Kyllä oli surinaa tänä päivänä ala-alkeiskoulun ensimmäisellä luokalla.
Tuo pienenlainen ja vanhanaikanen kouluhuone, josta tervan haju ja
kengän voiteen katku ainoastaan kesäluvan aikana tuulottua kerkesi ja
kerrassaan erkauta, se surisi ja kuhisi nyt kun mehiläispesä mäen
rinteessä kesäsenä poutapäivänä. Ja ääntä siellä oli, kimeimmästä
kirkunasta alkaen aina äänenmurroksessa olevaan karkeaan saakka ja
kaikki ne vain kokivat suun täydeltä asiaansa toimittaa.
Seikka oli semmonen, että nyt oli laskiaistiistain aatto ja huomenna
siis itse laskiainen. Aina ennen oli tämä päivä ollut ilon ja
riemun päivä, mutta nyt uhkasi se tuoda ikävää ja murhetta koko
ala-alkeiskoulun ensimmäiselle luokalle: Alasen maisteri oli tuominnut
luokan arestiin huomispäivän aamupuoleksi!
Laskiaistiistaina arestiin! Onko maailmassa mokomaa ennen kuultu? Se
oli kerrassaan ihmisrääkkäystä, sanoi Rantalan Ville ja siltä se juuri
tuntui toisistakin.
Ja eläs kelpo asiasta sitten! Joku hulivili oli aivan piloillaan ja
mitään pahaa tarkottamatta mustan taulun selkäpuolelle sattunut
kirjottamaan: maisteri Alasen tunnilla saa tehdä mitä vain tahtoo ja
ilkeää! Olipa sitten latinan tunti tullut ja Alasen maisteri ruvennut
oikein taululla näyttämään mitenkä latinaksi rakastetaan, on rakastettu
ja vastakin aiotaan rakastaa, ja kun taulun toinen puoli ei
rakastelemiselle riittänytkään, yritti maisteri jatkaa selitystänsä ja
rupesi kääntämään taulua, mutta voi kauhistus! Siellähän seisoivat nuo
turmiota ennustavat sanat. Ylösalasin ne tosin olivat siinä, mutta
siinä ne kuitenkin olivat ja Alasen maisteri olikin semmoinen maisteri,
joka nurinkurisetkin asiat selville sai.
Ja sai hän ne nytkin. Vakavana ja äänetönnä kirjotukseen kotvasen
tuijotti, ei jänterekään noissa keltasen kuivahkoissa kasvoissa
liikahtanut, ja sitten hän yhtä hiljasena rivi riviltä poikajoukon
tutkisteli ja vapistuksen ja pelon sekaseen mielentilaan saattoi.
Syyttömiä he kyllä tiesivät olevansa, mutta pelotti se kuitenkin,
miksikähän lie pelottanutkin, ehkäpä siksi, kun itsekukin tunsi omat
ajatuksensa tuohon taululle kirjotetuksi ja arveli, että nythän lukee
maisteri hänen sydämmensä mietteet kun kirjasta ikään!
Alasen maisteri tällä välin vain jatkoi tutkisteluaan, joka
äänettömyytensä kautta juuri enin kauhistutti. Viimein toki hiljasuuden
keskeytti -- olisikin äsken erottanut vaikka neula olisi lattialle
pudonnut -- ja sitte hän levollisesti oli kysässyt: kuka tuon kirjotti?
Eihän sitä kukaan tiennyt ja varoi se tepposen tekiä ilmottautumasta.
Toisiaan vaan pojat äänettöminä katsastelivat ja posket heillä hohti
kun puolukan päivänpuoleinen pollukka jälkikesällä. Eikä sittenkään
vielä mitään virkettu, vaikka Alasen maisteri toistamiseen ja
kipakammasti kivahti: "kuka tuon kirjotti? kysyn minä". Sama punastus
ja äänettömyys.
Mutta silloinpa se oli lauennutkin! Ei kukaan kuolevainen ollut Alasen
maisterin haahmoa semmosena nähnyt, kun sen nyt näki. Sanoissa ja
äänessä ei kiukku ilmestynyt, vaan ne värähtelevät laihat kasvot ja
mulkoilevat silmät!... voi laupias sentään!
Mutta ääni se vain kähisi kurkkuperässä ja katkonaisia sanoja koki
pinnistää esille: "te ... te ... lurjukset!... Vai ... vai sillä lailla
... te ... te rakkarit ... pa ... palkitsette ... mutta ky ... kyllä
minä ... opetan teitä ... te lurjukset ... te rakkarit ... te ...
te! -- --"
Ja kuka sen tiesi kuinka kauan maisteri olisi tähän tyyliin jatkanut,
mutta läkähtyä kun alkoi, täytyi toki heretä. Vasta sitten kun tovin
oli yskinyt ja kakistellut, oli taas rauhottunut entiselleen ja
liitupalasen pöydän nurkalle pannut.
"Jos ei tämän tekiä viikon kuluessa minulle ilmottaudu, saa koko luokka
istua laskiaisaamupuolen arestissa, muistakaa se!" Niin oli maisten
sanonut ja niine hyvineen mennyt jättäen luokan pelon ja hämmästyksen
valtaan.
Nyt oli laskiaistiistain aatto. Huomenna oli tuomio toteutettava, sillä
viikon kuluessa ei kukaan ollut ilmottautumassakaan käynyt. Tiedettiin
kyllä, kuka tekiä oli, mutta päätettiin uhallakin näyttää, että tällä
luokalla oli yksimielistä väkeä, joka ei antanutkaan menetellä kanssaan
niin kun eräät tahtoivat. Oli sillä hitunen tahtoa silläkin, sen oli
Alasen maisteri saava kokea!
Tästä tärkeästä asiasta sitä nyt tuumattiin ja rähistiin ja kaikki
olivat mielessään entistä ylpeämmät, sillä nytpä saivat
yläluokkalaisetkin nähdä, mitä miehiä ensimmäisen luokan pojat
oikeastaan olivat. Tokkopa toisilla luokilla näin rohkeita
oltaisiinkaan? Tokkopa raukat uskaltaisivatkaan opettajaansa
vastustella? Jaa-a, juuri opettajaa, ei se ollutkaan vain leikin asia,
mutta täällä sitä tohdittiin!...
Tuolla tuli katua myöten jo maisteri. Verkalleen köyryselkänä asteli,
maahan päin tuijotti ja käsiään selän taakse ristiin taivutteli. Kyllä
pojat sen tismalleen tiesivät, mistä maisteri parastaikaa juuri palasi.
Ja senhän tiesi jok'ikinen ihminen kaupungissa, joka vähäkään aikaa lie
paikkakunnalla oleskellut. Sillä maisteri Alanen ei ollutkaan mikään
löyhkänkenkä ja vaihteleva elämän tavoissaan. Yliopistosta asti hän
tapansa oli pitänyt ja sepä se muun muassa vaati, että ennen kymmentä
piti käydä Seurahuoneella -- muutakaan sopivaa paikkaa ei löytynyt --
kahvensa juomassa ja sanomalehtensä lukemassa.
Kun kello lie alkanut olla neljännestä vaille kymmenen, tiesi
Seurahuoneen palvelia maisterin olevan tulossa ja kävi jo tuon määrätyn
tuolin määrättyyn paikkaan asettamassa ja valmisteli kahvekojeet
tarjottimelle. Ja lyönnilleen neljännestä vaille astui maisterikin
tavallisesti sisään, pani kuluneen silinterihattunsa aina samaan
peränaulaan ja keppinsä aina samaan nurkkaan.
Salin ympäri hän sitten kierroksen teki tutkien pöydät ja etsien
tuoreimmat sanomalehdet kynsiinsä. Ne kun lie saanut, köpitti pöytänsä
ääreen, jonne kyypparikin jo oli kahvekojeet tuonut. Juotuaan ja
luettuaan vihelsi palvelian luokseen, marisi kahven kehnoutta ja
maksoi, ylioppilastavan mukaan kuitenkin aina juomarahaakin antoi. Ja
sitten hän meni, asteli verkalleen kouluun poikia komentelemaan ja
haukuskelemaan, ett'eivät milloinkaan mitään osanneet, ei milloinkaan
mitään, eikä poikkeuksia koskaan, sen laiskurit!...
Siinäpä hän jo olikin luokan ovella. Entistänsä verkempaan käveli ja
koko olento näytti niin raukealta ja uupuneelta. Luokan priimus tuli
kirjoineen ja näytti, mitä läksyksi oli latinan kieliopista.
Taivutuskaavoja! "No alappas sinä, Virkkula, imperfektum konjunktiivi
passiivi verbistä lego!"
"Legerer, legereris, legeretur, lege -- legerimus legeristis,
legeruntur!" -- saneli Virkkula ja katseli epäilevästi maisteria.
"Ei se niin ollut, se oli väärin, saanko minä, saanko minä?" kuiski
joku takaa päin.
Mutta Alasen maisteri ei kuullut mitään. Hän istui nojatuolissaan
mietteihinsä vaipuneena ja nuo raukeat silmät näyttivät vettä
tuhertavan. Kummastellen pojat maisteriansa katselivat, vaan eivät
pahoin uskaltaneet äännähdelläkään, sillä huomennahan oli laskiainen!
Jo viimein heräsi maisteri, pyyhki hien otsaltaan, korjasi silmälasinsa
vaakasuoraan ja katseli luokkaan päin. Pojat istuivat kun naulatut,
huomennahan oli laskiainen!
"Minä en voi oikein hyvästi tällä kertaa, saatte luvan täksi tunniksi,
mutta pysykää alallanne, ett'ette häiritse vierusluokkaa", sanoi
maisteri lopuksi, pani kirjan pöydälle ja teki poislähtöä.
Pojat vilkuilivat toisiinsa. Kumpahan ei tulisi huomennakaan,
arvelivat, eikä ylihuomennakaan eikä sittenkään, niin saisimmepa lupaa!
Niin, ja huominen aresti, siitä sitä pitäisi päästä -- ja kyllä vain
taidettiin päästäkin, arvailivat.
Maisteri meni: yhtä hiljalleen kun tuli, asteli poiskin ja oven
perästään kiini veti. Ensin vähä aikaa kokivat pojat olla hiljempaa ja
puhella supattamalla, mutta vähitellen koveni puhe, kunnes lopulla jo
aika remakka syntyi. Viereisen huoneen ovesta katsahti sisään opettaja:
"Mitä jyräkkää täällä? Missä opettaja?"
Asianlaita selitettiin.
"Vai niin, no olkaa sitten siivolla, mutta..." Ovi sulettiin. Mutta
vielä sai opettaja tunnin kuluessa toisen kerran käydä ovesta
ärjäsemässä, ennen kun pojat älysivät alallaan pysyä tunnin loppuun.
* * * * *
Kammarissaan Kirkkokadun varrella istui Alasen maisteri saman päivän
iltana. Siinä paloi punaseksi maalatulla kirjotuspöydällä hänen vanha
vihreäsuojuksinen petroleumilamppunsa ja verkalleen hän itse
keinotuolissa edes takasin souteli. Papereja oli hänellä tukko
levällään pöydällä, kellahtavia, vanhan näkösiä paperiliuskoja, jotka
hän juuri oli esille pengostellut muun romun alta arkun pohjalta, missä
ne niin kauan olivat rauhassa olleet.
Maailma niistä ei olisi paljo piitannut noista ummehtuneista
irtanaisista paperipalasista, mutta Alasen maisterille ne olivat
tärkeintä omaisuutta: ne sisälsivätkin koko hänen elämänsä historian!
Elämäkerrallisia tietoja ja vuosilukuja niissä ei ollut, olipahan vain
satakunta runosepustusta, jotka arvostelia olisi katsonut pyhimmäksi
velvollisuudekseen tuleen viskata, ja sen lisäksi pari täpläkästä
kirjettä, siinä kaikki. Mutta siihenpä se Alasen maisterin elämän
historia toki mahtuikin!
Nuorena oli hän ylioppilaaksi tullut ja hyvänpuoleisilla arvosanoilla.
Kehuivatpa toverit häntä lahjakkaaksikin. Ja sitä paitse oli hän
jo varhain, pienestä pahasta alkain, osottanut taipumusta
runonsommitteluun. Alasen rouva, nykysen maisterin äitivainaja, oli
ollutkin niin ylpeä pojastaan, kun tämä syntymäpäiväksi tai muuksi
merkilliseksi hetkeksi kirjotti runonpätkän ja vieraiden läsnäollessa
sen lausui.
Ja olikinhan se todella erinomaista! Tokkopa lie tiheän päähän kuultu,
että toista vuosikymmentä alotteleva pojanviksari, ihan lapsi, itse
semmosen runon tekasee ja päällepäätteeksi sen sillä keinoin lausuu?
Tokkopa lie kuultu, kysäsi Alasen rouvavainaja pappilan pruustinnalta
ja vallesmannin rouvalta. Ei suinkaan pruustinna ollut kuullut eikä
vallesmanninkaan rouva sinä ilmossa ikänä -- ja kylläpä Alasen rouvakin
sen hyvin uskoi, että eivät ne olleet...
Niinpä oli tuosta kullan-nuppulasta vihdoin lyyrylakki tullut. Se oli
riemun herttanen aika Alasen herrasväelle tuo kesä, jolloin rakas Kalle
herra valkolakkineen kyläläisten silmät huikasi. Niin oli Alasen
rouvakin taas kun nuori jälleen ja mielipä se tuohon vanhaan
ukonjörötykseenkin hiukan vaikuttamaan. Ja voi hyvänen aika, kun sitä
kylää sinä kesänä laukattiin ja Kalle herra se vain aina piti muassa
olla lyyryneen lakkineen. Hänen tähtensähän sitä oikeastaan
kyläiltiinkin!
Mutta siitäkin lystistä tuli loppu niin kun kaikesta muustakin
maallisesta. Kalle herra matkusti Helsinkiin opintojansa jatkamaan ja
oppineeksi sukeutumaan.
Mutta oikeata oppinutta ei hänestä koskaan tullut. Kirjoja hän kyllä
lueksi liiaksikin ja itsekin kynää käytteli Osakunnan sanomiin pieniä
runonpätkiä kirjotellen, mutta niitäkään eivät tahtoneet kaikki
ymmärtää. Että vika oli kuulloissa, siitä oli Kalle herra varma, sillä
tiesihän hän, että kykyä hänellä oli, sitähän oli vakuutettu niin
kotona kun koulussakin.
Sattuipa eräänä päivänä muuan toveri juohauttamaan Kallelle, että hänen
pitäisi antaa lahjansa ja kykynsä suuremman yleisön tuomittavaksi,
sillä sitten se vasta oikein asianlaita muka nähtiin. Sitähän Kallekin
jo oli kotvasen mielessään miettinyt ja kovasti oli hän vakuutettu
siitä, että yleisö, tuo suurempi yleisö, hänet kyllä ymmärtää. Niin oli
viimein saanutkin kustantajan sepustuksilleen ja ennen pitkää näkyikin
kirjakaupan akkunassa "Kevään kukkasia, seppeleeksi sommitteli
Kaarlo A."
Voi taivasten teidät, kuin Kallella sydän silloin lujasti pamppaili!
Hänen teelmänsä, Kalle Alasen runot, olivat nyt tuossa sirona vihkosena
ihmisten silmäin edessä! Tuntui vähän pelottavalta, mutta hyvältä
kuitenkin. Ja kirjakauppaan kun meni, tahallaan meni, että kerrankin
omatekemän kirjansa saisi ostaa, niin tuntui oikein kummalta sanoa,
että saisikko hän "Kevään kukkasia" nimisen vihkosen.
Ei tiennyt puotilainen koko vihkoa olemassa olevankaan, vaan kysäsi
tekiää ja milloin kirja oli ilmestynyt.
Aivan oli Kalle vähällä sanoa, että minä se tekiä olen, vaan osasi
kuitenkin kompastuksen välttää ja sanoa, että Kaarlo kai se oli tekiä
ja vasta se oli ilmestynyt.
Tovin oli sitten ikävissään saanut odottaa, milloin sanomalehdissä
arvostelun tapasta näkyisi, mutta vihdoin se sentään tuli. Vaan
minkälainen se oli? Voi hyvä Jumala sitä iskua! Aivan oli arvostelia
nauruksi vääntänyt koko kirjan ja pilkannut, että mitähän ajatusta muka
tässäkin oli:
Mun impi ihanainen
Kun ruskopilvi on,
Min rantaa taivahainen
Koi kultaa auringon.
Impi kun ruskopilvi! Ja auringon koi! Mitä se muka oli? Ja entäs tämä
sitten:
Ja vahtonilja myrskyn
Se uurtaa rantamaa,
Ja tuska tuima tyrskyn
Se rintaa ahdistaa.
Myrskyn nilja ja tuskan tyrsky! Ja rannan uurtaminen ja rinnan
ahdistus! Mitä niillä oli toistensa kanssa tekemistä?
Tämmöstä ja paljo muuta samaan tyyliin seisoi päivälehdessä ja lopussa
vielä ivallinen kehotus, että tekiä panisi myrskyineen nukkumaan eikä
nousisi ennen kun tyrsky lauhtuu!
Ei nukuttanut sinä yönä Alasen Kallea eikä näkynyt miestä kumppaniston
kokouksessa seuraavan päivänkään iltana. Ulos kun sitten kuitenkin
meni, tuntui siltä, kun olisi ihmiset kadulla häneen katsoneet ja
arvelleet, että tuossa se nyt on se, jota sanomissa niin pilkattiin.
Tuommonen otusko se nyt on, pahanen pojan naskali, kaikkipas tässä
sitten tyrskyilemään!
Jo horjui niinä päivinä luottamus itseensä ja vakaumus lahjoistaan,
mutta olihan hänelle kotona aina vakuutettu, että hänessä oli
merkillinen taipumus, ja siihen suuntaan oli koulussakin opettajat
lausuneet. Sitenhän se hänessä vähitellen oli kypsynytkin varmaksi
vakaumukseksi, että kyllä hänestä vielä toinen mestari tulee, ja niin
oli ajan kuluessa luuloonsa lyöpynyt, että tuntui kun nyt olisi koko
mies läjään lyöty ja sanottu: pysy siinä! Eihän kannattanut enää
ajatellakaan kirjailiaksi tuommosen jutun perästä, kyllähän hän sen
ymmärsi, mutta miksikäs sitten?
Hän oli jo niin kerrassaan ollut vakuutettuna tulevasta elämänsä
tehtävästä ja päämäärästä, mutta nyt oli muuan, joka ei häntä
tuntenutkaan, tullut ja nutistanut koko miehen yhteen sykkyrään!
Hänen elämänsä korkein päämäärä oli armotta revitty pois, mihinkä hän
nyt turvautuisi? Isä, joka oli lukenut arvostelun sanomalehdestä,
rupesi nyt viisaaksi ja neuvoi heittämään hotuun kirjalliset puuhat ja
menemään kansliaan; sitä tietä nykyään paraiten leivälle pääsi, ja
sehän se kuitenkin oli ensi tehtävä, sillä ei hänenkään varansa enää
pitkälle piisanneet, hyvä sekin, kun oli poikansa ylioppilaaksi
jaksanut saada!
Kansliaan! Kuivia asiakirjoja puhtaaksi kirjottelemaan! Ei ikinä,
vaikka nälkään kuolisi, niin ei! Semmosessa elämässä ei ollut henkeä
eikä vilkkautta, se tappaisi hänet tuohon paikkaan.
Ei hän muutakaan sopivaa elämän rataa löytänyt. Oleskeli ja eleskeli
vain pääkaupungissa, niin kauan kun varat kestivät ja tovereilta
velaksi sai. Mutta kun kummastakin vihdoin loppu tuli, silloin oli
Kallestakin vähällä loppu tulla. Kaikkialla velkamiehet ahdistelemassa
eikä mistään saanut rahoja; ne olivat surkeita aikoja, ne! Vaan
silloinpa tuli kun taivaasta kirje eräältä setältä pienestä
maaseutukaupungista, jossa tarvittiin ala-alkeiskoulun ensimmäiselle
luokalle opettajaa. Siihen oli Kalle setän mielestä kun valettu eikä
ollut hänellä itselläänkään tarjousta vastaan: pääsihän toki
velkamiesten kynsistä rauhaan vähäksi aikaa!
Ja niin hän muutamana syyspäivänä istua törötti alkeiskoulun
ensimmäisen luokan nojatuolissa latinan kielioppia pikkusille,
vilkkaille ja tarkkaamattomille pojannulikoille opettamassa ja
amo-verbiä taivututtamassa. Sillä samalla tuolilla oli hän nyt
kaksikymmentä vuotta istunut ja yhä takoi hän vain samoja sääntöjä ja
poikkeuksia, samoja taivutuksia ja sijottelukaavoja nuorten
uppiniskasten hulivilien päihin, noiden vekkulien, jotka eivät
käsittäneet mikä ääretön ihanuus ja järjen selvityskeino tuo rakas
"Grammatica latina" oli.
"Henkeä" ei siinä suinkaan ollut eikä sitä alkanut enää olla
maisterissakaan. Mutta tuskinpa hän sitä enää kaipasikaan: tulihan
tuota jo aikaan näinkin ja kun rauhassa sai olla, niin mikäpä tässä?...
Se se vain suututti, että välistä, tosin kyllä hyvin välistä, tapahtui
joku rauhaa häiritsevä uppiniskasuus eli muu hangotteleminen. Se oli
merkillistä, ett'ei parempain ihmisten lapset voineet olla siivolla ja
pysyä alallaan!
Ylioppilastavoilleen hän kuitenkin oli uskollisena pysynyt ja
vähitellen niin järjestykseen taipunut, että luonnossaan ajan kulun
alkoi arvata. Poikamiehenä hän myöskin ikänsä oli ollut, sillä "hän ei
saanut niitä, joita tahtoi, eikä tahtonut niitä, joita olisi saanut",
kuten hänen oli tapansa vastata semmoisille, jotka kovin alkoivat
udella hänen lemmettömästä elämästään.
Lemmetön ei se kuitenkaan ollut läpeensä ollut: oli siellä toki ollut
yksi kirkas tähtönen hänenkin pilvisellä taivaalla, joka kerran juuri
häneen päin oli hohteensa luonut, mutta sittemmin toisaalle päin, niin
että ainoastaan heikko kajastus oli hänen osakseen viime vuosikymmenenä
piisannut.
Nyt oli sekin tähti sammunut, kajastuskin, tummennut. Juuri tänä
päivänä oli hän päivälehdessä lukenut: Ilmotetaan, että tuomarin
leskirouva S---- V---- levollisesti vaipui j.n.e. Hänkin oli siis tämän
maailman kurjuuden jättänyt! Kurjuudenko? Niin todellakin, sillä
tuomari V----tä ei hän koskaan ollut rakastanut, ei koskaan. Kaarlo
Alanen oli sen miehen nimi, jolle hän lempensä oli omistanut ja kauan,
kauan oli hän odottanut, mutta vihdoin oli hän mukautunut olojen
vaatimukseen.
Ja maisteri Alanen hänkin oli odottanut, oli odottanut sitä hetkeä,
milloin pääsisi paremmille tuloille, jotta voisi armaansa käydä
noutamassa. Mutta sekään päivä ei koittanut konsaan; "maisteri" kun ei
minkäänlaista opettajan tutkintoa ollut suorittanut, ei parempaankaan
virkaan päässyt. Ja niin oli päivä päivältä, vuosi vuodelta aika
lipunut, kunnes hän vihdoin sai kirjeen entiseltä lemmityltään, jossa
sanottiin, että hän oli jo odottanut niin kauan, niin kauan, eikä enää
jaksanut odottaa, "hyvästi Kaarlo, elä kiroa minua!"
Tämä ja paljo muuta seisoi kirjeessä. Sinä päivänä odotti Seurahuoneen
kyyppari turhaan maisteria aamukahville ja ensimmäisen luokan pojat
riemuitsivat ilosta, kun maisteri ei koko päivänä tullut kielioppineen
heitä kiduttamaan. Tällä kertaa olikin maisterin vuoro ollut: samoin
kun nytkin oli hän silloin kammarissaan istunut tuon vanhan
sinisuojuksisen petroleumilamppunsa ääressä ja keinutuolissaan
verkalleen keinunut. Paperitukko, sama joka nytkin, oli silloinkin
pöydällä levällään ollut ja siitä oli hän ne yksittäin hiljasella
supatusäänellä lukenut. Vielä aamulla neljän aikana oli hänen
kammaristaan lampun valo näkynyt ja kun matami oven reiästä katsoi ja
kuunteli, istui maisteri entisessä asemassaan -- verkalleen keinuen ja
hiljalleen paperistaan lukien.
Mutta seuraavan päivän aamulla oli hän kuitenkin kymmenen aikana
Seurahuoneella kahveansa juomassa ja heti sen jälkeen koulussa latinaa
poikiin iskemässä eikä hänen kuivissa kellertävissä kasvoissaan
erikoista jälkeä näkynyt: silmät vain olivat entistä raukeammiksi
käyneet ja selkä hiukan enemmän kyyryyn taipunut.
Niin kun silloinkin istui maisteri nytkin kammarissaan keinuen tuossa
vanhassa keinutuolissa, jonka käsipuut ja jalakset matami oli
purjenuoralla köytöstellyt, ett'ei se niin pahasti narisemaan pääsisi.
Ja sinisuojuksinen petroleumilamppu seisoi kömpelömäisellä jalallaan
pöydän keskustalla levittäen himmeän, sinertävän valon ympäri
vanhanaikasta mutta hyvässä järjestyksessä olevaa huonetta ja valasten
noita kuluneita papereita, jotka pöydällä olivat hänen edessään. Yhden
hän niitä kerrallaan aina otti ja lausui sen sisällyksen hiljasella,
kuivalla äänellä, ennen kun sen pois pani. Ja sitä tehdessään hän
väliin aina surullisesti huokasi ja putosipa joskus yksinäinen
kyynelpisarakin tuolle kellahtavalle paperille.
Maisteri Alanen eli muistoissaan. Hänen elämänsä miehuuden aika oli
niin tyhjää ja autiota, ett'ei hän siitä koskaan ollut saanut nauttia.
Enimmän nautti hän silloin, kun yön hiljasuudessa sai muistossa elää
uudelleen sen ajan elämätään, jolla jotakin tuoreutta ja virkeyttä oli
ollut. Mutta ei se pelkkää nautintoakaan ollut: surun tunteetkin siihen
aina sekaan yhdistyivät, vaan nautintoa siinä kuitenkin oli ja se oli
harvinaista maisteri Alasen elämän historiassa. Sillä nykysissä oloissa
ei sitä muuten tarjolla ollut.
Silläpä ei paljo erehtynytkään sanoessaan noiden vanhojen paperien
sisältävän hänen elämänsä kertomuksen. Siihen aikaan, jolloin hän näitä
kirjotteli, oli se elämää ja hän oli toivossa ja luottamuksessa
tulevasta kutsumuksestaan. Mutta se kun häneltä riistettiin, elämän
tarkotusperä, silloin oli jo vakaumus poissa ja luottamus itseensä.
Toivo kuitenkin kyti, toivo saada kerran omistaa tuo ihana olento, jota
hän aina oli ylimpänä ihanteenaan pitänyt ja jolle hän runonsa oli
sepittänyt. Kymmenen vuotta sitten oli se entistään tummemmaksi käynyt,
kun toinen oli hänen tähtösensä taivaalta todellisuuden jokapäiväsiin
oloihin temmannut, ja nyt, nyt oli viimeinenkin kipuna sammunut,
tähtösen kajastus kadonnut ja maisteri Alasen elämä loppunut, jos näet
elämällä toivoa ja luottamusta käsitetään. Ja sitähän sillä käsitettävä
lienee. -- --
Pöytälamppu oli jo lasitorvensa mustaksi savustanut ja kiertäen
kaartaen kohosi tuo musta kitkerä savukiehkura torvesta kattoa kohti.
Vähän ajan perästä alkoi se omituisesti läpättää ja tuksautella, tuo
sinertävä valo huoneen seinillä himmeni himmenemistään ja vanha
keinutuoli oli pysähtynyt taaksepäin nojaavaan asemaan.
Mutta sitä ei maisteri huomannut. Hän oli nukahtanut siihen omiin
unelmiinsa ja syliin hervahtaneessa kädessään piti hän muutamaa noista
vanhoista, ummehtuneista paperiliuskoista. Lamppu sammui, sillä sydän
ei enää ylettynyt nesteeseen, jota alempana, pohjalla vielä kyllä olisi
ollut; siinä riippuessaan oli se itsensäkin kuivaksi kaheloksi
kuivattanut koettaen ylläpitää valon väikettä niin kauan kun suinkin
mahdollista oli. --
* * * * *
Kirkas talvinen päivä oli Laskiaistiistai. Lumi kimalteli niin
viettelevästi auringon paisteessa, kun varta vasten olisi tahtonut
tehdä kiusaa ala-alkeiskoulun ensimmäisen luokan oppilaille, jotka
ynseinä ja nurjamielisinä astelivat koululle arestiansa kärsimään.
Eivät malttaneet mennessään olla poikkeamatta Teerimäelle katupoikia
pilkkaamaan ja heille kiusaa tekemään, että kylläpä olivat koko lapsia
vielä, kun tuommosta työtä viitsivät tehdä. Mikähän lysti tuo muka oli,
että edes takasin mäen rinnettä jyrrätä? Jo tuota aikamies muustakin
hupinsa löytäisi.
Ja nuo pienet rehvanat, katupojat, kuuntelivat oikein kummissaan
koululaisia, jotka ennen aina olivat etukynnessä olleet mäenlaskussa
laskiaistiistaina. Mutta koululaiset lähtivät ylpeästi kaupungille
takasin astumaan tehden pienen kierroksen, ett'ei nähtäisi heidän
koululle menevän. Kyllä se olisikin koko häpeä, jos "katurakit"
saisivat tietää, että he laskiaistiistaina arestissa istuivat. Mutta
tahallaanhan he olivat siihen taipuneetkin, tahdottiin uhalla näyttää
Alasen maisterille, että heidän luokka ei olekkaan mamman poikia,
tohdittiin siellä vastustellakkin semmosta herraa kun maisteria!
Niin miettivät pojat koululle kertyessään ja toisilleen asianlaidan
todenperäsyyttä vakuuttelivat. Ja kun kouluhuoneen akkunasta
vuorotellen kävivät sinnepäin katsomassa, missä "katurakit" ilosina
mäkeä laskea luijottivat ja kuppuroitsivat, silloin he yhä uhemmasti
toisiaan kokivat saada siihen vakaumukseen, ett'ei heillä tehnyt
ollenkaan mieli, ei kiventäkään!
Puolen tuntia kului kuitenkin turhassa odotuksessa: maisteri ei
tullutkaan. Viho viimein tuli matami sanomaan, että maisteri oli
sairastunut ja pojat saivat luvan tällä kertaa!
Hih pojat Teerimäelle! Nuolena lensi poikajoukko ovesta ulos, tyrkki ja
kupperehti kartanolla, heilutti lakkeja ja toivoi, että maisteri vielä
huomennakin sairastaisi ja vielä sittenkin! Ja kohta saivat "katurakit"
nähdä, kellä se mieli teki ja ketkä ne mäellä herroina olivat. -- -- --
Maisteri oli sairastunut, pahasti sairastunut. Toimelias matami kävi
kyllä lääkkeitä ja lääkärinkin noutamassa, mutta lääkäri näytti hyvin
epäilevän näköseltä ja maisteri oli ihan kuolonkeltaseksi karahtanut.
Eikä hän juuri paljo puhuakkaan voinut ja silmät loistivat kylmästi kun
lasihelmet. Näki selvään, että poikain toivo tällä kertaa oli toteutuva
ja Seurahuoneen aamukahvi oli turhaan odottava Alasen maisteria
kotvasen aikaa eteenpäin.
Maisteri Alanen oli jo kauan ollut tuollaisena tarkotusperänsä
menettäneenä ontelona ihmisvarjona, joka elämäkseen kutsuu oleksimista.
Hänelle oli melkein sama, missä oli, kunhan oli, melkein sama, olipa
kesä tai talvi, lupa tai kouluaika. Niin kun ratas, joka kerran on
pyörimään pantu, vielä senkin jälkeen jonkun aikaa on liikkeessä, kun
sitä liikuttava voima jo on loppunut, niin teki maisterikin työtään,
hoiti ammattiansa ja seurasi entisiä ijänikuisia elämäntapojansa.
Mutta nyt näytti tämäkin vauhti pysähtyneen. Päivä päivältä heikkonivat
hänen voimansa ja raukeni katseensa, eikä monta aikaa viipynyt, ennen
kun sydän oli kaheloksi käynyt eikä elämän nesteeseen yltänyt.
Pojat kyllä eivät vanhemmilleen tohtineet mietteitään ilmasta, mutta
itsekseen ja toistensa kesken he arvelivat, että kylläpä nyt lupaa
saadaan, ja nähtävällä mielihyvällä kieliopin nurkkaan viilettivät,
sillä "päästiin siitä nyt ainakin vähäksi aikaa".
Ja tuskinpa lie maisterillakaan sitä vastaan ollut, että pitemmän
laskiaisluvan sai ja latinan kieliopista iäksi rauhaan pääsi!
"VESI-UKKO."
Kuvaus pääkaupungin elämästä.
Helsingin kaupunki se ei saa monta tuntia yön lepoa tavallisesti
nauttia. Myöhään yöhön loimottavat valkeat ravintoloista ja kapakoista,
joista tuon tuostakin käheä laulu ja loilotus kadulla kulkijan korviin
käypi. Herrat ne siellä veltostuneita jäntereitään viinillä virvoitella
koettavat ... mutta huonosti kai se onnistuvan näyttää heidän
unteloisista ja väsyneen raukeista silmistään päättäen, kuu he viimein
takaovien kautta kadulle ilmautuvat ja issikoita viheltelevät.
Vaan sillä aikaa kun herrat iltayötänsä kapakoissa viettävät, nauttii
Helsingin työväestö tavallisesti levollista untansa. Tuon tuostakin
häiritsee heitä kuitenkin aina jonkun issikan ajopelit, joissa
puolihumalaiset, huojuvat herrat yömatkoilta kotiin ajaa ramuuttelevat
ja ilon ylimmillään ollessa ääntä pitävät. Ja useinpa sattuu niinkin,
että kun työväki aamulla viiden ja kuuden välillä työpaikoilleen alkaa
astua, kohtaa se jonkun yksinäisen herrasmiehen, joka alla päin ja
ikäänkuin häpeissään seinamuksia myöten kotiinsa hiipii. Eivät he
silloin tälle mitään virka, mutta pitkään katsovat ja tutkivasti, että
mikähän se lienet sinäkin kulkija. -- Ja herra se näyttää oikein
ujostelevan työmiehen avonaista katsetta, sillä päänsä hän yhä
alemmaksi painaa, siirtää hattua silmilleen ja niin mennä puittaa
kotiinsa päin kun tuli takana olisi.
Kahdeksaan asti ei sitten kaduilla näekään paljo muita kuin työmiehiä,
toriämmiä ja talonpoikia, jotka tavaroitansa kaupittelemaan torille
päin ajella lyntystelevät. Mutta kahdeksan seudussa, ja jo hiukan
ennenkin, pemahtaa kaikkialta koululapsia kirjat ja laukut kainalossa,
iloisesti ja reippaasti kepsutellen ja nurkissa toisiinsa yhtyen ja
toverikunniksi ryhmittyen. Ja samaan aikaan huomaa viimeisten
puotilaistenkin myymälöihinsä kiirehtivän ... kiireisestä käynnistä
heidät tavallisesti tuntee, tuossa kun lapsiparvien välitse
pujotteleivat.
Vasta kymmenen ja yhdentoista välillä alkavat senatin ja muitten
virastojen herrat ilmestyä messinkilukkoinen nahkalaukku asiapapereita
varten kainalossa. Kuka hänen sentään tiennee, minkäverran todellisia
asiapapereita noilla ylimääräisillä kulloinkin laukussaan lienee, mutta
niin he vain astuskelevat juhlallisen näköisinä ja selkä kenossa, jopa
pääkin hiukan kallellaan, että luulisi koko maailmaa mullistavat
aatteet heidän päässänsä pyörivän. Ja talonpojastakin, joka tavarat
myytyään tyynenä ja tyytyväisenä kotiin päin torilta ajelee, näyttävät
he niin huolestuneilta ja hommakkailta, että hän sydämmensä sisimmästä
sopukasta hartaasti huokaa: mihin mahtaisimmekin joutua me moukkarukat,
ell'ei luoja toki olisi siunannut meille viisaitakin miehiä maan
asioita hoitamaan!...
Mitä lähemmäksi puolta päivää ja päivällisaikaa tullaan, sen
vilkkaammaksi käy elämä kaduilla. Jo vilisee valkeita lakkeja siellä
täällä, jo ilmestyy päivänvarjoja käytämöille. Hienosäärisiä,
rillanenäisiä keppikeikareita, noita ison kaupungin välttämättömiä
koru-olentoja, ja hienovyötäreisiä turnyriniekkoja
kaupunkilaiskaunottaria, jotka päivänvalollaan hipiöitänsä
päivettymiseltä vahtivat visusti kuin saituri aarrettansa utelijailta
silmäyksiltä!
Ja tämä tämmöinen elämä se uudistuu Helsingin kaduilla jok'ikinen
luojan päivä n.k. sesongin aikana. Kaikki käy niin säntilleen ja
täsmälleen kuin koneen kulku, ja jos joskus ihmeeksi joku erinomainen
tapaus hiukkasenkaan hämmekkiä saattaisi, niin ei varmaankaan kahtena
päivänä perätysten, sen voi todeksi otaksua.
Yhtä säntilleen, ja vielä säntillisemmin, kuin muualla kaupungissa,
eletään rautatie-asemalla, siellä kun kaikki käy minutilleen. Juna
lähtee ja hyvästijätöksi viheltää vinkasee, hetkisen kuluttua tulla
viiltää jo toinen laskien tervehdykseksi kimakan korvia särkevän
huikaisun ja pysätellessään vielä ilkeämmästi vonkuen ja vikisten. Ja
junasta kuohahtaa matkustavaisia asemahuoneen portaille, siinä kilvan
poliisilta issikkain numerotauluja kurkotellaan, huudetaan, tavaroita
kannetaan, maksetaan, ajaa romistetaan ja liikutaan kuin tulessa.
Mutta kestään muista huolimatta ajella hölkyttelee Kaartis-ukko
vesitynnörineen asemahuoneen sivulle tyhjää tynnöriänsä Riihimäen
kehutusta lähteestä tuodulla vedellä täyttämään. Hän istuu
pitkänpuoleisen tynnörinsä edessä nelipyöräisten ajoneuvojensa sevillä
koukussa ja lynkämyksillään, kuten ainakin, nyhtää vanhaa laukkipäistä
ruunaansa nuoraisilla suitsiperillään vanhan tavan mukaan ja tuon
tuostakin huuliansa maiskuttamalla laiskasti sitä kiirehtii.
Asemahuoneen sivu hän tietylle paikalleen ajaa, tynnörinsä junan
tuomasta ammeesta täyttää, istahtaa taas kärryjensä seville ja alkaa
suitsia nyhtää ja huuliansa maiskuttaa. Kaivokatua hän ensin
Henrikinkadulle kulkeupi, siitä edelleen Ylioppilastalon edustalle,
jossa hän aina hevosen seisauttaa ja odottelee, kunnes täältä joku
sangon kanssa tulee valkolakkisille "maan toivoille" kielen kastetta
noutamaan.
Niin jatkaa ukko matkaansa entiseen tapaan Antinkatua pitkin, jolta
vihdoin Albertinkadulle poikkeaa. Ja yhtä säännöllisesti kun hän tämän
matkan tekee, juoksevat pojat tai piiat tietyistä taloista ämpäreillä
tai muilla astioilla vettä hakemaan. Hetkeksi ukko aina silloin
hevosensa pysäyttää, että kukin ehtii osansa saada, mutta niin pian
kuin astiat täyttyvät, maiskahuttaa ukkokin kielellään ja suitsiperiä
nykäsee. Ja tuo vanha ruuna se ukon tavat jo niin tarkoin tuntee, että
se ei sen kiireempään juoksuun kiskasekaan, onhan vain jonkunlaiseen
hölkkään yrittävinään, vaikka siitä kuitenkaan ei sen valmiimpaa näy
tulevan.
Toisenkin kerran oli ukko tuon reissun tehnyt. Toisenkin kerran oli hän
Antrean kadulta Albertin kadulle poikennut ja yhtä monta kertaa, luulen
ma, Aleksanterin teatterin nurkassa hetkeksi ruunansa seisauttanut.
Ainakin näin minä sen jok'ikinen aamu siihen pysähtyvän. Eikä tarvinnut
ukon kaukaista siinä odotellakkaan, ennen kuin jo ilmestyi muutaman
nurkan takaa pieni, sievä tyttönen kantaen vihreäksi maalattua
pärekoppaa käsivarrellaan. Ja olisittepa nähneet kuinka ukon silmät
silloin kirkkaina loistivat ja niin ihmeen lempeinä sädehtivät pientä
tulokasta vastaan!...
Sievä hän olikin tuo punaposkinen kirkassilmäinen lapsi ja ellen
avonaisesta akkunasta olisi hänen kuullut ukkoa isäkseen kutsuvan,
olisin häntä tuskin ukon lapseksi uskonutkaan, niin suuri oli
ulkonainen erotus heidän välillänsä.
Sillä aikaa kun tyttönen nopsana ja ketteränä kopsastaan kahvikupin ja
vadin ukolle toimitti käteen ja sitten niin hommakkaan näköisenä
pullosta kahvea laski, seisoi ukko katulankkuun nojautuneena ja katseli
äskeisillä katseillaan tuota herttaista hääräävää lapsukaista. Ja vanha
ruunakin seisoi niin hiljaisena ja tyytyväisenä alallaan, ettei koskaan
kieltää tarvinnut kesken kahven juonnin. Eikä se siitäkään millänsäkään
ollut, vaikka tyttönen toisinaan suitsiperiin tarttui ja sievällä
suullaan käskevinään oli niin kuin oli isänsäkin nähnyt ja kuullut
tekevän. Verkalleen ruuna vain päänsä sivulle päin käänsi ja tyttöön
päin katsoi suurilla ulkonevilla silmillään.
Ja ukkoa sitä silloin aina niin makeasti nauratti, että kuppi kädessä
hyppi, ja suun naurusta vielä leveänä ollessa hän lempeästi virkkoi:
"Niinpäs vain, niinpäs vain, ruunikko, näethän sen toki sinäkin, kuka
se suitsissa on! Ymmärtää se ruunikkokin Annin leikit, jopa vain ...
jopa vain!"
Ja kun ukko sitten oli kahvinsa juonut ja korppunsa syönyt, toimitti
Annityttö kupit ja vadit taas kopsaansa ja pyysi, eikö isä ottaisi
häntäkin viereensä pikkuisen matkaa vain ... ei muuta kun tuohon
oluttehtaan nurkkaan vain ... ottaahan isä ja antaa minun ajaa?...
Ja isähän lupasi. Ei hän näyttänyt saattavan kieltää mitään tuolta
hempukalta, joka niin rukoilevaisesti häneen suurilla kirkkailla
sinisilmillään katseli. Mutta ennenkun hän kuitenkaan seville entiselle
paikalleen istumaan nousi, pyyhkäsi hän hiansuulla huuliansa, katsasti
hätäisesti ympärilleen ja veti, jollei muita ollut aivan lähistössä,
tyttösen vesitynnörin sivulle, jonka suojassa sitten pari kertaa häntä
poskelle suuteli.
Hetkisen sen perästä istua könötti ukko jo sijallaan pidellen toisella
kädellä pärekoppaa, toisella tyttöstä, joka ilosta loistavin silmin ja
kädet ojossa suitsia nyhti ja riemuitsi siitä, että tuo vanha vakainen
ruuna hänen käskyänsä totteli! Kauan tätä lystiä ei kuitenkaan
kestänyt, sillä pian oltiin määrätyllä paikalla, jossa ukko laski tytön
kadulle, antoi kopan käteen ja silmillään seurasi poispäin juoksevaa
lastansa. Ja sitten hän taas entiseen asemaan koukistui ja suitsia
nyhtäen ja huuliansa maiskuttaen näkyvistä katosi.
Vuosikausia oli hän tällä lailla ajellut vesitynnörineen ruunikkoineen,
niin ainakin vakuutteli talon emäntä. Meikeinpä yhtä varmaan kuin
aurinkokin taivaalle kohosi, ilmausi vesi-ukkokin tuolle äskeiselle
paikalleen kahvea juomaan. Muutamia vuosia sitten oli muuan vaimo tytön
sijassa kahvea ukolle kantanut, vaan sitten kerran, joku vuosi taapäin,
sanoi emäntä huomanneensa, ettei vaimo tullutkaan vaan hänen sijaansa
tuo samainen tyttönen, joka siitä pitäen aina on ukon kahvet kantanut.
Erään kerran kun tyttö oli kopsineen saapunut tavallista varemmin ja
istunut lankun kupeelle ukkoa odottelemaan, oli emäntä häntä puhutellut
ja kysynyt, miksi äiti ei enää itse tuonutkaan kahvea. Ja silloin oli
tyttönen äkkiä tullut niin juhlallisen näköiseksi ja selittänyt, että
äiti on mennyt Jesuksen luo taivaasen ja odottaa siellä isää ja pikku
Annia!...
Hän oli siis kuollut! Sentähden ei hän siis enää tuonutkaan kahvea ja
sentähden oli ukkokin näyttänyt pitkän aikaa niin vakavalta ja
surumieliseltä. Mutta veden tuontia hän ei kuitenkaan katkaissut ja
mitähän olisivatkaan ihmiset sanoneet, jos hän jonakuna päivänä olisi
jäänytkin pois ja heittänyt heidät juomavedettä? Heti olisivat
moitteitaan hänelle syytäneet, sillä eipähän heille liene
juolahtanutkaan mieleen, että "vesi-ukkokin" joskus on suruun menehtyä
ja mielellään kotonansa jonkun aikaa huolensa kätkisi.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä se sekin kumma sentään tapahtui. Tavallinen aika
tuli, mutta "vesi-ukkoa" vain ei näkynyt. Yhä menivät minutit toinen
toisensa perään, jo kului puoli tuntia, jo tunti, mutta ei näkynyt
sittenkään ukkoa tynnörineen ruunikkoineen. Poikia ja piikoja pistäysi
tuon tuostakin ämpärineen astioineen kadulle, keräysi kadun kulmaan ja
katseli sitä katua pitkin, jota myöten ukon oli tapa tulla. Vaan poissa
oli ja pysyi ukko.
Kotvasen aikaa siinä seisoteltuaan ja turhaan odoteltua tulijaa
vakoiltuaan poistuivat piikatytöt keskenään sadatellen tuota ukon
rehjanaa, joka heille tämmöisen kolttosen oli tehnyt. He eivät voineet
muuta syyksi arvella, kun että ukko oli juonut itsensä humalaan ja
makasi kai nyt kohmelossa kotonaan. Joku kyllä aprikoi, että ehkäpä oli
ukko sairastunut, mutta toiset hänelle nauraen arvelivat, että silloin
kai olisi muitakin maailman lopun enteitä näkynyt ... vesi-ukko ei
ollut koskaan vielä sairastanut ja siitä he uskalsivat lyödä veikankin,
että ukko huomenna taas kohmelosta selvittyään istuu tynnörinsä edessä
niinkuin ennenkin.
Näin nauroivat ja pilailivat palveluspiiat vetäytyen kukin kotiinsa
emännälleen selvittämään, että nyt saadaan olla ilman lähde-vettä tällä
kertaa, sillä "vesi-ukko" kai oli silpassut päänsä täyteen, koskei
häntä kuulunut ei näkynyt.
Uteliaisuudella odotettiin sitten huomispäivää, että saataisiin nähdä
tuleeko vesi-ukko vai ei. Akkunoista kurkotti tuon tuostakin joku
piikatyttö päänsä ulos katsastaakseen joko häntä alkaisi näkyä, ja
minäkin tähystelin eikö sievää Anni tyttöstäkään näy vihreine kopsaneen
tulevaksi. Mutta ei näkynyt vielä häntäkään, eikä ukkoakaan. Kyllä nyt
oli jotakin erinomaista tapahtunut, arveltiin. Jos ei Kaartis-ukkoa
vain ala tänäkään päivänä näkyä, niin pitänee kai sopia jonkun muun
vedentuojan kanssa, tuumailivat piiat rouville, ja rouvat sanoivat
siihen hyvin päättäväisesti: "niin se on aivan välttämätöntä, sen saa
Maija ottaa huolekseen!..."
Mutta noin tuntia myöhemmin kun tavallisesti näkyi vanha ruunikko
vaaleine vesitynnörineen tulla hölkyttelevän tavallista katuansa pitkin
ja kun se vähitellen läheni, keksittiin "vesi-ukkokin" istumassa
entisellä paikallansa nelipyöräisten ajopeliensä sevillä. Pian
huomasivat piikatytötkin tulijan ja avopäisinä astioineen he kadulle
puhalsivat. Ne, jotka olivat jälelle jääneet, juoksivat läähättäen ukon
perästä toisten luo ja sillä aikaa kun kunkin astiat Riihimäeltä
tuodulla kirkkaalla lähdevedellä täyttyivät, ahdistelivat he miehissä
ukkoa kysymyksillään ja ivasanoillaan.
"Vai ukkoa, kun oli meidät janoon kuolettaa veden puutteessa ja itse
vain anniskelusta viinaa vetelee!..."
"Ja nyt näkyy semmoisessa kohmelossa olevan, että silmät raukeina
pollottavat ... katsokaahan!..."
"Niin, tänne asti oikein kuuluu kopparslaakarin kopsutus: join, join,
liiaks', liiaks', join, join liiaks', liiaks'!..."
"Sanoinhan minä sen eilen, että kohmelossa se on, ja niinpähän oli!..."
"Ja Berggrenin Viiu kun luuli, että se on sairastunut!"
"Jo kai silloin katukivetkin tautiin tulisi, kun ukkokin! Niinhän tuo
on lujan näköinen kuin tervaskanto."
"Olkaa vaiti siinä, tytöt, ja antakaa ukon olla rauhassa", sanoi muudan
vanhempi ihminen. "Näettehän sen, että ukko ei ole leikkituulella
tänään ... vedethän tuolta silmistä tippuu!..."
Tytöt katselivat kummastellen ukkoa ja toisiansa. Todellakin!
Vesipisarat kiersivät ukon silmistä ryttyisille poskille, joilta
hiljakseen valuivat alas noille paikkaisille housunpolville.
"Joko te nyt olette tarpeenne saaneet?" kysäsi ukko äkkiä ja pyyhki
takkinsa hiansuulla kyyneleitä silmistään.
"Jooo!" huudettiin ympäriltä.
Mitään virkkamatta tarttui ukko nuoraisiin suitsiperiinsä ja käski
ruunikkoansa tavallisella laillaan. Ja niin lähti vanha ruuna
hölkyttelemään tynnörineen ja tytöt kummissaan ukon perään katsomaan
jäivät.
"Mikähän tuolle lie tullut? Akkako häneltä lie kuollut vai mitä suree?"
"Eee-ei, jo siltä akka kuoli muudan vuosi sitten, kuulin ma, muu sillä
nyt on, mikähän liekin."
Näin tuumien hajausivat piikatytötkin taas kukin taholleen ja kotiin
tultuansa kertoivat rouvilleen, kuinka kummallinen "vesi-ukko" tänään
oli ollut eikä mitään virkkanut syyksi tai puolustukseksi ... itki vain
tihutteli... Mistäpähän ne kaikkein vaivat tiennee, arvelivat siihen
rouvat, miettien vielä mielessään, että hyväpä se oli, ettei tarvinnut
muita lähteä etsimään ... ei tiedä saisiko semmoistakaan!...
Tällä välin ajaa kyhnytteli "vesi-ukko" edelleen entistä tietänsä
saapuen vihdoin tavalliselle kahvenjuontipaikalleen akkunani alle,
johon taaskin ruunikkonsa pysäytti. Surullisen näköinen hän todellakin
oli ja selkäkin oli mielestäni köykympään taipunut. Liikkeissään näytti
hän myöskin kömpelöityneen ja kärryistään kun alas kapusi, täytyi käsin
tynnörin vanteihin varata. Turhaan katselin näkyisikö pikku Annia
nurkan taitse tulevaksi vihreine korineen. Vähän ajan päästä tuli
kuitenkin eräs vanhanpuoleinen vaimo kantaen samaa pientä pärekopsaa,
jota pikku Anni niin usein oli tuonut.
Vaimon laitellessa kuppia ja kahvea kaataessa tarkastelin minä ukkoa
enkä viimein malttanut mieltäni hillitä, vaan aukasin akkunani.
"Missäs pikku Anni nyt on?" kysäsin ukkoon katsoen.
Ukko säpsähti ja nosti äkkiä silmänsä minuun päin, vaan ei mitään
virkkanut. Viittasi vain kädellään, ryppyisellä, pinttyneellä kädellään
ylöspäin ja huokasi syvään ryhtyessään kahvekuppiin käsiksi.
Vaimonpuoli läheni sillä aikaa avonaista akkunaani.
"Ei se nyt tahdo puhua ... eikä tahdo toimeta paljo mihinkään, koko
mies. Se kun, näette, oli niin peräti siihen tyttöönsä mieltynyt...
Anni, Anni, se oli kaikki... Annia vailla se aina oli ... ja kussa oven
aukasi, niin jo huusi, että 'missä Anni, tuleppas minun luokseni, tule
isän luokse, lapsi!...' Ja sitä se päiväkaudet hypitteli ja sen kanssa
rupemata leikki ... se sai tukasta repiä ja tehdä, mitä lie osannut ja
tahtonut...
"No, mikäs Annille nyt on tullut sitten? Onko hän sairas?"
"Voi, enkö minä sitä jo tullut sanoneeksi... Eeei, kuolluthan se on
Anni rukka nyt ... äitinsä luokse se lapsi parka jo pääsi... Niinhän se
aina sanoikin, että äiti on Jeesuksen luona Annia ja isää
odottamassa... Eikä tarvinnut kauan toista odottaakaan, ei tarvinnut,
ei ... kuinka kauan odotuttanee nyt enää toinenkaan?... Hyvin näkyy
pahaksi ottaneen... Puhumattomaksi on miltei käynyt eikä ole hänen
syönnistäänkään, se näette meillä asuu nyt ja yksissä ruuvissa
ollaan..."
"Mihin tautiin se kuoli tuo sievä lapsi?" kysäsin minä keskeyttäen
vaimon sanatulvaa.
"Niin, sievä hän kyllä oli, Anni rukka, ihan äitinsä näköinen ...
luomakin poskessa samassa paikassa ja somat suuret silmät päässä
paurottamassa... Ja auki olivat jääneet ... eikä ollut vesikään vielä
kerennyt mitään pilata ... ihan entisellään kasvot, Vähän totisemmat
vain ... ja silmät auki -- --"
"Hukkuiko hän sitten vai mikä vesi se olisi pilannut?"
"Putosi, putosi ... tuolta Hietalahden möljältä putosi, kun kerran
sattui tietämättä pääsemään sinne leikittelemään... Sauvakon kanssa
haratessaan siinä, mitä hän lie ollutkin haraavinaan, horjahti siitä
mereen ... eikä ollut enää henkeä, kun ylös saatiin puolen tiiman
päästä..."
"Viroteltiinko sitä kuitenkin?..."
"Voi hyyvänen, oikein tohtorin kanssa pitkät rupeamat ... vaan minkäs
sille tohtorikaan, kun kerran henki pakenee... Niin, niin näkyi olevan
sallimuksen tahto, vaikka ei sitä kyllä ihmisjärki tahdo käsittää,
miksikä ukko ei saanut Annia hupinaan pitää... Mutta käsittämättömäthän
ovat Herran tiet!..."
"Mari!"' sanoi äkkiä "vesi-ukko" katsahtaen meihin päin. "Näyt saavan
viedä pois kahvetkin ... ei maista nyt mikään ... ei ainakaan tällä
samalla paikalla..."
"Vai niin, vai niin ... vai ei enää kahvetkaan, ei kahvetkaan! Eikä
ruoka eikä mikään ... tietäähän sen silloin mikä siitä tulee lopuksi...
Vai ei kahvekaan enää ... ohhoh, ohhoh'" puheli vaimo kaataen tähteen
pullosta kuppiin ja ryystellen sen suuhunsa. "Vai ei kahvekaan enää,
ohhoh, ohhoh!..."
"Tuossa se Anni vainaja aina istui", hymähti ukko kavutessaan entiselle
sijalleen ja suitsiperiinsä tarttuen.
Ja silmistä loisti niin kirkkaat kyyneleet ... vierivät noille
ryppyisille poskipäille ja siitä verkalleen paikkaisille
housunpolville. Vanha ruuna katsahti oudosti taaksensa, kun ei Anni
enää ollutkaan suitsia nyhtämässä ja sievällä suullansa maiskuttamassa.
Niin lähti viimein kuitenkin entistä hölkkäänsä hytkyttelemään, pää
riipuksissa ja kaula lengollaan ... ja "vesi-ukko" istui entistä
köykympänä kärryjensä sevillä ja matkaansa edelleen jatkoi. Niin oli
nyhtävinään kuin ennenkin ja maiskuttavinaan, mutta veltompi oli
ryttyinen käsi ja raukeampi kieli. Tynnörin perässä paistoi kirjoitus
"Riihimäki källvatten" (Riihimäen lähdevettä) ja jos lie kirkasta ollut
"vesi-ukon" tynnörissä, niin kirkkaat olivat ukolla kyyneletkin
silmissä.
Tovin katselimme, kahventuoja vaimo ja minä, ukon perään ja nurkan
taakse katosi hän tynnörineen ruunikkoineen ennen kuin kumpikin
havausimme. Nainen korjaili astiat kopsaansa, pani sen käsivarrelleen
ja nyökäytti lähtiessään minulle päätänsä jäähyvästiksi katsahtaen
minuun ikään kuin tahtoisi sanoa: Kas siinä sen nyt omin silmin näitte,
ei maistu enää kahvekaan ... ei kahvekaan!
Ja vielä kotvasen jälkeenkin päin olin kuulevinani saman vakuutuksen:
"ei sille enää maistu mikään, kun Anni on poissa, ei kahvekaan..."