus, ikuinen nuoruus, nuoruus onneen luotu, nuoruus, minun
luomani.
* * *
Niinkuin sinä iltana, jolloin hän oli saanut silkkihameen. Hän tahtoi
ehdottomasti tilata viiniä. Hän poistui luotani sanaa sanomatta.
Erääseen viinipuotiin.
— Madeiraa! huusi hän.
Hän jutteli ja nauroi, istui eräälle tuolille ja heilutteli jalkojaan
kuin pieni tytöntyllerö.
Siellä seisoi joukko ihmisiä puhellen keskenään. Minä näin heidän
seuraavan silmillään meitä, kun menimme ulos. Kuulimme yhden heistä
kuiskaavan:
— Onnea!
(Tämä tapahtui niiden kolmen kuukauden aikana meren rannalla, niiden
kolmen kuukauden, jotka olivat keskeytymätöntä riemua).
Hän heitti päänsä taaksepäin ja katsoi joukkoa silmissään iloisin
"kyllä", mitä koskaan olen nähnyt. Minä en sitä unhota. Muistan
myöskin, kuinka he jälkeemme katsoivat ilmeellä, ikäänkuin tahtoen
sanoa:
— Emme koskaan ole nähneet noin kaunista. Löytyyhän maailmassa vielä
onneakin.
* * *
Mutta minä huomaan, että tahdon mieluummin viivähtää noissa suloisissa
hetkissä. En ole kertonut mitä sillä välin tapahtui. — Minä muistan
niin hyvin, milloin ensi kerran näin Bredon. Me kohtasimme toisemme,
niinkuin nykyaikaan on tapana, ravintolassa. Hän oli kuvanveistäjä.
Minulla on tuskin koskaan ollut niin äkillistä halua oppia tuntemaan
ihminen. Vähitellen mekin jouduimme keskustelemaan kahden, me unohdimme
toiset saman pöydän ääressä istuvat.
(Tässä kertomuksessani on niin vähän järjestystä. Minun pitäisi sanoa,
että tämä oli jonkun aikaa ennen noita neljää kuukautta.)
En ole koskaan siten huomannut, kuinka toinen henkilö voi lausua julki
sen, johon itse vasta etsii sanoja. Siinä on jotain kiusallista, sillä
itsehän ehkä mieluimmin tahtoisi löytää oikeat sanat.
Me emme puhuneet taiteesta. Emme myöskään naisista. Muistan parhaiten
sen, minkä hän lausui silloin, kun sähkövalo äkkiä rupesi lehattamaan
ja ravintola kävi pimeäksi. Senjälkeen läksimme pois ja kävelimme
kauvan pitkin katuja.
— Meiltä puuttuu kunnioitusta, meiltä puuttuu kunnioitusta! Onko meillä
edes kunnioitusta aurinkoa kohtaan? — sanoi hän silloin sähkölampun
sammuessa, noustessamme ylös ja puhellen mennessämme läpi tyhjän
ravintolan.
— Aurinko, joka on aina uusi kaikessa siinä loistossa ja niissä
valovivahduksissa, joita ympärillämme näemme...
Onko meillä kunnioitusta, — olimme tulleet ulos kadulle ja ohitsemme
meni muutamia kuljeskelevia naisia, — onko meillä kunnioitusta naisen
hymyä kohtaan? Naisen onnenhymyä, naisen onnenhymyä... Oi ei, olemme
nyt koko ajan olleet puhumatta naisista, ja ehkä parhaiten puhummekin
heistä, kun emme puhu heistä... Tahtoisin vaan sanoa: Kuinka usein
haihtuu naisen onnenhymy?
Hän kuului niihin, jotka enemmän antavat äänessä ja lausunnassa,
kuin itse sanoissa, ja jotka lyhyen hiljaisen hetken kuluessa äkkiä
saavat sanotuksi asioita, saavat _sanotuksi_ sen, joka on sisintä
yksilöllistä, jonka palavin mielin tahtoo saada sanotuksi.
— Ja eikö meidän pitäisi kunnioittaa sitä hetkeä, jolloin meitä hymy
kohtaa — eikö meidän pitäisi polvistua suutelemaan naisen jalkaa, kun
hän hymyilee!
Me emme sitä tee. Meillä ei ole kunnioitusta.
Korkein valta maailmassa on sulous.
Tälle ajalle se on huono valtias... Ehkäpä onkin aina ollut
yksinvaltiuden laita hiukan huonosti.
Kunnioitus... mitä minä sillä tarkotan? Siinä tarkotan sillä
esimerkiksi sitä, että meillä pitäisi olla kunnioitusta itseämme
kohtaan. Emme saisi kiduttaa itseämme hakemalla kaikkea surkeutta ja
vikoja itsestämme. Meillä ei, Jumalan nimessä, ole mitään _oikeutta_
kiduttaa itseämme, meillä ei ole enemmän _oikeutta_ kiduttaa itseämme
kuin muitakaan. Jumala tiennee, onko meillä! Hän kiivastui, puristi
nyrkkiään, ja näytti unohtaneen minun läsnäoloni.
Kauvan senjälkeen sanoi hän:
— Ja me voimme itsekidutuksellamme kiduttaa toisetkin kuoliaiksi.
Hän sanoi sen niin hillitysti, ja sanan "kuoliaiksi" niin hitaasti ja
surullisesti.
Ja samassa tarttui hän käteeni, sanoi hyvästi ja meni.
* * *
Kun olin lähtenyt hänen luotaan, jouduin uuteen, ihmeelliseen
mielentilaan. Ja samassa oli Rebekan kuva (me emme koskaan maininneet
toisiamme nimeltä, minusta hänen nimensä ei sopinut hänelle, hän tuntui
samaa ajattelevan minun nimestäni) niin selvänä edessäni, ja omituista
kyllä: selvempänä kuin silloin, nähdessäni hänet todellisuudessa. Ja
kuitenkin olin pitänyt häntä käsivarsillani ja katsellut kauvan ja
tarkkaan häntä.
Hän oli ikäänkuin muuttunut toiseksi mielessäni. Ja kysymys nousi
minussa: Kuka hän on?
* * *
Kesti kauvan, ennenkuin nukuin ja maatessani ajattelin herkeämättä
häntä. Omituisia ajatuksia. Oli kuin en häntä vielä olisi nähnytkään.
Olinko koetellut hänen leninginrintamustaan? Olinko todella huomannut
hänen kätensä puristuksen?
Ja korvissani kävi ikäänkuin tuulen humina:
Kuka hän on, kuka hän on?
Tahdoinko tietää hänen menneisyydestään? En. Tahdoinko tietää kuinka
vanha hän oli? En. Tahdoinko tietää, oliko hän muita suudellut ja ketä?
En.
Ei, sitä minä en tahtonut tietää. Kuka hän on, tuo syvällä mielessäni
väikkyvä?
Ja — kenen oma hän on? Onko hän sitten minun?
— Niin, ja silloin hiipi minuun nousevan aamuruskon lailla ajatus: Jos
_hän_ olikin minun! Jos hän todella kuuluikin minulle! Eikö hän sitten
ollut sanonut, että hän oli minun?
Kyllä. Olihan hän.
Mutta voiko se olla mahdollista? Oliko hän sitä todella tarkottanut?
Enkö sitten koskaan ollut ajatellut, kuinka suloista olisi, jos hän
olisi omani? Kuinka kirkkaalta tuntuisikaan tähtien tuike, ja kuinka
aurinko mahtaisikaan loistaa!
* * *
Minä heräsin myöhemmin yöllä. Huomasin äkkiarvaamatta lausuvan! ääneen:
Hän on itkenyt. Minkätähden hän itkee?
Sytytin kynttilän ja nousin ylös. Hän oli tuonut minulle ruusuja, yhden
keltaisen ja kolme punaista. En ollut niitä ennen nähnyt, enkä siis
sitäkään, kuinka kauniita ne olivat!
_Hän_ oli ne tuonut minulle. Minun poissaollessani oli hän asettanut ne
vesilasiin. Otin ruusut, yhden kerrallaan, ja suutelin niitä. Sitten
otin lasin ja asetin sen sänkyni viereen.
Tuoksu ei tehnyt minulle pahaa. Mutta minä vaivuin väkeviin ja
kummallisiin unelmiin.
* * *
Pari päivää senjälkeen oli hän luonani. Puhuin hänelle uudesta
tuttavuudestani, jonka olin tehnyt. Minä kuulun niihin henkilöihin,
jotka, kun he pitävät jostakin naisesta, mielellään tahtoisivat, että
hänkin oppisi tuntemaan ja pitämään kaikesta, josta he pitävät. Ne muut
miehet, joitten kanssa siihen aikaan seurustelin, eivät minua niin
miellyttäneet, että olisin tuntenut erikoista halua siihen. Toisin
oli kuvanveistäjän laita. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen minuun,
enkä voinut ajatella muuta, kuin että hän, Rebekka, ilomielin tahtoi
tutustua häneen.
Minä ehdotin, että lyöttäytyisimme yhteen seuraavana iltana, söisimme
ja joisimme viiniä yhdessä. Minä kuvittelin jo mielessäni sitä suloista
tunnelmaa, joka syntyisi meidän kolmen yhdessäolosta, kuinka elämä
silloin kohoisi ihanimpaan muotoonsa luonamme. Näin jo mielessäni hänen
istuvan ja jännityksellä kuuntelevan kuvanveistäjää, ja kuinka itse
istuin nauttien hänen silmiensä väreilystä, hänen seuratessaan puhetta.
Minä havahduin äkkiä, kun hän suudelmallaan keskeytti minut, kieltäen
suostumuksensa.
Minä pyysin häneltä selitystä. En voinut uskoa, että se oli hänen
tarkoituksensa. Ehkä se oli vaan pientä, hienoa keikailemista, tai
ehkäpä myös jonkinlaista hitautta uuden tuttavuuden solmimiseen.
Mutta kaikkiin perusteluihin vastasi hän suutelemalla kieltäen.
Puhuin hänelle enemmän tuttavastani, aina suuremmalla lämmöllä ja
ihailulla. Hän istui vaan ja katseli minua, silmissään ilme, niin syvä,
etten niissä ennen ollut sellaista huomannut.
Viimein heittäytyi hän polvilleen eteeni, ojensi molemmat kätensä
puoleeni ja sanoi — melkein kuin tuskassa:
— Oi, älä minua enää pyydä, rakkaani.
En koskaan ennen ollut nähnyt häntä sellaisena, kuin tämän keskustelun
jälkeen. Tai mahtoiko se olla sitä, että itse olin alkanut katsoa häntä
toisilla silmillä?
Kasvot olivat niin soman lämpimät, silmät olivat käyneet niin hiljaisen
syviksi.
Kun hänen piti lähteä, järjesteli hän hiuksiaan peilin edessä. Minä
lähestyin häntä. Näimme kumpikin kasvomme peilissä. Hän näki minun.
Minä näin hänen.
Oliko se kyynel, joka hänen silmässään kiilsi? Vai oliko se onnenhymy?
* * *
Seurustelin tähän aikaan paljon Bredon, kuvanveistäjän kanssa.
Omituinen myötätuntoisuus lähensi meidät toisiimme. Ainakin tunsin
_minä_ sitä _häntä_ kohtaan. Hänessä oli jotain, jota en muissa ollut
huomannut, ja joka sai minut tekemään sen havainnon, että kaikki, mitä
voin tuntea, nähdä ja ajatella, eivät olleet erikoisuuksia, joita ei
olisi voinut olla muillakin kuin minulla, mutta että sama voisi myös
toisten ihmisten rinnoissa värähtää, ehkä jonkun niistä parhaista,
niistä, joihin elämän sävel voimakkaimmin vaikuttaa.
Minusta oli myös mieluista, ettei välillemme muodostunut mitään niin
sanottua "ystävyyttä". Emme koskaan puhuneet puhtaasti yksityisistä
asioistamme. Minä en edes tiennyt, missä hän asui, eikä hänkään
tiennyt sitä minusta. Kohtaamiset kahden henkilön välillä olivat
niin luonnolliset, vapaat, ja seurustelussamme oli niin paljon
kunnioitusta niitä toistemme ominaisuuksia kohtaan, joita kukin tahtoo
osalleen saada. Hän ei koskaan antanut minulle sitä erittäin lujaa
kädenpuristusta, joka velvottaa. Silloin tulee kysyneeksi itseltään:
Mitä se oikeastaan merkitsi? Hänen kädenpuristuksensa tuli ainoastaan
silloin, kun jokin oli häntä tai meitä molempia liikuttanut.
_Hän_ saattoi lausua sanoja, jotka johtivat ajatukseni jo kauvan
kaivatuille aloille. _Minä_ saatoin esittää asian, joka hänestä oli
kuin puuttuva rengas ketjussa, jonka kanssa hän oli askartanut.
Oli kuin olisi luonto suurentunut ja pyhittynyt ympärillämme yhdessä
olomme aikana, elämäämme kirkasti kuin hetkinen valonheijastus, joka
teki sen jännittäväksi, jollaiseksi kukin elämänsä tahtoisi. Ja kun
erosimme, tuntui kuin yhtäkkiä olisi jotain salaperäistä meidän
välillemme tullut — sitä salaperäisyyttä, joka kuitenkin on elämässä ja
joka sitä ympäröi.
Muistan niin hyvin, kun tulin asuntooni kävelyretkemme jälkeen ja etsin
tulitikkuja. Esineet saivat loistoa, aivankuin ikuisuuden heijastusta,
ja minä sanoin itselleni: Täällä sinä asut, täällä on asuntosi, missä
osan maallista elämääsi vietät, minkä ilmaa jonkun aikaa hengität.
Sillätavoin tulin hänen atelieriinsä. Tahtoisin sen mieluummin toisella
tapaa kuvata. Jos mahdollista, tekisin sen sävelin. Minua surettaa
tehdä se sanojen avulla, jotka ovat, välttämätön ilmasumuoto kaikkeen.
Eikö se ole samaa kuin tehdä kaksinkertaiseksi tuska? Ja eikö ole synti
toistaa sitä, joka jo on ollut. Joka oli, se oli, se loisti ja sammui!
— Hän näytti minulle ensin varhaisimmat maalauksensa. Ne eivät tehneet
minuun minkäänlaista vaikutusta. Ne näyttivät minusta ainoastaan
puoleksi yhteensulaneelta sekotukselta, vaikutuksia ja hentoja
yritelmiä löytää oma itsensä, joka ei vielä ollut täysin noussut
näkyviin elämän kylvystä.
Mutta sitten ilmeni jotakin erikoista hänen teoksistaan. Niissä oli
ensinnäkin eräs pää. Sen nähdessäni, johtui samassa mieleeni ilta,
jolloin ensi kertaa olimme olleet yhdessä, — ei juuri erikoisemmin
sen-iltainen keskustelumme, kuin sekään, mikä minussa itsessäni oli
tapahtunut kotiintultuani. Kuinka olin itselleni sanonut: Hän, Rebekka,
on mielessäni muuttunut uudeksi.
Kaikki hänen maalauksensa olivat erilaisia, aivan erilaisia. Niissä oli
sekä iloa, surua että mietiskelyä. Mutta minun silmissäni ne kaikki
sulivat yhdeksi.
Se esittää naista, joka tahtoo suudella. Niinkuin koko hänen olentonsa
tahtoisi vaipua suudelmaan, hän tahtoo suudella, kuten tiikeri hyökkää
saaliinsa kimppuun. Niinkuin hänen huulensa äänetönnä huutaisivat:
_Nyt_ minä _tahdon_ suudella, en tiedä, tulenko elämässäni useampia
kertoja suutelemaan, ja siksi minä _tahdon_ suudella, — minä _tahdon_,
minä _tahdon_!
Tunsin äkkiä piston sydämessäni. En koskaan ennen ollut tuntenut
samanlaista. Olikohan muitakin kuin hän, jotka samalla tapaa tahtoivat
suudella?
Oliko hän, Rebekka, seisonut tuolla ravintolassa, antanut vaatteiden
päältään pudota, niinkuin mallit tekevät? Ainoa nainen, jota
käsivarsillani olin pidellyt, — oliko joku toinenkin, joka tunsi
jokaisen hänen ilmeensä, tunsi paremmin kuin minä, — hänen liikuntonsa,
hänen liikuntonsa, kun hän työnsi hiuksensa noin taaksepäin — tai kun
hän pusersi rintansa minua vastaan! — Niin! Nyt ne kaikki näin samalla
kertaa edessäni!
Niin, hän se oli. Kaikki tässä hymyilee. Vaikea eroavaisuutta kasvoissa
ja jäsenissä olikin, oli niissä kuitenkin aina jotain hänen olemuksensa
sielukkaisuudesta, hänen jäsentensä sointuisuudesta.
Minä olisin tahtonut kiiruhtaa ulos, kätkeytyä johonkin, itkeä. Ja
kuitenkin tunsin jonkunlaista itseäni kiduttavaa nautintoa seisoa siinä
katsomassa, löytää jälleen piirteen täällä, jonka itse olin nähnyt, ja
toisen tuolla, jota en vielä ollut huomannut, mutta jonka minä tiesin
kuuluvan hänelle.
* * *
Kuljeskelin kauvan siellä täällä. Aivan kuin houreissa. En edes
kävellessäni tointunut.
Äkkiä heräsi minussa ajatus: Mielikuvitukseni se leikittelikin
kanssani. En ollut seurustellut muitten naisten, kuin Rebekan kanssa,
jo kauvan olivat ajatukseni kierrelleet ainoastaan hänen ympärillään.
Näin hänet kaikkialla.
Minä tunsin niin vähäosaisia. Ehkä löytyi joku, joka muistutti häntä
ja jolla oli samat liikunnot. Ja ehkä Bredossa ja minussa oli jotain
yhteistä, joka sai meidät näkemään samaa naisissa.
Olin, tullut lahden rantaan. Sillä oli yksi hiljaisista hetkistään.
Suloinen tunne valtasi minut: Näin hänet kaikkialla! Näin hänen
liikuntojaan kaikessa, mihin vaan katsoin. Kaikki naiset muuttuivat
häneksi. Hän muodosti koko maailman.
Tuo syvä katse, jolla hän oli minua katsellut! Luonnossa, taiteessa,
miehissä, kaikissa ilmeni ainoastaan yksi, josta kaikki säteili ulos ja
johon se virtasi takaisin — se oli tuo katse!
Istuin eräällä penkillä, tätä ajatellessani. Samassa johtui mieleeni:
Tällä penkillä me istuimme ensi kertaa toisiamme suudellen.
Miksi juuri tällä? Mistä se johtui, että itsekään huomaamattani olin
tullut juuri tänne?
Hän oli sanonut:
— Ei kukaan toinen suutele niinkuin sinä.
Tunsin jälleen piston sydämessäni. Hän oli ajatellut jotain toista.
Hän oli muistellut toisia suuteloja. Ehkä hän samalla penkillä oli
suudellut jotain toista. Ehkä samalla penkillä!
Olinko sitten koskaan ajatellut, ettei hän ennen ollut suudellut, ei
myöskään ennen rakastanut? Mitähän minusta oli tullutkaan? Minkätähden
kaikkea tätä mielessäni haudoin?
Hän oli tullut luokseni. Minä olin ottanut hänet syliini. Ja olin
juuri ajatellut: Hän on ehkä rakastanut ja tullut petetyksi, ja siitä
haavottunut. Minä olin ylpeillyt juuri siitä, että hän saattoi laskea
päänsä niin turvallisesti rinnalleni, ilman että tein ainoatakaan
kysymystä hänelle, ilman että minulla oli mitään menneisyyttä hänen
kanssaan.
Itsehän olin tahtonut, että minulle kuuluisi ainoastaan nykyisyys,
suuri, ihana nykyisyys, ihanampi ja ihanampi, aina sen mukaan kuinka
tämä tunne hänessä kasvoi ja tunkeutui hänen olentoonsa ja lämmitti
hänet kokonaan.
Ne eivät tosin olleet mitään selviä ajatuksia, ainoastaan vaistomaisia.
Nyt sen vasta huomasin, että olin sen sillä tavalla tahtonut.
Joka kerta, kun käteni siveli penkkiä, missä hän oli istunut, missä
hänen hameensa oli poimuillut, tunsin pistoksen:
Se oli hän, joka oli siinä kuvassa, ainoastaan _hänen_ jäsenistään
kuvastui sellainen sielukkaisuus.
Tiedustelin Bredolta, oliko hän käyttänyt samaa mallia useimpiin
maalauksiinsa.
Hän sanoi:
— Minä luulen, että hän tietämättäni on joutunut moneen maalaukseen.
Noissa sanoissa oli jotain, joka kiusasi minua. En ollut ajatellut,
mitä hän tarkotti noilla sanoillaan. Mutta äänensävy oli varma.
* * *
Nuo sanat seurasivat minua lakkaamatta.
Minkätähden tämä mies on heti ensi hetkestä vetänyt minua niin
vastustamattomasti puoleensa? Johtuiko se juuri siitä, että Rebekka
ehkä oli ollut hänen elämässään, muodostunut hänestä, antanut sielua
hänen maalauksilleen.
Ja se salaperäisyys, joka ajan kuluessa oli välillemme muodostunut — se
oli nainen.
Juuri häntä minä, itsekään sitä tietämättäni, olin Bredossa etsinyt
— kaikua hänen äänestään minä olin etsinyt Bredon äänen soinnussa, —
kuvastusta hänen sielustaan Bredon vaihtelevista mielialoista.
Jos niin oli, eikö minun silloin pitänyt vihata tuota miestä? Eikö
minun olisi pitänyt vihata tuota naista, joka ei ollut suora minulle?
Eikö minun myös olisi pitänyt vihata elämää, joka saattoi minut
osalliseksi arpapeliin?
Jotain siitä, joka tekee meistä miehiä elämässä, nousi vastaani
kaikista näistä painavista ajatuksista. Äkkiä voi huomata jotain
ulkopuolellaan olevaa, jotain korkeampaa, voimakkaampaa kuin itse on,
se liikuttaa, se voi tulla omaksi ja sen kautta itse tulee entistään
vahvemmaksi, ja rikkaammaksi, rikkaammaksi surusta, rikkaammaksi
ilosta, aina sen mukaan kuinka arpa lankeaa.
Tässä kaikessa on jotain voimakasta: ei tuon ratkaisun ottaminen, eikä
myöskään sen määrätyn tuomion lausuminen siitä, joka yksilöä kohtaa. On
kuin häviäisi äärettömyyden suuruuteen, — ja itse tulisi suuremmaksi,
antaessaan sielunsa täyttyä tuosta suuruudesta, sensijaan, että sulkisi
sillä tien.
Sitä on niin vaikea selittää. On asioita, joita voi toiset, käyttämällä
oikeita sanoja, saada ymmärtämään, — mutta on myös yksinkertaisia
asioita, joita, huolimatta sanoista, ei voi ymmärtää ilman, että jotain
samantapaista on itse kokenut.
(Minä filosofeeraan ehkä liian paljon. Mutta kun nyt istun ja koetan
nähdä kokonaisuuden edessäni, kuinka se oli yhteenkutoutunut, kuinka
näkymätön oli pannut kuteet näkyvään, ja kuinka se, joka oli kasvanut
ja tullut siksi suureksi loimuavaksi, oli juuri sitä, joka oli hämärää,
ja jota ei helposti voi selittää, ja minä tunnen kaihoisaa tyydytystä
saada nähdä, kuinka tuo kaikki syvemmällä tapahtui).
Minä tunsin, etten saattaisi vihata enkä syyttää. Sen sijaan täytti
minut ihmeellinen surunsekainen odotus. Mitä oli kohtalo tuova?
Minä tunsin olevani kuin laajakupuinen kirkko, joka hiljaa odottaa
virrenveisuuta. Siitä voi viritä häälaulu, mutta se voi myös muuttua
suruhymniksi.
* * *
Tämä odotus hallitsi minua kokonaan, kun hän seuraavalla kerralla oli
luonani. En koskaan ollut häntä kohtaan sellainen ollut. Hän tahtoi
suudella minua. Minä väistyin häntä. Hän pyysi minua puhumaan. Minä
vaikenin.
Istuin sitten huoneeni toiseen nurkkaan. Ja kuitenkin minusta tuntui,
kuin tämä välimatka olisi ollut suurempi kuin mikään muu maailmassa.
Kaikki minussa kaipasi hänen puoleensa. Enemmän kuin koskaan ennen.
Minä odotin jotain tulevaksi, jotain, joka kaiken lämpöni sytyttäisi.
Tahdoin syleillä häntä niinkuin en koskaan ennen ollut syleillyt, ja
salasin katseeni. Tahdoin sanoihini ja ääneeni vuodattaa jotain lempeän
hehkuvaa, niinkuin en ennen eläissäni, — ja minä vaikenin.
Tunsin, että hänessä tapahtui jotakin. Silläaikaa, kun kaikki minussa
ikäänkuin tahtoi sytyttää koko elämäni hehkuvaksi roihuksi, tunsin
aavistuksena, että hän tunsi virtaavan vastaansa vain jotain jäistä,
surmaavaa kylmyyttä.
Saatoin mielessäni tuntea, kuinka hänen kasvonsa surullisesti
värähtelivät. Minulla oli polttava halu saada nähdä hänen ilmeensä.
Mutta minä voitin haluni.
Jo paljon aikaisemmin kun hän oli ehtinyt lausua sanaakaan siitä, minkä
minä nyt esitän, tuntui kuin minussa olisi värissyt ja itkenyt: Nyt hän
tahtoo puhua, nyt käy taistelu hänen rinnassaan, hänen on vaikea saada
sanat lausutuiksi, hän pusertaa ne esiin:
— Tahdotko sinäkin kiduttaa minua?
Hän lausui sen hiljaa, hyvin hiljaa ja soinnuttomasti, aivankuin hän
itse olisi ollut noitten sanojen ulkopuolella, jotka hän lausui.
Senjälkeen nousi hän hitaasti ylös. Ymmärsin, että hän oli päättänyt
lähteä.
Mutta samassa kun erilaiset tunteet minussa myllersivät — se, mikä
viime aikoina oli minua ahdistellut, haihtui pois, kaikki se, mitä jo
alussa olin tuntenut, tuli takaisin, — juoksin hänen luokseen, pakotin
hänet sohvaani, polvistuin hänen eteensä, ja huusin, mitä ennen en
ollut edes kuiskannut.
— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua päivin ja öin, minä rakastan
sinua hulluuteen asti.
Hän kuunteli minua ääneti, hiljaisin silmin.
Hänen rintansa aaltoili tätä sanoessani ja vielä jälkeenkinpäin. Sitten
heittäytyi hän rajusti syliini ja itki, niinkuin ei koskaan ennen.
Mutta keskellä kyyneltulvaansa nousi hän ylös ja sanoi, ikäänkuin
tahtoakseen antaa merkitystä näille sanoilleen:
— Nyt minä itken itseni vapaaksi kaikesta siitä, mitä olen kokenut.
Hetken perästä sanoi hän:
— En enää koskaan aio itkeä.
Siihen taukosi hänen itkunsa. Ja — — hän nukahti rinnalleni, siinä
istuessamme. Minä istuin ja pitelin häntä, niinkuin pidellään pientä
lasta. Istuin ja katselin ympärilleni ja kuuntelin hänen hengitystään.
Näin kuuman posken ja siinä kostean suudelman jäljet. Hän oli
puolivalveillaan.
Hetken perästä:
— Oh, sinähän se kuitenkin olet. Olin jo niin peloissani siitä, etten
luonasi olisikaan.
Se oli viimeinen kerta kun näin hänen itkevän.
* * *
Olin istunut vastapäätä häntä, kylmänä ja vieraana, niinkuin hän
ei minua lainkaan liikuttaisi. Ja juuri vähän jälkeenpäin oli se
tapahtunut.
Kuinka se kaikki oli käynyt? Minä en sitä ymmärtänyt. Tiesin
ainoastaan, että, hänen aikoessaan lähteä, ikäänkuin tulikirjaimin näin
edessäni sanat:
Hän ei saa, ei saa mennä. Ja niin olin sanonut sen. Tuulispäänä oli
rinnastani pulpahtanut rakkauteni tunnustus.
Hän oli lausunut ne sanat, jotka minuun niin koskivat. "Sinäkin, —
sinäkin niinkuin se toinen", tahi "ne toiset."
Ja juuri silloin oli se tapahtunut. Juuri silloin, hänen lausuessaan
tuon surua sisältävän, tunsin itsessäni huutavan: Minun täytyy — minä
tahdon — suudella hänen leninkinsä liepeitä.
Se oli yksi niitä harvoja kertoja elämässäni, jolloin olin toiminut,
tietämättä edeltäpäin tekoni seurauksista, aivankuin tuntemattomien
voimien pakottamana. Siinä tuntee jotain miellyttävän nöyryyttävää.
On kuin kevyt väräjävä lämpö virtaisi pitkin selkää ja hartioita,
ja on kuin ei sydänkään painaisi rinnassa, vaan lepäisi jollakin
ilmavuoteella.
Huone oli muuttunut temppeliksi, jossa nuo sanat olivat kaikuneet.
Kaikki vieri pois onnen huumeessa, onnen, joka kätkeytyi suureen
kyyneleeseen.
Ja ennenkuin nukuin, sain nähdä kauniin näyn, jolloin ajatukset
loppuivat ja unelmat alkoivat: Koko maailman avaruus oli suuri
väreilevä kyynel, jossa kaikki tähdet ja aurinko uivat.
* * *
Mutta minulla ei ollut lepoa. Heittelehdin edestakaisin.
Milloin sain halun atelieriin, ja kävelin edestakaisin sen ohi
menemättä kuitenkaan sisälle. Milloin tunsin suurta pulppuilevaa iloa
itsessäni, ylpeätä halua saada itse hallita nykyisyyttä ja tehdä se
rikkaaksi. Tahdoin suojella häntä, varottaa häntä kaikesta, joka oli
ollut ja joka oli tuleva. Oliko hän senvuoksi vähäisempi, jos hän
toisillekin oli jotain ollut. Eikö hän vaan ollut sitä rikkaampi,
salaperäisempi?
Mutta ah! silloin tuli jälleen se toinen! Ja itsekään tietämättäni olin
tullut ylös. Seisoin käytävässä, kuulin sydämeni lyövän. Se kolkutti
rinnassani: Tätä sinun ei pitäisi tehdä! Tämä ei ole kaunista. Tätä
sinun ei pitäisi tehdä.
Ja kuitenkin sen tein.
Muutaman askeleen päässä ovesta pysähdyin. Sillä sieltä kuului ääniä.
Bredo ei ollut yksin. Se toinen ääni oli Rebekan.
* * *
Se meni ohitse kuin salama, mutta minä en sitä koskaan unhoita: Minä
ulkopuolella — tuolla sisällä Bredo, jota kohtaan olin tuntenut enemmän
kuin ketään muuta miestä, — Rebekan ääni, se joka oli kuiskaten puhunut
ja itkenyt huoneessani.
Ehkä hän seisoi siellä alastomana. Se, jota minä uskalsin ainoastaan
aavistaa, jonka ajatteleminenkin tuntui minusta rikokselta, se oli
tuolla sisällä toisen silmien edessä, — ei minulle vieraan edessä,
ei sellaisen, jonka katse voisi kilpistyä takaisin ja tuntua
välinpitämättömältä. Ei, ytimiin se tahtoi tunkeutua, jokaisen säikeen
se tahtoi sitoa ja ymmärtää.
Kuin unelma oli minut sillävälin vallannut, ainoastaan yöllä, jolloin
meidät yllättää se, jota päivä ei ole uskaltanut julkituoda: Jos
_hänen_ ruumiinsa kerrankaan saisi levätä käsivarsillani. Hämärän
aikoihin se olisi mieluista minulle, salaperäistä kuin elämän synty.
Missä oli se salainen, kun hän oli seisonut tuolla sisällä täydessä
valossa, kaikki se, mikä oli poreillut unelmissani kuin kevyet,
valppaat saippuakuplat, se oli alastonta, jokainen piirre paljastettua,
toisen tuntemaa?
* * *
Suurimmatkin tuskat ovat harvoin sekottumattomia. Tuskin koskaan ovat
ihmisen tunteet yksinkertaisia, kokonaisia. Niihin liittyy toisia. Ja
ajatuksetkin ovat niihin sirotettuina. Ehkä juuri suurimmat tuskat
synnyttävätkin syvimmät ajatukset.
Onkohan tämä syynä siihen että ihmiset eivät sorru kärsimyksiensä?
Jokainen hermo minussa soi ja itki, tuntui kuin rintakehäni olisi
verellä täyttynyt.
Mutta samalla tuntui kuin kaikki aistimeni olisivat avautuneet, tuntui
kuin olisin voinut nähdä kaikessa, joka oli, joka syntyi, kuoli,
kärsi ja iloitsi, verkon, jumaluuden verkon. Minä näin, miksi elämä
oli yhteenkierretty silmuihin, joitten säkeiden juoksusta ei yksikään
ihmissilmä voi selkoa saada, mutta joista toisinaan kyllä vilahtavat
valtavat näyt.
Ei ollut vielä monta päivää kulunut siitä, jolloin kaikki vielä oli
niin rauhallista. En ollut ajatellut, että hän saisi minun mieleni
kuohuksiin. Eikä minulla ole ollut pienintäkään halua oppia tuntemaan
hänen elämäänsä ja sen vaiheita.
Minä olin ollut niin ylpeä ja voimakas. Ja nyt minä olin kuin
haavanlehti. Joka kerta kun näin edessäni jälleen sen hetken, jolloin
seisoin ulkopuolella ja kuulin hänen äänensä tuolta sisältä, poltti
rintaani siltä kohden, jossa hänen päänsä oli levännyt.
Silittäessäni hänen hiuksiaan, olin hänelle vuodattanut sydänvereni,
hän oli sen itseensä imenyt. Enkä minä ollut tiennyt sitä.
Tuntui kuin maanjäristys olisi tapahtunut. Saattoikohan elämä koskaan
enää tulla entiselleen?
Hän petti minua, valhetteli edessäni, teeskenteli!
Mutta kuinka saattoi hän sillätavoin katsoa minuun? Ja kuiskata
korviini, että minä olin ainoa, jolle jokainen hänen olemuksensa säije
saattoi tuntea kuuluvansa ilman epäluuloja?
* * *
Minä kaipasin surua, niinkuin kaipaa arvotusta. Etsin jälleen Bredoa.
Istuimme illalla kauvan yhdessä. Me tulimme silloin enemmän luottaviksi
kuin koskaan ennen. Ja me istuimme lähellä toisiamme, upottaen katseet
toistemme silmiin, ikäänkuin oppiaksemme kyselemättä tuntemaan
toistemme salaisia suruja tai iloja.
Äkkiä huomasin — istuessamme puhellen asioista, jotka eivät vähääkään
kosketelleet naisia — että hän katsoi pitkään minuun ja lausui yhden
ainoan sanan:
— Rebekka.
Minä kohtasin hänen katseensa. Minä kysyin:
— Mitä sinä tarkotat?
Hän katsoi jälleen minua. Sitten sanoi hän reippaasti:
— Oh. En mitään.
Istuimme erään pienen pöydän ääressä vastapäätä toisiamme. Se oli
kahvila, jossa kaupungin huomatuimnat henkilöt eivät käyneet. Siellä
ei ollut muita kuin me, ja lamput toisten pöytäin kohdalla olivat
sammutetut.
Minä näen sen pienen pöydän edessäni. Istumme vastapäätä toisiamme.
Hetken hiljaisuuden perästä kohottaa hän katseensa, ja sanoo tuon
ainoan sanan:
— Rebekka.
* * *
Kuka sen voi selittää? Olin kulkenut pelokkaassa jännityksessä. Ja kun
hän itse lausui tuon nimen, kävin aivan äänettömäksi. Olisinhan voinut
ottaa selkoa, saada kaikki tietää.
Ja ehkä kaikki olisi toisin käynyt.
* * *
Kun Rebekka seuraavan kerran tuli luokseni, olin äänetön ja kylmä. En
voinut saada sanaakaan suustani. En rientänyt, kuten viimein, häntä
estämään, kun hän tahtoi lähteä.
Hän ei sanonut mitään. Hänen huulensa olivat suljetut. Ne vapisivat
hiukan. Hänen silmänsä olivat laskeutuneet aivankuin vieraita seutuja
tai aikoja tähytäkseen.
Vasta tarttuessaan oven kahvaan, sanoi hän omituisella loukatulla
ylpeydellä:
— Minä menen. En enää tule takaisin.
Hän pysähtyi vielä hetkeksi, ikäänkuin odottaakseen minulta jotain.
Sitten sanoi hän surunvoittoisesti:
— Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä!
* * *
Mutta kun hän oli lähtenyt, oli kuin jää rinnassani olisi sulanut
tuhansiksi kyyneliksi, ja veri kuumana virrannut pitkin poskia.
Ja minä kuulin ainoastaan hänen viimeiset sanansa, ja äänensä soinnun.
Mitä se ääni oli lausunut? Minä olin odottanut selvityksiä, toivonut,
että tapahtuisi, tai tulisi sanotuksi jotain, joka tekisi kaiken
levottomuuden tuskaksi. Miksi odotin selvityksiä?
Hän oli ymmärtänyt kaikki. Hänen äänensä sointu oli kaikki ilmassut.
Olikohan maailmassa toisella tuota äänensointua, joka ikäänkuin
kääriytyi sydämeni ympärille, saaden sen aina kovemmin sykkimään,
ikäänkuin tahtoakseen kuolettaa kaikki aivojen kiusalliset ajatukset?
Minä olin nöyryyttänyt häntä. Olin antanut hänen seisoa oven suussa
kuin koiran. En ollut sanaakaan hänelle lausunut, olin kätkenyt
katseeni. Ja kuitenkin häntä rakastin!
Silittää hänen hiuksiansa! Saada yksi ainoakaan kerta silittää hänen
hiuksiansa! Voisin tehdä sen niin hiljaa ja hyvin. Silittää lempeästi
pois kaikki, joka hänestä oli ollut tympeää ja pahaa elämässä, silittää
lepoa ja rauhaa jokaiseen hänen hermoonsa!
* * *
Tämä se oli, joka sai minut jälleen unelmoimaan siitä, jota en ollut
uskaltanut ajatellakaan, mutta joka oli niin hento ja lempeä.
Ja siitä syntyi pelokas värjyvä toivo saada tietää. Oli kuin se tuleva
olisi joko kuolemaa tai elämää.
Ja minä kirjotin kirjeen, jossa kaikki minun sanani rukoilivat:
— Tule!
* * *
— Oi, kuinka hyvin muistan nämä päivät! Silloin ei tapahtunut mitään
uutta, ja kuitenkin ne muistan, vaikka suuret tuskat olen unohtanut.
Nyt — kun ei kukaan voi tulla kolkuttamaan pienellä hansikkaan
selkämyksellään — liekehtii minussa vielä usein sama hehku.
Minä istuin siinä, missä hänen niin usein oli tapana istua, ja
ikäänkuin odotin jotain uutta olentoa. Varhaisimmassa nuoruudessaan
uneksitaan ensi suutelosta. Minulla oli tuo sama unelma, mutta tuhat
kertaa tulisempana sitä naista kohtaan, joka niin usein oli suudellut
minua.
Jos hän niinkuin menneinä aikoina — niin, se oli muuttunut
menneisyydeksi — jos hän samoin kuin silloin koputtaisi hansikoidulla
kädellään keveästi ovelle, ja ennenkuin sen ehtisin avata, seisoisi
tuolla pienellä matolla, jossa hän niin usein oli seisonut, — oi, siitä
on kuin miljoonia vuosia, — ja katsoisi minuun, katsoisi siten — siten
— minuun.
Ei voisi koskaan enää käydä niin! Se tulisi olemaan toisenlaista, —
jotain, josta en itsekään tietäisi, mitä se olisi.
— Kuka voi kuvata miehen odotusta? Hänessä myrskyää ja riehuu, hänessä
taistelee kovuus ja lempeys, mies ja nainen. Yhdessä hetkessä rajuja
syytöksiä, seuraavassa lempeintä nöyryyttä. _Hän_ saa tuntea, että
on antanut miehen istua ja tehdä itsensä paikan ja ajan orjaksi,
mitättömän naisen takia, hän saa sen kerran tuntea! Oi ei, jos hän
tulisi juuri tänä hetkenä, — minä voisin tehdä vaikka nöyryyttävintä,
mitä keksiä voisin, voisin suudella hänen kenkänsä likaisinta kohtaa,
minä voisin — voisin.
Sitten jälleen hiljaisia hetkiä, ikäänkuin väliaikoja alkusoitossa,
jolloin äkkiä jokainen soittokone hiljenee. Seisomme elämän
ulkopuolella. Mutta hiljaa alkaa se jälleen ympäröidä meitä, uusina
muotoina, uusin huumaavin soinnuin. Huomaamme, ettemme koskaan ole
tunteneet maailmaa, emme koskaan nähneet itseämme.
Ja äkkiä välähtää meissä salamana: Emme tahdo kuolla, Jumalan tähden
emme tahdo kuolla vielä!
On niin paljon sellaista, jota meillä on ja jota olisi pitänyt antaa,
emmekä ole antaneet. Emme tahdo kuolla, — emmehän ole vielä nähneet,
miltä luodut kappaleet näyttävät, — emmehän ole kuulleet, millaista
lintujen laulu on, — emmehän tunne vielä kaikkia piirtoja omissa
käsissämme!
* * *
Tähän aikaan istuin eräänä päivänä puistossa. Olin juuri jättänyt
Bredon. Muutamat hänen lausumansa sanat kaikuivat lakkaamatta
korvissani. Hän oli sanonut:
Nainen on kuin köynnöskasvi. Hän on kaikkialla, hän on kuin vaarallinen
muratti. Hän kiertäytyy jokaisen miehen ja jokaisen asunnon ympäri. Hän
kiemurtelee yhden jaloissa ja tämä lankeaa, hän kietautuu kauniisti
toisen ympäri, ja tämä kuljeskelee tuoksussa. Hän turmelee yhden
asunnon, ja kohoaa kauniisti kattoa kohti toisessa.
Ja aina on vaan tuo sama nainen. Maailmassa on tuhansia, jopa
satojatuhansia miehiä. Mutta siellä on ainoastaan yksi nainen,
ainoastaan yksi ainoa. Se on tuo sama nainen, joka on yhteinen kaikissa
naisissa, sama hiipivä unikuva, — joka voi tekeytyä pieneksi kuin
hiiri, — ja valtavaksi ja ihmeelliseksi kuin fata morgana.
Niin, unikuva hän on. Sillä se mitä todellisuudessa ymmärretään
naisella, niinkuin opettajattaret, kasöörskat, baalinaiset ja
ruokarouvat, ei se ole _nainen_. Nainen on unikuva, joka näkymättömänä
vaeltelee keskellämme, aivoissa ja sydämissä, ja on siten vaeltanut
aina alkuajoista asti, tuo ikuinen Eeva. "Kas tämä on vaarallista:
Me teemme yksinkertaisen naisen naiseksi, — naiseksi, unikuvaksi
keskellämme. — — Oh, (jatkoi hän surumielisesti) ei tiedä koskaan
missä hänet tapaa! Juuri, kun luulee hänen parhaillaan uinailevan
käsivarsillaan, onkin hän tuhansien penikulmien takana!"
— Oli tullut pilkkosen pimeä. Kappaleen matkan päässä minusta istui
vielä eräs lapsenhoitaja. Hänen edessään leikki pieni tyttönen. Eräs
nainen lähestyi heitä. Hän puhui lapselle. Hän nosti sen ylös ja
suuteli sitä. Ja hän seisoi kauvan sitä katsellen. Sitten asetti hän
sen jälleen maahan ja otti esiin käsilaukkunsa. Minä näin hänen antavan
rahaa sekä lapselle että lapsenhoitajalle.
Senjälkeen hän lähti. Minä seurasta häntä, itsekään tietämättä, että
sen tein. Tuntui kuin olisin rauennut olemattomiin. Katseeni viipyi
hänen keinuvilla lanteillaan, ja hänen poiskiiruhtavissa jaloissaan.
* * *
Hän oli kadonnut Mutta minä näin vaan edessäni hänen lanteittensa
keinunnan ja jalkansa astunnan. En koskaan ennen ollut sitä sellaisena
nähnyt. Hän oli ainoastaan oleillut huoneessani ja istunut rinnallani.
Minussa läikehti ja keinuili.
* * *
Tällöin alkoi minussa herätä taikauskoa kukkia kohtaan.
Minulla oli suuri punainen tulpaaninnuppu, jonka hän oli minulle
tuonut. Itse olin ostanut valkean hyasintin.
Eräänä aamuna huomasin, että hyasintti oli taivuttautunut sille
taholle, jossa tulpaani ruukussaan seisoi. Minä laitoin puikon tueksi
sille.
Mutta seuraavana aamuna oli se jälleen taipunut, huolimatta tuesta, ja
kumartunut alas ruukkuun melkein tavoittaen nupun.
Seuraavana yönä nukuin huonosti. Ajattelin Rebekkaa ja kaipaus
oli polttava minussa. Tuoksukin, jota hengitin, oli tavallista
voimakkaampaa.
Ja seuraavana aamuna oli hyasinttini kohdannut tulpaaninsa ja nuppu oli
puhjennut auki.
Mutta samana päivänä tuli hän.
* * *
Hän tuli. Mutta hän oli muuttunut toiseksi. Hänen silmiinsä oli tullut
jotain uutta. Minusta ne eivät näyttäneet sinisiltä. Nyt ne olivat
tumman harmaat.
Hänen päänsä asentokin oli toisenlainen.
Hän oli käynyt hitaammaksi, aivankuin häntä vaivaisi lanteittensa
keinunta, hiljaisemmaksi, aivankuin saadakseen kuunnella oman
hengityksensä ääntä.
Olipa jotain myös hänen silmäripsissään — hymy — ehkäpä vaan tuikahdus.
* * *
Hän veti minua puoleensa, niinkuin meri vetää juhannusyötä. Tunsin
hänen rintansa lähelläni. Minä tunsin, että se oli minun, että saatoin
sen nähdä, suudella sitä. Enkä kuitenkaan uskaltanut.
Minä kosketin hänen rintaneulaansa. Hän laski alas katseensa.