Asun hotellissa; akkuna antaa takapihalle.
Likainen, ikävä piha -- puolipimeä asfalttipohjainen kuilu, jonka
pohjalla kaksi naista pieksää sänkypatjoja.
Huoneeni on ylimmässä kerroksessa. Kello kädessä koetan arvailla,
kuinka kauan joka lyönnin pamaus tarvitsee tunkeutuakseen tänne ylös.
Jos olisin parempi laskumies, voisin sen mukaan päättää miten korkealla
asun. Siihen eivät tietoni kuitenkaan riitä; voin saada selville vain
sen, että asun kylläksi matalalla selvään nähdäkseni noiden ihmisten
rumat liikkeet ja liian korkealla kuullakseni heidän arvatenkin hyvin
mielenkiintoista keskusteluaan lyöntien lomissa.
Heidän koko käytöksestään voin kuitenkin päättää, että he odottavat --
ketä, sitä en tiedä. Ja nyt vaivaan päätäni miettimällä, kuka se on,
jonka tuleman pitää. Ei se voi olla lihakauppias, sillä hän on jo ollut
täällä, ei myöskään jäänajaja, sillä edellisinä aamuina hän on tullut
vasta myöhemmin. Mutta kenties olutkuski -- --? Vähitellen tulen aivan
vakuutetuksi siitä, että se on olutkuski.
Mutta syvyydessä jatkavat siivoojattaret paukutustaan ja puhettaan.
Toisinaan he keskeyttävät työnsä ja kuuntelevat. Mutta ei kuulu
vieläkään rattaitten kumeaa jyrinää pimeästä porttiholvista. Ja
pieksäminen jatkuu entiseen tahtiin: pauk, pap, pauk, pap...
Olen seisonut akkunan ääressä jo vähintään puoli tuntia. Tulijaa ei
vain kuulu eikä näy. Olen juuri aikeissa sulkea akkunan ja mennä ulos,
kun äkkiä portista kuuluu ukkosen jyrinää. Heti taukoaa paukutus. Ja
aivan oikein: olutvaunut ajavat pihaan.
Mutta tuskin ovat ne pysähtyneet, ennenkuin paukutus alkaa uudelleen.
Nyt eivät naiset enää keskustele, pieksävät vain, vinhemmin kuin ennen.
Alan jo epäillä, että sittenkin olen erehtynyt, etteivät he kuitenkaan
olutkuskia odotelleet, ja suljen akkunan lähteäkseni ruokasaliin
aamiaiselle.
Portaita laskeutuessani päätän pyhästi jättää koko jutun sikseen; minua
suututtaa, että mokomaan olen aikaani tuhlannut.
Mutta miten onkaan! Kun tulen ruokasaliin -- se on toisessa kerroksessa
valitsen pöydän piha-akkunan luota ja ruokaa odotellessani avaan
akkunan. Olutvaunut ovat aivan sen alla ja siivoojattaret niin lähellä,
että pöly tunkeutuu sieramiini.
Piha on hirveän musta, alaston ja kolkko kuin köyhän havuton hauta. Ja
naiset! Toinen on aivan tavallisen näköinen, lyhyenläntä, pyylevä
tyllerö; toinen pitkä ja luisevan laiha, kulmikkaita kasvoja hallitsee
kokonaan terävä linnunnokka, jonka alla on hyvin pieni suu aivan
verettömine huulineen.
-- -- -- Olutkuski on kantanut sisään viimeisen korinsa. Hän on valmis
lähtemään ja on juuri hyppäämäisillään istuimelleen, kun pitkä
siivoojatar päättäväisesti astuu hänen luokseen.
-- Minulla olisi vähän puhumista Sumperille, sanoo hän ja pyyhkii
hihallaan hikisiä kasvojaan.
Sumperi komentaa hevosia pysymään paikoillaan, kietaisee ohjasten perät
pyörän rummun ympärille ja jää hajasäärin seisomaan.
-- Niin, sanoo, nainen, se lapsi...
-- Ei kuukausi vielä ole lopussa; kyllä Hilma saa sen viitosensa
lauantaina. Mitä sitä nyt aina viitsii mankua!
-- Enhän minä olisikaan, sanoo nainen nöyrästi, mutta tuo Kaisa se vain
intti, että on se sentään lapsen isälle sanottava.
Hän osottaa toveriaan, joka kaiken aikaa hienotunteisesti on jatkanut
paukuttamistaan.
-- No mikä se sitten on sanottava, tiuskaisee mies ja polkaisee jalkaa.
Hoi, hevoset, siivolla senkin...
Mies päästää ohjasten perät pyörästä.
-- Se on, nähkääs Sumperi, niin, vastaa toinen arasti ja alakuloisesti,
niin... että... nyt niitä rahoja ei enää tarvitse maksaa...
Mies on raivoissaan:
-- Kyllä minä maksan, ei tarvitse ensinkään pelätä! Oonko sitten muka
koskaan tinkinyt, häh?
Taaskin nainen -- nyt aivan tyynesti ja varmasti:
-- Lapsi kuoli viime yönä.
-- No, sittenhän se asia on selvä! sanoo Sumperi ja hyppää korkealle
istuimelleen.
-- Niin, eihän sitä muuta ollutkaan, sanoo Hilma ja kääntyy palatakseen
työhönsä.
Mutta Sumperi huutaa hänet luokseen, kaivaa mustuneen nahkaesiliinansa
povitaskusta kukkaron ja ojentaa Hilmalle kymmenmarkkasen.
-- Siinä olisi tämän kuun ruokko ja sitten vähän hautausapua, he!
Maiskahuttaa huulillaan ja kääntää hevosensa.
Hilma menee näyttämään Kaisalle seteliään. Ja Kaisa sanoo:
-- Kyllä se Sumperi sentään on hyvä mies!
Ja toinen vastaa vakuuttavasti:
-- Hyvä se on!
-- -- Mutta minä pyydän tarjoilijaa sulkemaan akkunan.