Olimme etäisellä maaseudulla, eristettyinä kaiken maailman yhteydestä.
Viimeinen telefoonitieto oli kertonut, että senaatti oli ollut
pakotettu eroamaan. Vanha järjestelmä oli siis luhistunut. Mutta mitä
oli sijaan tuleva? Mitä me siitä täällä tiesimme--emme mitään. Olisi
pitänyt täälläkin jotakin tehdä, jollakin tavalla ottaa osaa, jotenkin
olla mukana. Täytyihän ryhtyä johonkin, joka voisi lauaista puristusta
sisässämme. Kenties oli Suomi taas vapaa? Entäpä oli kaikki taas
entisellään?
Jos nyt, nyt juuri, tällä hetkellä sulku oli murtunut? Vai oliko ehkä
viimeinenkin menetetty, kaikki rauniona?
Kuinka tahansa--jotakin oli tapahtunut, jotakin oli ainakin koetettu,
oli vihdoinkin johonkin ryhdytty. Olihan siinäkin jotakin, josta riemun
täytyi saada remahtaa...
Silloin soi Porilaisten marssi pianosta. Talon isäntä oli itse,
huoneesta huoneeseen harhaillen, istahtanut sen ääreen. Joka haaralta
riensivät perheen jäsenet ja vieraat saliin. En ole koskaan voinut
kuvitellakaan, että tuo vanha soittokone saisi esille semmoisen suuren,
mahtavan, voimakkaan, vavahduttavan sävelen. Oli niinkuin olisi kuullut
koko kansan marssivan sen tahdissa. Ikkunat tuntuivat palasiksi
lentävän, seinät hajoavan, katto kohoavan.
Sävelet pakottivat sanoja esille. Miehet, naiset, lapset, talonväet,
vieraat tarttuivat niihin. Mitä merkillisiä, loihdittuja, syvästi
symboolisia sanoja! Mitä haamuja, haudoistaan nousseita, ilmi elävinä
eteemme astuneita!
Viel' on Suomi voimissaan!
------
Koskaan, kallis synnyinmaa,
sua poikies' ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä!
------
ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä.
------
Eespäin, urhot, kaikki ees!
Tää ikivanhan vapauden tie on sees.
Eespäin te pyhät, pystyt repaleet!
Viel' eivät Suomen värit sortuneet.
Mutta missä se on? Ylös lippu!--Pojat, missä lippu?
Samassa lensikin ovesta sisään tomuinen käärö. Ajatus lipun
nostamisesta oli herännyt useammalla taholla, ja samassa se oli
levitetty lattialle. Lippu, joka entisinä hyvän sovun aikoina oli
liehunut yhdessä sinivalkoisen lipun kanssa, mutta jota ei oltu
nostettu suomalaiseen tankoon sen jälkeen, kun ei sen viereen enää
saatu sinivalkoista nostaa.
--Ei tämä, ei tämä! Sinivalkoinen, missä on sinivalkoinen?
--Malttakaa!
Kuului repeävän vaatteen räsähdys niinkuin olisi raketti ilmaan
lentänyt. Seisoi kaksi poikaa keskellä lattiaa, toisella kädessään
sinivalkoinen lippu, toisella--tulipunainen.
--Ylös molemmat!
Hetken päästä heiluivat ne kumpikin tankonsa päässä, veljellisesti
vierekkäin, toisessa vapauden taistelun tuliheltta, toisessa
rauhallisen kehityksen tienviitta--alareunassaan sinisen alla punainen
päärme, joka oli jäänyt muistoksi verestä, jota ei vuotanut, ja
varoitukseksi verestä, jota ei ole vastakaan vuotava.
1905.