palttinaa kuin paperia,
seinä ja päivä.
Laiskan kankurin pirta ääntää "huomen, huomen", vaan vireän panee
"tänäpäin, tänäpäin". Tällä sananparrella tarkoitetaan kutojain
sukkeluutta.
Niin pian kuin kangasta saatiin sen verran, että se ylettyi
pari kertaa vaatesyrjän ympäri, leikattiin tutkain poikki. Kun
vaatesyrjän ympärille valmistui pitemmältä kangasta, purettiin kangas
vaatesyrjältä ja käärittiin pankolle, jonka keskitse pistettiin
kepukka ja sen päät sidottiin pirran kohdalle, kankaan alle niin,
ettei se yläpuolella tavannut pirtaan eikä alapuolella kutojan
jalkoihin, kun hän suksia polki.
Vaikka kangas olisi ollut kuinka pitkä tahansa, niin ei kangasta
luodessa eikä kääriessä käyty syömään, vaan luotiin ja käärittiin
yhteen perään, sitten kangas muka veti vähemmän kudetta. Kun kangas
oli kääritty, vietiin käärikeneuvot juoksujalassa ulos ja viejä sanoi
mennessään:
Niin kauan kangas on kankailla
kuin harakka seipään päässä.
Tähän vastasi joku piloillaan:
Niin kauan kangas on kankailla
kuin torakka seinänraossa.
Lapset tai vanhemmat naiset tavallisesti tekivät käävejä (käämejä)
kankaan kutojalle käävikololla tahi käävivokilla. Palttina- ja
lankakäävien alle pantin paperia, joka esti käävit vieremästä. Käävit
pantiin sukkulaan kutoessa.
Kun kangas oli jo niin loppuun kudottu, että loimirihmat tulivat
pohjukoilleen, otettiin rihmasyrjä pois ja loimet laitettiin
pohjukoistaan lopinlaudoille, joten sen saattoi tarkemmin kutoa.
Kaikki kun saatiin kudotuksi, leikattiin loimirihman päät poikki
ja solmittiin ne nipuille. Näitä kutsuttiin tutkainpäiksi. Näihin
tutkainpäihin solmittiin sitten seuraava kangas, joten ei jokaista
kangasta tarvinnut uudestaan lykkiä. Valmiiksi kudottu vaate myöskin
leikattiin poikki ja jätettiin pirran kanssa tutkaimeksi noin
pietimen verran. Valmiiksi saatu liina- ja pellavaskangas kasteltiin
ja levitettiin hangelle valkeamaan. Kun yksi puoli kangasta oli
kylliksi valjennut, niin käännettiin toinen puoli valkenemaan. Sitten
kuivattiin kangas ulkona, tuotiin tupaan ja venytettiin penkin raossa
ja leikattiin vaatekappaleiksi, joita kevään korvassa ommeltiin.
Sarka- ja sarssikankaat myöskin kasteltiin varissa vedessä, pantiin
tiinuun ja jaloilla vanutettiin, jonka jälkeen ne kaulattiin ja
kuivattiin.
Jos kangasniidet olivat jo loppuun kuluneet, niin tehtiin uudet
niidet sitä varten valmistetusta kaksinkertaisesta niisirihmasta.
Romuhuoneesta tuotiin kolmesivuisen särmiön muotoiset niisipölkyt,
joiden yhdessä särmässä oli kolme ympyräistä napakairan reikää
yhtä kaukana toisistaan. Näihin reunimmaisiin reikiin pistettiin
niisivarpaset ja keskimmäiseen sydänvarpanen. Niisiharakka laitettiin
keskelle siten, että harakan reiästä kulki sydänvarpanen ja
harakan lovet asetettiin niisivarpasiin. Kaksi henkeä tarvittiin
niitä tekemään, toinen teki kävyllä ja toinen kerällä. Niiden
valmiiksi tultua otettiin sydänvarpanen ja niisiharakka pois, vaan
niisivarpaset jäivät kiintonaisina niisiin. Rihmalla erotettiin
paasmat, kolmekymmentä niisirihmaa kuhunkin paasmaan. Palttinakankaan
niidet tehtiin hienommasta, vaan muiden kankaiden paksummasta
rihmasta.
* * * * *
Eräänä aamuna hankikuussa, kun yöllä oli vahvasti kylmännyt ja
siis hanki hyvästi kannatti, kokoontuivat Niemelän kylän isännät
lautamiehen taloon neuvottelemaan ja päättämään kasken hakkuusta
tulevana kesänä. Heillä nimittäin oli yhteinen takamaa, salopalsta,
johon he tavallisesti vuosittain hakkasivat yhteisen suuren kasken,
ja sen piiri käytiin jo huhti- eli hankikuussa merkitsemässä ja sen
jälkeen se kesäkuussa hakattiin.
-- Mistä te hyvät naapurit olette tuumineet tänä vuonna kaskea
hakata? kysyi lautamies.
-- Me olemme päättäneet hakata Lakealtakankaalta; kun se on
petäjikköä niin se palaa hyvästi, ettei tarvitse viertää ja on muuten
helppoa raataa, vastasi Lahtelan isäntä.
-- Minä olen toista mielipidettä, sanoi lautamies. Kun Lakeakangas
on heleätä hiekkamaata, niin ei se kasva hyvin; etenkin, jos
sattuu poutakesä tulemaan, kuivaa ruiskasvu tupelle ja touot
samalla tavalla. Siis ei sen raataminen suuresti hyödyttäisi,
turmeltuisivathan vaan silavat petäjät, jotka nyt ovat jo huoneen
hirren paksuiset.
-- Kukapa meistä Jumalan ilmoja tietää, jos ne ovat poudat tahi
sateiset, virkkoi Mäkelän isäntä. Lakeakangas on helppo raataa ja se
palaa hyvästi; minä siis puolestani ehdottelen sieltä hakattavaksi.
Onhan näitä petäjiä likempänäkin hirsipuiksi, eikä sieltä asti
tarvitse hirsiä vedellä.
-- Kyllä se on totta, että meillä on puita likempänäkin, mutta ne
ovat vain männyn kerkkiä, joista ei milloinkaan tule kunnon hirsiä,
sanoi lautamies. Ajatelkaas hyvät naapurit, jos me langettaisimme
maahan semmoisen petäjikön, josta jo kymmenen vuoden perästä
saataisin paksuja honkaisia tuvan hirsiä, niin se olisi arvaamaton
vahinko, jos me nyt ne turmelisimme. Onhan meillä kaskimaata
muuallakin. Hakataan Koivikkomäestä, se on sekapuuta ja mullan maata.
-- Tästä pari vuotta takaperin hakattiin Koivikkomäkeen kaski, jota
ei mitenkään tahtonut osaksi saada, ja nyt taas tahdottaisiin sinne
hakata; minä en puolestani siihen suostu, virkkoi Mattilan isäntä.
-- Hakataan sitten Metsomäestä, mutta ei Lakealtakankaalta, sanoi
lautamies vakavasti. Ajatelkaa asiata järkevästi. Entisen määrän
mukaan jos hakattaisiin, niin tulisi teille neljälle talolle
puolen tynnyrin ala kullekin hakattavaksi ja meidän osalle koko
tynnyrin ala; siis olisi jo yhteensä kolmen tynnyrin ala semmoista
hyvää hirsimetsää kaadettava, josta me jokainen saisimme hyviä
rakennustarpeita. Ja entäs sellainen heleä hiekka, kun se kaskeksi
poltetaan ja kynnellä vellotaan, niin ei se miespolveen ota puuta
kasvaakseen.
-- Kuulkaa hyvät naapurit minun ehdotustani, selitti Perätalon
isäntä. Koska ei lautamies anna perään meidän toisten tuumille,
niin jättäköön hän osansa seisomaan ja kasvamaan ja me muut
hakkaamme osamme, kahden tynnyrin alan. Lähdetään vain nyt miehissä
merkitsemään mikäli kaadetaan kaskeksi ja mikäli jätetään seisomaan.
Tähän toiset tyytyivät, ja niin lähdettiin miehissä
Lakeallekankaalle. Sinne päästyä merkittiin ensin kolmen tynnyrin
ala ja siitä erotettiin kolmasosa lautamiehen osaksi. Puut kolomalla
rajoitettiin piiri. Työ tehtiin täydellisessä sovussa, ja jokainen
oli tyytyväinen osaansa.
* * * * *
Jyrin (Yrjön) päivän aamuna varhain, vielä muiden maatessa, meni
Niemelän emäntä läävään, jossa otti muutamia karvoja jokaisen lehmän
ja lampaan kupeesta vasemmalta puolelta. Ne hän pani riepuun ja vei
saunaan. Sitten hän otti lehmien, lammasten ja hevosten kellot ja
vei ne likoamaan kodan vesitiinuun. Sitten hän teki tulen rouhepadan
alle ja meni tupaan, jossa havautti isännän. Isäntä meni talliin ja
otti jokaisen hevosen vasemmasta kyljestä muutamia karvoja, jotka
vei emännälle. Sitten havautettiin paimenet, jotka vuoteellaan
panivat jalkaansa -- tämän taian ansiosta eivät muka jalat tulleet
kipeiksi kesällä -- ja sen perästä pukeutuivat. Vanhin paimenista
otti romuhuoneesta jo syksyllä varustetun, juurineen maasta otetun
pihlajaisen virven, väänsi sen oven suuruiseksi vempeleeksi ja
pani sen läävän ovelle sisäpuolelle. Siihen sitten emäntä ripusti
punaisella langalla kaksi kananmunaa ja niiden välille karhun
hampaan oven yläkamanan kohdalle. Sitten paimenet menivät metsään,
soittivat luikulla (torvella) ja löivät lepenää, jotta muka metsän
pedot karkkoaisivat karjamailta. Lepenälauta oli noin puolen metrin
pituinen kuusinen tahi haapainen lauta, jota kalkutettiin palikoilla.
Sillä aikaa kun lehmien rouhevesi varistui, otti isäntä huoneesta
kerän tuohia, jotka saroitteli ja kääri käähkärölle (kiepille) ja
vei rouhepataan hautumaan. Vähän aikaa haudottuaan hän vei tuohet
tupaan ja teki niistä kellon kantimet kolmeen lehmän- ja yhteen
lampaankelloon. Hevosenkellossa pidettiin nahkakannin.
Ennen kuin kellojen kantimet valmistuivat, otti emäntä jauhoja
aitasta ja vei kotaan. Sitten pani hän jokaisen kellon puolilleen
vettä ja sekoitti jauhoja sekaan sekä pani lehmistä otettuja karvoja
lehmien, lampaista otettuja karvoja lammasten ja hevosten karvoja
hevosen kelloon, sotki ne taikinaksi, leipoi pieniksi kaakkusiksi
ja paistoi tuvan uunin leualla hiilitarhan keskessä. Kaakkujen
jäähdyttyä emäntä antoi niistä osan lehmille ja lampaille. Isäntä
antoi puolestaan kaakusta hevosille. Loput korjattiin talteen.
Noin puolenpäivän rinnassa puhdistettiin lehmien kellot ja
kiinnitettiin kantimet niihin sekä vietiin läävään. Siellä kiersi
emäntä vanhimman lehmän kellolla jokaisen lehmän kolme kertaa ympäri
myötäpäivään ja lausui:
Kuules kellos,
seuraa karjaas.
Sitten hän sitoi kellon vanhimman lehmän kaulaan, jota tehdessään hän
lausui:
Kellon kaulahan sivallan,
kuulun kellon lehmälleni.
Kuulu kello, kaiu kello,
kaiu karjamaan periltä
kaiu kotikartanohon!
Sä oot suurin lehmistäni,
vanhin vasikaisistani:
tuo sä karjani kotihin,
kalkutellen kartanolle,
saattele iltasavulle
vielä päivän paistaessa,
keski-illan kellertäissä.
Tuo jonossa Jumalan karja,
karja ehtoisan emännän.
Toisille lehmille kelloa kaulaan pannessa ei luettu kuin alkupuoli
tästä luvusta. Jos milloin oli niin hyvä kesä Jyrkinä, että saattoi
jo touonalkajaiset pitää, niin laskettiin lehmät ulos toisia temppuja
tehden ja ajettiin ne metsään. Mutta jos Jyrkinä oli vielä lunta,
laskettiin vain lehmät kartanolle, jossa emäntä kävi karjan ympäri
kolme kertaa ja rukoili hiljaa itsekseen:
Kaitse kaunoinen Jumala,
varjele vakainen Luoja:
kaitse kaikista pahoista
ja varjele vahingon tieltä,
ettei karja katoaisi
eikä tuskihin tulisi
tänä suurena suvena,
Herran hellänä kesänä!
Kuin katsoit katoksen alla,
niin katso kanervikossa.
Kuin sä hoidit huonehessa,
niin sä hoida hongikossa,
hoida honkien seassa,
hallitse havujen luona,
ettei vammat vaivuttaisi
eikä sorkka sorahtaisi,
luvultansa pois tulisi,
laadultansa lankeaisi.
Saata karja kaunihiksi
ja edistä emännän vilja
hyvänsuovan mieltä myöten,
pahansuovan paitsi mieltä.
Anna rauha raavahille,
sorkkasäärille sovinto,
vasikoille mielivalta,
paras valta paimenille.
Hoida karja huonompainen,
huonompainen, pienimpäinen,
ettei tulis turmiolle
eikä hätään häilähtyisi!
Anna karjan korvet käydä
pitkin Jumalan pihoa.
Aja karjani kotihin,
iloiten ison pihoille
ennen päivän päättymistä,
auringon alasmenoa!
Jos vain lehmät suinkin voivat päästä lumelta, niin ne ajettiin
pellon päähän, jossa emäntä rukoili tässä kerrotun rukouksen, vaan
muuten, niin kuin jo sanoin, kotikartanolla. Missään tapauksessa
eivät lehmät Jyrkinä saaneet olla kauemmin ulkona kuin tunnin eli
pari.
Muuten pidettiin Jyrin päivää jonkinlaisena pyhänä, syötiin parempaa
ruokaa eikä tehty mitään raskaampaa työtä.
Niin pian kuin maa paljastui lumesta, mentiin kasken karsintaan.
Vanhin mies joukosta iski tulta, viskasi palavan taulan kaskeen ja
lausui:
Paloi ennen paljon maita,
paljon maita, paljon soita
pahana palokesänä,
tulivuonna voimatonna:
paloi Pohjola poloinen,
paloi erä eteläinen,
paloi itä, paloi länsi,
paloi lounas sekä luode,
paloi kivet, paloi paaet,
paloi kaikki kalliotkin;
palakoon tämäkin kaski,
humahtakoon tääkin huhta,
ettei jäisi viertämistä
eikä kangen kiertämistä.
Muutamat lukivat tämän loitsun kaskea polttamaan käydessään.
Kasken karsiminen kävi siten, että alettiin kasken reunasta karsia,
ensin tyvimmäiset ja siitä latvaan päin hakattiin kaikki oksat
tarkoin poikki ja latva taitettiin viimeiseksi. Näin karsittiin
jokainen suurempi puu, ainoastaan pienemmät puut, jotka eivät
seipäiksi käyneet, jätettiin karsimatta. Kotoa lähdettiin kasken
karsintaan murkinalta ja palattiin kun päivä oli alhaisissa
puolipäiväisissä.
Kotoväki kun näki kasken karsijain tulevan, nokesi kätensä ken uunin
huohulassa, ken padan kyljessä ja varustausi kasken karsijoita
nokeamaan, jotta muka kaski paremmin palaisi; sillä mitä nokisemmiksi
kasken karsijain kasvot saatiin, sen paremmin palaa kaski. Myös
naapurin pojat, jotka tiesivät Niemelän tyttöjen olevan kasken
karsinnassa, varustausivat heitä nokeamaan.
Vanhemmat kasken karsijat, varsinkin miehet, tulivat rehdisti
porstuaan ja antoivat mielisuosiolla itsensä noeta, vaan nuoremmat
naiset ja etenkin tytöt kemistelivät porstuaan tullessaan. Sen
nähtyään pojat riensivät ulos tyttöjä nokeamaan. Tytöt karkuun
juoksemaan, pojat paihattivat perässä. Vihdoin erkanivat tytöt
toisistaan luullen näin paremmin säilyvänsä. Mutta pian päättivät
pojat kuka ketäkin tyttöä ahdistaa. Kas siinä juostiin, naurettiin
ja iukettiin ympäri kartanoa, huoneiden solasta (välistä) toisten
huoneiden solaan, tanhualta pihalle, pihalta saunan luo ja taas
takaisin tanhualle. Tätä iloa kesti siksi, kunnes jokainen poika
sai määräämänsä tytön noetuksi. Välistä tapahtui niin, että tyttö
juostessaan pääsi luikahtamaan tupaan ja niin säilyi nokeamatta,
sillä tuvassa ei ollut enää lupa noeta.
Kun jonkun kasvot saatiin noetuksi, niin siinä oli vasta naurua ja
kikatusta. Äsken niin punakat posket muuttuivat äkkiä aivan mustiksi,
niin ettei usein koko kasvoissa ollut muuta valkeaa kuin hampaat ja
silmävalkolaiset. Muutamia taas saatiin vähemmin noeta. Kun näin
noettu tuli tupaan, niin kas siinä oli tupaväellä naurua ja riemua.
"Myö, myö", sanoivat lapsetkin ja osoittelivat noettuin mustia
kasvoja tarkoittaen sillä, että noettu oli musta kuin mörkö.
Sitten kun kasken karsijat olivat peseytyneet ja vaatteensa
muuttaneet, he söivät päivällisensä.
* * * * *
-- Nyt olisi nuotta tuotava riiheen, ja korjattava. Meidän pitäisi
laittaa uusi siklaverkko, sanoi Mauno-setä eräänä päivänä.
-- Valjastakoot pojat hevosen, käy sinä toisissa taloissa ottamassa
miehiä kerallesi ja tuokaa vain nuotta lavasta riiheen ja korjatkaa,
mitä on korjaamista, käski isäntä, ja käsky toimitettiinkin pian.
Seuraavana päivänä kokoontuivat kaikki nuotanosakkaat nuottaa
korjaamaan. Mauno-setä laittoi uuden nuottaköyden ja sorasimen
sekä siklaverkon ja paulat. Mäkelän ukko loi uuden peukalusverkon.
Lahtelan isäntä laittoi uuden särvysverkon, ja Perätalon olkarinta
laitettiin kuntoon. Mattilan isäntä paikkasi rintaverkkonsa ja
yläparvan. Uuden alaparvan toi Tinnon Martti ja uuden peräverkon
laittoi Tinnon Lauri sekä korjasi tuurikan.
-- Olisi oikeastaan laitettava uusi lokka, vaan ei taida kellään olla
tuohia ja männyn juuria, sanoi seppä.
-- Onhan tavaraa, sanoi Mauno-setä ja meni hakemaan.
Hänen mentyään sanoi seppä:
-- Pitävällä on pitkät kynnet, säästävällä sääret väärät, niin kuin
Mauno-sedälläkin. Kas se mies varustaa kaikki tarpeet ajallansa.
Mauno-setä teki lautasen suurukaisen lokan tuohilevyistä, nitoi sen
puunjuurilla kiinni ja pani paikoilleen yläpaulan yläparvaan.
-- Kun tässä on tuohia, niin tehdään uudet merkkilavukset, kun
entiset näyttävät olevan jo huonoiksi käyneet, ehdotteli seppä ja
niin laitettiin uusi tasausmerkki, keskimmäinen ja tarpiaislavus
(tarpiainen).
Kun kuppi, jota kesäaikana nuottaa vetäessä pidettiin sorosimessa,
oli pilalle kulunut, tehtiin sekin uusi. Myös kivekset alapaulassa
ja lavukset yläpaulassa korjattiin ja uusittiin. Kokanhäntiäinen,
joka niinikään oli kulunut, laitettiin uusi. Nuottasalko, uitinhanko,
nostokoukku ja veturikokka sekä tarppasauva tarkastettiin ja
korjattiin, missä oli korjaamista.
Kun nuotta oli reilassa, niin se vietiin jäälle, potkittiin sisään
ja vedettiin ylös seuraavana päivänä. Jään heikkouden tähden ei
ennätetty monta apajaa vetää, vaan nuotta täytyi korjata lavaan.
Sitten kalamiehet tarkastivat nuottavenheet. Kokka (etukeula)
täpättiin tappuroilla ja tohkoon (takaperään) laitettiin uusi
rautainen hanka, jota myöten köyttä kuljetettiin nuottaa potkiessa
ja vetäessä köysirattaalta järveen ja päinvastoin. Rataskorvat ja
tullinkorvat korjattiin kuntoon, samaten airot, mela ja äyskäri
(viskain).
Jäiden sulaessa tekivät ukko-Lauri ja Mauno-setä uusia
merranrynkiä. Hienoista näreistä painettiin merranluokki ja
perävanteet, jotka rynkävarpasilla yhdistettiin sillä tavoin, että
luokkivanteisiin nidottiin puohtimista hienoilla männynjuurilla
neljä leuanalusvarpasta, kaksi kuvevarpasta kummallekin puolelle,
selkävarpanen yläpuolelle. Ne samat varpaset sidottiin perävanteeseen
kiinni tuohilla ja varpasten päät sidottiin myös tuohilla yhteen
huippuun. Luokki- ja perävanteen välille sidottiin myös muutamia
tuohia poikinpuolin, sekä kahden keskimmäisen leuanalusvanteen
välille ladottiin tuohista tallus eli kivitalla. Sitten vedettiin
merranpäällys ryngän päälle; päällykseen kiinnitettiin nielu, jonka
siimarihmat vedettiin kiinteästi perään (huippuun). Kalain eli nielus
laitettiin vasemmalle puolelle leuan alle. Kalaimeen pistettiin
muutama hieno havunoksa, joka silloin otettiin pois, kun kaloja
merrasta päästettiin. Kun selkänuora saatiin paikoilleen, niin oli
merta valmis.
Kun merrat oli saatu valmiiksi, kudottiin potkuihin (käsiverkkoihin)
santelosilmät ja paulat kaksinkertaisesta rihmasta. Yläpaulaan
kiinnitettiin tuohiset pullot ja alapaulaan kivekset. Myös laitettiin
yläpaulan päähän kupasnuora ja kupas (puikkeri), ja sitten painettiin
verkko mustaksi rautalepän kuorilla, noella, raudanhiellä ja
ruosteella, jotka kaikki keitettiin suuressa padassa ja siilattiin;
sitten vasta pantiin verkot pataan mustenemaan. Kun verkot mustuivat
kylliksi, ne kuivattiin. Verkoilla pyydettiin kesällä kaloja.
Kun vielä mainitsen, että talvella vedetyt aitarikkopuut hakattiin
haloiksi ja pinottiin kesällä poltettavaksi, niin olen kertonut
talvitoimet loppuun.