Käyskelimme Pistoian kaupungin katuja, pistäytyen tuon tuostakin
kirkkoihin, tähystellen sieltä tultuamme vanhoja palatseja ja pysähtyen
helteeltä suojaa etsien holvien alle ihailemaan torneja, huippuja,
päätyjä ja pilareita; silloin tällöin teki katse kaaren ylös Toskanan
vuorien huipuille ja rinteille.
Emme nähneet muuta kuin kauneutta, emme ajatelleet ilmain alla muuta
olevan kuin ihanuutta, taidetta, suloisia madonnia ja vienoja,
viehättäviä maailman vapahtajia, jotka jättivät mieleemme hymyä ja
herttaisuutta ja sen verran totisuutta ja hartautta kuin sitä oli
niiden apostolien ja patriarkkain ja pyhimysten kasvoilla, jotka
milloin polvistuen, milloin päätään alas painaen, milloin vain kädet
ristissä rinnan päällä lasta ihaillen palvelivat. Jos kansain luonne
kuvastunee heidän itselleen tekemissään ylimmissä ihanteissa, ja jos
uskonto lienee semmoinen kuin sen harjoituksessa käytettävät kuvat,
niin lienee tämä Italian kansa yhtä leppeä ja sovinnollinen kuin sen
madonnat ja sen madonnain lapset, ja sen uskonto yhtä kaunis kuin sen
taide, jos näet on totta vielä sekin, että taiteilijat tulkitsevat
aikansa ylimmän ja kansansa sisimmän ja pyhimmän.
Näissä ajatuksissa astellen olimme taas tulleet kirkolle jollekulle
jonkin pienen torin reunaan ja aioimme sisään etsimään jotakin uutta
vivahdusta vanhaan tunnelmaan.
Ovi sattui olemaan kiinni kerran täälläkin, missä kirkkojen ovet ovat
auki melkein aina. Osui silloin silmäämme ovenpieleisestä pilarista
musta nokeutunut naama, paksuhuulinen, pulleaposkinen, litteänenäinen
miehen pää. Sitä ei oltu siihen pilaria tehtäessä pantu, se ei kuulunut
kirkon koristeveistoksiin, vaan oli joskus jäljestäpäin isketty siihen,
isketty kuin vihan vimmassa, niin että pilariin oli tullut kolo ja pään
takaraivo litistynyt kokoon.
Mikä tuo on? Mitä tämä merkitsee? Ja mitä varten on se siinä, kirkon
ovella? Ja miksi ovat sen nenä ja naama noetut?
Siellä on tuolla taiteen maassa, jossa taltta ja sivellin aina ovat
puhuneet enemmän kuin kynä, kaikki paikat täynnä vertauskuvia, joita
ohimenevä matkamies ei puoliakaan ymmärrä eikä ehdi niistä selkoa ottaa
ja joiden merkityksen perille hän voi tulla vasta pitkällisten
tutkimusten kautta.
Lapsilauma leikki torilla ja kun näkivät meidän siinä seisovan,
riensivät luo ja pieni poikanen tuli joukosta esiin ja sanoi kysymättä
osoittaen päätä pilarin kyljessä:
--E il traditore della patria!
Se oli siis isänmaan pettäjän muistopatsas, joka oli pystytetty pyhän
huoneen ovelle. Kysyin kuka? milloin? mutta poika vastasi vain: _E il
traditore della patria_! äänellä, joka ilmaisi, että asia oli niin
luonnollinen ja ymmärrettävä, ettei sen enempiä selityksiä kaivannut.
Siinä oli hänellä isänmaan kavaltamisen vertauskuva, symbooli siitä.
Siksi se oli ruma ja sen naama noettu, ja hän teki pyyhkäisevän
liikkeen niinkuin näyttäen, miten tuo nokeaminen tapahtui.
Pistoia oli aikoinaan ollut pieni, vapaa valtio, joka kävi sotia ja
taisteluita toisten kaupunkien kanssa. Se oli ollut asukkailleen oma
pieni isänmaansa omien muuriensa sisässä. Kun kerran keskiaikana--niin
kertoi vanha opaskirja, jonka sitten sain käsiini--naapurikaupunki
Lucca sitä piiritti, oli Pistoiassa mies, nimeltään Filippo Tedici,
joka puoluelaistensa avulla aikoi luovuttaa kotikaupunkinsa vihollisen
päällikölle, jonka nimi oli Castruccio, ja tämä Baijerin kuninkaalle
Ludvigille--niin oli heidän keskensä sovittu. Mutta petos saatiin ilmi
ja Filippo Tedici pakeni ominensa vihollisen leiriin, mutta voitettiin
vuoristossa Popiglion sillan luona. Tämän jälkeen päätettiin kaikkien
isänmaan petturien peloksi asettaa hänen päänsä kuva kaupungin
julkisimpaan paikkaan. Ja joka kerta, kun juhlakulkue kävi tuohuksia
kantaen kirkon ovesta sisään ja tuli sieltä ulos, niin karistivat
tuohuksien kantajat niistä karstan ja niistivät niistä noen isänmaan
petturin naamaan. Niin olivat tehneet silloin, kun muistopatsas
paljastettiin, ja niin vuosisatain kuluessa, ja niin tekevät he siellä
yhä vieläkin, että tuohuksien tuli sitten loistaisi kirkkaammin
madonnan ja hänen lapsensa editse astuttaessa.
Isänmaan petturin poskilta ei siis Pistoiassa noki pääse koskaan
karisemaan eikä hänen mustan tekonsa muisto ihmisten mielestä ikinä
murene. Yhtä kauan kuin madonna lapsi sylissään leppeää
sovinnollisuuttaan hymyilee ja kirkon huiput ja päädyt Toskanan vuoria
vasten kuvastavat ja lapset toreilla leikkivät, yhtä kauan puhuu
petturin kaamea kuva hänen kansansa inhosta ja ylenkatseesta.
Niin--Pistoiassa...
1903.