(Ote kirjeestä.)
Saavuin sitten jokivartta nousten Nivalan kylään, joka on ryhmittynyt
kahden puolen jokea suosta perattujen peltojen keskeen, ja menin
ensimmäiseen taloon.
Oli kiireisin leikkuuaika, ja talossa oli vain emäntä pihasalla, isäntä
väkensä kanssa vähän matkan päässä pellolla. Päästäkseni vielä samana
iltana toisiin taloihin päätin koettaa saada nimikirjoitukset niin pian
kuin suinkin ja pyysin sentähden emäntää, sitten kun olin hänelle
lyhyesti asiani esittänyt, toimittamaan sanaa tulostani.
--Pitääkö niiden kaikkien sieltä tulla?--Renkienkö? piikainkin?--
Tarvitaanko siihen naistenkin nimet?
--Asia on semmoinen, että se koskee jokaista Suomen kansalaista, miestä
niinkuin naistakin.
--Koskeepa tietenkin, virkkoi emäntä äänellä ja katseella, jotka
ilmaisivat, että hän täysin käsitti, mistä oli kysymys.
Jäin yksin tupaan, jonka sisustaa ilta-aurinko valaisi. Omituisen
voimakkaasti, niinkuin aina tapahtuu tärkeinä hetkinä elämässä,
painuivat mieleeni mustunut uunin suu, hahlassa riippuva keittopata,
orrelle nostetut reen jalakset, astiahylly nurkassa, seinään
kiinnitetty vuode, vanha kaappikello ja sen vieressä riippuva pyssy. Se
oli niin kodikasta ja samalla niin autiota, jota tunnelmaa lisäsi
kellon säännöllinen käynti. Se oli niin turvallista ja samalla niin
toivotonta. Tuo täydessä kunnossa oleva varakkaan näköinen talo, joka
oli tulos vuosisatain vanhasta, häiritsemättömästä, lakien suojaamasta
viljelyksestä, sekä aineellisesta että henkisestä--pala palalta, kivi
kiveltä, hirsi hirreltä, pelto pellolta ja oja ojalta oli sitä polvi
toisensa perästä rakennellut, laitellut, liitellyt ja saanut aikaan
sen, mikä siinä nyt oli edessäni--ikkunasta näkyi vielä piha aittoineen
ja niiden lomitse peltoja, niittyjä ja toisia taloja.
Eihän siinä olisi pitänyt olla mitään aihetta siihen alakuloisuuteen ja
mielenahdistukseen, jota tunsin. Oliko se vain tuo jo hiukan kylmähkö,
yhä pitenevän syysyön helmaan vaipuva ilta-aurinko, joka sen teki? Vai
johtuiko se siitä toimesta, jossa olin, siitä asiasta, jolla kuljin?
Sillä eikö tämä ollut ehkä turhaa touhua kaikki? Oliko tästä taaskaan
oleva apua mitään?
Katsahdin ulos pellonpuoleisesta ikkunasta ja näin sieltä pitkän jonon
miehiä tulevan piennarta pitkin ja heidän jäljessään toisen ryhmän
naisväkeä. He astuivat tyynesti ja vakavasti, niinkuin olisivat
tahdissa astuneet, näitä meidän pitkiä rotevia pohjalaisiamme, ja
joukossa joku pienempi, juureva ja tanakka. Tuvan seinän takana tömähti
maa, porstuassa kolasi, ja he tulivat tupaan, isäntä ensimmäisenä.
Minut valtasi selittämätön arkuus ja epävarmuus näiden vierasten
ihmisten edessä, joita en tuntenut, vaikka olimmekin pitäjäläisiä.
Tulisivatko he käsittämään asian? Olivatko he seuranneet tapausten
menoa? Tiesivätkö, mistä kaikesta on kysymys? Olivatko ehkä sitä
mieltä, että on tyydyttävä, että on kaikki parhain päin käännettävä?
Eiväthän olisi olleet yksin sitä mieltä ollessaan.
Aioin ensin selittää asiata omin sanoin, valaista, paljastaa
tarkoitukset. Mutta sitten päätin antaa kirjoituksen puhua puolestaan.
Aloin lukea, seisten pöydän päässä. Väki oli asettunut niinkuin
kinkeriluvussa, miehet toiselle ja naiset toiselle puolelle tupaa.
Isäntä seisoi minua vastapäätä toisessa päässä pöytää.
En voinut olla paperini yli tarkastamatta, minkä vaikutuksen lukemani
häneen teki. Hän näytti vähän hajamieliseltä, miltei levottomalta;
hänen kasvonsa saivat ikäänkuin vaivatun ilmeen. Kuta pitemmälle luin,
kuta totisemmiksi sanat kävivät, sitä vaikeampi näytti olevan olla. Hän
pyyhkäisi tukkaansa, kohensi paitansa kaulusta, suori liivejään, muutti
jalkaa ja vetäysi syvemmälle karsinaan päin. Hän kuiskasi jotakin
emännälle, ja emännän kasvot saivat saman huolestuneen ilmeen.
Yht'äkkiä peräytyi emäntä ovelle päin ja naiset seurasivat häntä toinen
toisensa perästä. Ennenkuin olin lopettanut, olivat he kaikki
pujahtaneet ulos avonaisesta ovesta.
Luettuani kirjoituksen ilmoitin, että jokaisella, joka tahtoi, oli
tilaisuus tulla esiin ja piirtää nimensä, sekä miehillä että naisilla,
niinkuin olivat ennenkin tehneet.
Ei kukaan liikahtanut, mutta isäntä astui ulos ovesta ja virkkoi
mennessään:
--Käykäähän vähän tänne, miehet!
Kaikki seurasivat häntä, ja minä jäin yksin pirttiin.
Sekö olikin heidän vastauksensa? Kuulin askeleita porstuasta ja
toisesta tuvasta, ja näin toisten kulkevan pihan poikki.
Minulla ei näyttänyt olevan muuta jäljellä kuin koota paperini ja
lähteä.
Mutta ennenkuin ehdin sen tehdä, astui isäntä uudelleen sisään ja hänen
jäljessään miehet toinen toisensa perästä; ja sitten emäntä
naisväkineen. Ja isäntä astui pöydän ääreen ja tarttui kynään ja
kirjoitti nimensä vitkalleen ja juhlallisesti, ja muut tekivät samalla
tavalla, ensin miehet ja sitten naiset. Ne, jotka eivät osanneet itse
kirjoittaa, pyysivät minun sitä tekemään ja piirsivät vain
puumerkkinsä, mutta ne, jotka eivät sitäkään osanneet, painoivat
kankeilla sormillaan paperin laitaan.
Kun kaikki olivat kirjoittaneet, kuiskasi emäntä korvaani:--Se ei
tahtonut työryysyissä...
Mutta minun rintani hyppi riemusta, sillä minä olin huomannut jo heidän
sisään tullessaan, että he kaikki olivat käyneet vaihtamassa
työvaatteensa juhlapukuun. Vasta sitten tulivat he kirjoittamaan.
Ilta-aurinko, joka yhä valaisi tupaa, oli minusta aamun koi, enkä minä
enää mitään epäillyt.
1901.